Älä anna minun sydämeni sammua vielä.

Tänään menin vaa'alle, ei se ollut niin iso järkytys, kun olin luullut. Tiesin, että olin lihonut niistä viikonlopun syömisistä, mutta, että vaan 100 grammaa. Mä hymyilin, mä onnistuin paremmin kuin luulin. Huomenna paino laskee. Tänään olen syönyt 5 haarukallista salaattia ja piparin + tietysti laihdutusravintolisäjuoman (en tiedä lasketaanko sitä ruuaksi, mutta mä lasken sen aina, etten söisi niin paljon päivässä). Aamulla yritin syödä leivän, sitten söin piparinkin. Sitten olin liian täynnä, ihan liian täynnä tuosta määrästä ja mun oli pakko oksentaa ne pois ja syödä tarpeeksi laihdutuslääkkeitä korvatakseni erehdykseni. Katson itseäni peilistä, jokaisesta peilistä. Ensin peili näyttää, että siinä on laiha tyttö. Mutta sitten, se tyttö alkaa puristella ylimäääräistä kehossaan. Yhtäkkiä sen katseessa onkin jotain ihan muuta, jotain ihan liikaa. Se katse näkee lihavan tytön, ällöttävän painavan, liian huonon. Aamulla puin paidan, joka oli vielä viimeksi kireämpi. Nyt se oli hyvä, se oli löysä. Mutta mä olin edelleen lihava. Teen vyöhön lisää reikiä, vieri viereen. Tänään huomaan, että kohta saan tehdä taas uuden. Olenko mä muka laihtunut, kun en mä huomaa mitään? Ja miksi paino on sitten samassa? Huomaan kuinka hiukset ohenee, joudun letittää ne aina pestyäni ne, että ne olisi edes vähän tuuheammat. Keho täytyy pienistä näpyistä, niitä tulee kokoajan lisää. Pyöräillessä kotiin sydämeen sattuu, sydän tahtoo kai jo, että söisin jotai. Mutta enhän mä voi... En ymmärrä miksi mulla on tälläsiä oireita, mähän en ole edes mikään laiha. Tahdon jonkun taas sanovan, että olen laihtunut. Tuijotan mun jalkoja, kun kävelen. Ne ei osu yhteen. Mulla on ne kokoa liian isot farkut jalassa, mutta eihän mulla ole muitakaan. Kaikki tämä saa minussa esiin tyytyväisyyden, olen onnistunut edes vähän. Mutta matkaa on vielä aivan hirveästi.

Kirjoitan englannin tunnilla itseni esittelyssä kohtaan mistä en pidä "myself", mutta pyyhin sen lopulta pois, koska en halua selittää sitä kellekkään, kun ne käydään läpi. Ei minua voi, kun vihata. Meinasin kirjoittaa myös samaan kohtaan "food", mutta jätin sen kirjoittamatta. Luokkani tyttö oli kirjoittanut kohtaan mistä pitää tuon "food" ja olin kyllä hieman kateellinen. Miksen mä enää tykkää ruuasta, miksi se on mulle vaan vihollinen? Mä en oikeasti tiedä mitä teen joulun kanssa, mä en oikeasti tiedä miten pystyn mennä kotiin, jos tulen leivänpuoliskasta niin täyteen, että pitää oksentaa, kun ei kestä täyttä oloa. Mä en tiedä mitä teen, en mä haluaisi viettää joulua yksinkään. Mä oon hukassa, muhun sattuu ajatus yksinäisestä joulusta. Mutta senhän mä olisin kyllä ansainnut. Kukaan ei edes osaa antaa mulle neuvoja miten selviän joulusta, niistä syömisistä. Mä en itse tiedä, sillä tää on ensimmäinen tälläinen joulu. Mua pelottaa niin... Kirjoitin siihen samaiseen kohtaan, että vihaan joulua. Mä en tiedä pystynkö siihen enää. Tämä vuosi muutti minusta ihan toisenlaisen. Huomenna alkaa terveystarkastukset, mutta mä en mene, enhän ole täyttänyt sitä kyselyäkään. En mene kuuntelemaan sitä, että olen normaalipainossa. En halua kuulla sitä, en halua kuulla miten lihava olen sen terkkarinkin silmissä. Vaikka onhan se jo mulle sen ilmaissutkin. Mutta en halua, että se tietää sitä lukua, arvostelee sitä. En halua, en kestäisi sitä! En siis mene, onnistuin lukiossakin 2 vuotta välttelemään terveystarkastusta ja onnistun kyllä nytkin. Mä ihmettelen, kuinka mun äiti huomasi mun laihtuneen vaikka olin laihtunut ehkä vaan 4 kiloa siitä, kun nähtiin. Ei se mun silmiin edes näy. Mä ihmettelen myös sitä miten hyvä olo mulla on kokoajan. Lauleskelen, kun ajan pyörällä, laulan kotona musiikin mukana. Hymyilen ja nauran luokkalaisteni jutuille. Kun joku kysyy miten menee niin mä sanon, että hyvin. Mulla on niin hyvä olo tästä mitä teen. Kun kituutan itseäni, sillä tiedän, että silloin vielä joskus kelpaan itselleni ja muille. Mä olen siis onnellinen valmiiksi.

Tämä on pitkä ja kivinen tie, mutta mä oon päättänyt kulkea tämän loppuun, vaikka se veisi mun hengen ennen kuin olen perillä. Silloin ainakin tiedän, että elin merkityksellistä elämää ja yritin jotain mitä en koskaan pystynyt saavuttaa. Mutta silloin ainakin yritin, yritin olla jotakin. Kelvata. Mä puhun tämän sulle, että annat mun kulkea loppuun asti, koska tää on mulle tärkeää. Etkä kutsu mua vielä luoksesi taivaaseen, ei vielä pikkuveli, ei ihan vielä. Anna mun laihtua vielä pikkuisen, olla enkelimäisen kaunis. Yhtä hauras kuin sinä. Vaikka meidät erottaakin se, että mä olen vielä elossa. Sydämeni hakkaa hiljaa surullista lauluaan, se pyytää multa ruokaa. Mutta pää on liian vahva antaakseen sitä. Ihan liian vahva. Älä sano, että mun on vielä tultava. Älä sano niin. Mä haluan vielä elää, elää näin, juuri näin. Anna minun sydämeni vielä kestää, hetki vielä. Anna sen lyödä hiljaa, mutta älä anna sen sammua ennen kuin olen itse valmis. Älä anna minun vielä lähteä.