Hymyn ja vihan sekainen maailma.

Otin mitat itsestäni keskiviikkona sitä 30 päivän kuuria varten. Järkytyin, kaikki oli ihan liikaa. Olin eilen poissa koulusta, kun onnistuin aamulla nielasemaan laihdutuslääkkeet henkitorveen. En meinannut saada henkeä, oli pakko mennä tk:hon. En tajua miten mä onnistuin, puhuin kai samaan aikaan. Tk:ssa sai taas odottaa. Ne sanoo, ettei ole vapaita lääkäriaikoja. Ne laitaa mut johonkin väliin, päällekkäisajalle. Odotan puolituntia. Sitten ulkomaalainen mieslääkäri kutsuu mun nimeä. Lääkäri sanoo, ettei mussa ole mitään vikaa. Voin mennä joko kouluun tai sitten se kirjoittaa sairaslomaa sille päivälle. Valitsen koulun, etten jäisi jälkeen. Lääkäri valittaa mulle, kun en syö psyykelääkkeitä. Mä sanon, ettei ne sopinut mun koulunkäyntiin. Sanoin, että on parempi olo ilman niitä. Lääkäri kysyy mitä vitamiineja syön. Mä sanon, etten muista. Yksi lääke oli laukussakin, mutta en halunnut näyttää. Lääkäri pyysi mua soittamaan vastaanottoon kun pääsen kotiin ja kertomaan niiden vitamiinien nimet joita syön. Mutta en soittanut, en halunnut paljastaa, että ne on laihdutuslääkkeitä. Se olisi kysynyt varmasti, että miksi. Enkä olisi jaksanut ruveta selittämään miten koen itseni lihavaksi. Se lääkäri ei ymmärtänyt mitään mitä puhuin, sain sanoa monta kertaa samat asiat. Menin kouluun, mutta olin vaan kaksi tuntia. Sanoin opettajalle, etten tule loppupäiväksi kun en saa kunnolla henkeä. Mä lähdin kotiin lepäämään. Nukuin pari tuntia kissojen kanssa ja kun heräsin sain taas henkeä.

Mun mahaan sattuu edelleen, pistää kylkiluiden kohdalta. Johtuukohan se oksentamisesta? Ei meinannut mennä aamulla ja koulussa edes kahvi alas. Tekee mieli ruokaa, onneksi jääkaappi on melkein tyhjä vaikka kävin kaupassa tänään. Ostin karkkia, liikaa. Huomennahan mä saan syödä sitä ja tiedän jo mihin se johtaa. Syön silti. Haluan oksentaa. Jätin yhden pienen suklaalevyn naapurin ulko-ovelle, koska mähän ostin liikaa. Ehkä se on iloinen, kun saa sen. Mun oli vaikea jättää se, mutta en mä voi niin paljon syödä. Joka ruuan jälkeen otan laihdutuslääkkeen, mua pelottaa, että lihon yhdestä leivästäkin. Kävin aamulla vaa'alla, se näytti samaa kun tasan kuukausi sitten 58.9 kg. Miksi mä oon näin lihava? En tosin tiedä miten paljon laihduin viikonaikana, kun en uskaltanut nähdä lukua, joka alkaa kutosella.

Luokkalaiseni tyttö, josta on tullut jo hyvä ystävä puhuin mulle, kuinka tekee vatsalihaksia ja kuinka ne on nyt kipeät. Mä sanoin, että munkin pitäisi kun olin ylipainoinen vuosi sitten. Hän ihmetteli ja sanoi, ettei sitä uskoisi kun katsoo nyt mua. Hän kysyi paljonko painoin silloin. Sanoin, että päälle 80 kiloa. Hän ihmetteli. Sanoin myös, että laihduin alle vuodessa 20 kiloa. Tyttö sanoi, että se on paljon vuodessa, ehkä liikaakin. Ei kysynyt miten sen tein, ei onneksi. Sanoi, että oon hoikka nytten. Kysyi onko se syy miksi en syö koulussa. Sanoin vaan, etten tykkää siitä ruuasta, enkä enää oikein mistään. Puhuin totta, mutta en kertonut kaikkea. Miksei se hoikka riitä mulle? Miksi pitää olla niin laiha, että kaikki luut näkyy? Miksi se on aina se numero vaa'alla, joka kertoo oletko lihava? Mä en halua olla hoikka, se on mulle yhtäkuin lihava. Mä haluan olla laiha, että mua sanotaan laihaksi. Hoikka on vaan välimuoto, minulle ei mitään. Ei se riitä, kun katson peiliin. Ei vielä. En ole vielä tarpeeksi. Kuraattori ei vastaa, kun soitan. Olisin halunnut puhua mun vihasta sille. Oon niin ilonen ja vihanen samaan aikaan. Huudan kissoille, haukun niitä. Kiroilen luokkalaisille, vaikka ennen en koskaan kiroillut. Ehkä vihaan itseäni niin paljon, että se purkautuu näin. Luokkailaiseni tyttö sanoo, että oon muuttunu ilosemmaksi ja pirteämmäksi. Että alussa olin niin masentunut ja väsynyt. Niin nauran kokoajan kaikelle, mutta ei mun oikeasti ole niin hyvä olla. En ainakaan usko, en tiedä. Yritän vaan nauraa, uskoa, että kaikki on hyvin. Vaikka oikeasti vihaan itseäni liikaa, vihaan tätä kehoa, tätä kipeää maailmaa josta en silti luovu. Mä vaan yritän niin paljon uskoa, että kaikki on todella hyvin. Haluaisin vaan valehdella lisää, sanoa kaikille, että lopetin tän kaiken. Mä hymyilen vaikken jaksaisi enempää, vaikka tekee niin kipeää. Mutta mä olen silti jollain tavalla onnelinen.