Ei sillä ole enää väliä, että oon hullu.

Rankaisin itseäni ottamalla käyttöön neljännen laihdutuslääkkeen, koska en ollut laihtunut tänään. Vaikka eihän se ole rangaistus, mutta mun on yritettävä kovemmin. Tiedän kyllä mistä se johtuu, siitä kun join niin paljon eilen. Sydämeen sattuu, tiedän mitä se tarkoittaa, että pitäisi syödä. Kohta mun sydän ei jaksa enää laihduttaa ja kuolen vaikka olen tälläinen lihava. Kai sitä voi silti syömättömyyteen kuolla. Tänään olen syönyt omenan ja banaanin ja ravintolisälaihdutuspirtelön. Myös ylikuluttanut laihdutuslääkkeitä. Juonut taas ehkä liikaa. Ehkä syön vielä vähän porkkanaa kohta. Tunnilla kirjoitin tänään tälläisen tekstin: "Hitto kun pitää olla tällänen vikakappale. Koulun työvaatteet tuli ja ne on liian isot vaikka kokoa S. XS oli liian pieni, miksi mä oon siitä välistä? Pelkkää vikaa koko ihminen. Ottaa päähän, kun en tilannut niitä pienempiä. Näissä näytän niin isolta, kun ne roikkuu päällä. En kestä." Silti olin ne vaatteet päällä, vaikka näytin isolta, vaikka olenhan mä muutenkin. Heitin vitsillä luokkalaisilleni tytöille, että pitääkö mun lihoa kun nää on liian isot. Mutta sitä en todellakaan tee. Nauran taas muiden kanssa, mutta lähden puolen päivän jälkeen kotiin. Kasvoni tahriutuivat jollakin mustalla ja jouduin pestä meikit pois, että se lähti. En kestänyt itseäni ilman meikkiä, häpesin liikaa. Enkä jaksanut mennä enää sen jälkeen kouluun. Menin sinne kuraattorille. Kuraattori kysyi tietenkin miten syömiset on mennyt. Se kysyi ajattelenko vieläkin laihduttamista ja onko mulla vaaka kotona. Mä vastasin, että joo ja on se jossain kotona. Kerroin mun terapeutista ja mulla on ehkä mahdollisuus vaihtaa psykologille. Huomenna pitää kuitenkin vielä mennä sille sairaanhoitajalle. Oon varmaan taas niin vihanen, kun sieltä lähden. Ei huvittaisi mennä ollenkaan, kun ei se välitä, ei ole välittänyt ollenkaan, ei sitä oikeasti kiinnosta. Haluan terapeutin, joka välittä. Sellainen, kun mulla oli ennen entisessä kaupungissa. Se terapeutti välittää musta edelleen, vastaa sähköposteihin jos lähetän, halasi mua kun nähtiin. Se on aidosti kiinnostunut siitä mitä mulle kuuluu vaikka hoitosuhde on jo loppunut. Se välittää aidosti.

Huomenna mennään tyttöporukalla salille ja tänään teen mun treenin, kun olen saunonut ja katsonut Poliisit. Mä toivon, että huomenna vaaka on ystävällisempi. Mutta ei se koskaan ole, ainakaan mulle, vaikka aina sitä salaa toivonkin. Joku nainen jäi tänään junan alle tässä kaupungissa missä asun. Ei uutisoitu vielä mistä syystä, mutta eiköhän sen melkein pysty arvaamaan. Luokkalaiseni tytöt alkoivat puhua koulussa siitä miten itsemurha on niin itsekäs teko. Mä yritin olla keskustelussa mukana, sanoa, että olen samaa mieltä. Puollustin kuitenkin, että ehkä sillä oli niin huono elämä, ei ketään kuka välittää. En kertonut omista yrityksistäni mitään, ei mulla ollut siihen tarvetta, enkä halunnut järkyttää. Kuraattori kysyi multa montako niitä yrityksiä on ollut. Mä sanoin etten ole pysynyt enää laskuissa. Ehkä 5 tai 6... En vaan enää muista. Jossain tuolla ne olisi päiväkirjan sivuilla, mutta en halua katsoa. Hän kysyi kadunko niitä, mutta en mä osaa katua. Mulla oli silloin liian paha olo. En mä enää halua kuolla muuta kuin joskus harvoin, kun kaikki tuntuu menevän pieleen. Sanoin, että mulla on nyt tavoite ja hän hymyili. Ei kysynyt mikä tavoite, enkä viitsinyt häivyttää hänen hymyään. Se tavoitehan on laihtuminen. Mä elän laihtumiselle, mä elän tälle pakkomielteelle. Tälle mitä en osaa kutsua sairaudeksi vaan hulluudeksi. Mä tiedän, että oon hullu.

"Sitä voi valjastaa voimansa, jos uskoo siihen voivansa
Ei sil oo välii mist oon tullu
Vaan sil et millanen mä oon
Ja oonko valmiina mä oon
Ei sil oo välii et oon hullu"