Parempi on vaan sulkeutua yksin tähän maailmaan.

... En tiedä aionko jättää kertomatta, aionko sanoa enää niille mitään. Kun ei ne kuitenkaan välitä, ei enää... Eilen äiti lyö mulle luurin korvaan, eikö se välitäkkään? Enkä ole tänään edes halunnut soittaa. Eilen oli fyysinen päivä koulussa ja illalla olin vielä salillakin. Hyvä päivä ja paino oli laskenut. Ylikulutin taas laihdutuslääkkeitä, olin puhumassa terkkarille ja terapeutille. Terkkari tykkäsi siitä, kun käytän sitä laihduttavaaravintolisää, se oli iloinen, että laihdutan, senkin mielestä mun pitää laihtua. On kannustanut mua käymään salilla, mä oon senkin silmissä lihava. Hän huomasi kuinka mun rystyset on parantunu, en oo enää oksennellut niin paljoa. Ja heti oksensin illalla, kun olin tämän päivällä kirjottanut. Terkkari kai luuli, etten enää laihduta. Se oli niin iloinen, kun mä olen onnistunut olemaan syömättä karkkia muina päivinä kuin lauantaina ja kun syön vihanneksia ja hedelmiä. Mutta enhän mä koskaan melkein muuta edes syö. Terapiassa meni taas hermot, olin niin vihanen, kun sieltä lähdin. En edes pystynyt katsoa terapeuttia silmiin, vihasin sen naamaa. Tuli taas ilmi ettei se oikeasti välitä. Ei meinannut taaskaan antaa aikaa ensiviikolle, kyseli vaan kaikkea, koska senhän on pakko. Nauroi ja loukkasi mua taas. Kysyi miten syömiset on mennyt ja ennen kuin ehdin sanoa mitään lisäsi heti perään lisäkysymyksen "samalla tavallako?" Ja mä vastasin "Joo..." Ja syömisistä puhuminen loppui siihen. Ei sitä kiinnostanut tietää, joten olin hiljaa. Parempi olla yksin sitten. Puhuttiin vaan mun vanhoista itsemurhayrityksistä, mitkä oli jo käsitelty entisessä terapiassa. Mua ärsytti. Onneksi pääsin salille kaverin kanssa purkamaan vihaani, auttoi kyllä.
Paino aamulla 57.7 kg...

Kuulen tänään, kun joku koulun tyttö sanoo toiselle tytölle vessassa, että oli pyörtyä, kun ei ollut syönyt eilen 7 tuntiin. Mua hymyilytti, mä pystyisin siihen helposti, enkä edes tunne pyörtyväni. Tytöt puhuivat, että se on kauheaa. Toinen tytöistä sanoi "Nyt syöt sitten kunnolla." Joo tietäisivätpä vaan mitä mä käyn läpi, miten syömättömyys olisi niin helppoa, jos vaan haluaisin olla täysin syömättä. Mutta haluan pitää edes jonkunlaisen aineenvaihdunnan. Sali lihotti mua 100 grammaa, tunnen vihaavani itseäni, kun näin sen luvun aamulla. Söin siis liikaa. Proteinirahkan salin jälkeen, leivänpuoliskan, porkkanaa ja kurkkua + laihduttavanateriankorvikkeen ja mä oikeasti lihoin. Ja mähän oksensin ne dippivihanneksetkin. En tiedä miten se on edes mahdollista. Mulla on kyllä aina näin huono tuuri. Huomenna laihdun, mun on pakko.

Tärisen kylmissäni, vaikka mulla on sisällä koulun talvityövaatteet. Pidän käsiäni kuuman veden alla ja ne on silti jäässä. Mennään tekemään hommia pihalle muutaman asteen pakkaseen. Mä oon ihan jäässä sen neljä tuntia. Mutta mä en syö, ei mä en silti syö. Mä en saa syödä, mä olen liian lihava. Olen kaikkien mielestä. Ne on ilosia, kun laihdutan, kaikki on oikeasti ja se rohkasee jatkamaan. En ole syönyt koululla lämmintäruokaa yli kolmeen viikkoon, en edes salaattia. Tänään menin istumaan sinne päivälliselle seuraksi, kun mua pyydettiin. Join vaan lasin vettä, vaikka itsetehty sämpylä houkuttikin. Oon onnistunu välttämään ruokailut, vaikka mua on kokoajan syömään pyydeltykkin. Mutta kun enhän mä voi syödä. En saa. Tänään syöty laihdutusateriankorvike ja leivänpuoliska. Ehkä syön tänään vielä vähän porkkanaa ja teen lihaskunnon. Lisäsin x-hyppyjä 100 hypyllä ja aion vielä lisätä myöhemmin enemmän. Olen jäässä, meinaan hakea peiton, kun kirjoitan. Keho laihtuu, huomaan sen. Mutta numerot eivät anna periksi. Jos huomenna en ole laihtunut, niin en tiedä mitä voin enää tehdä, kun teen jo oikeastaan kaikkeni. 

Käyn toisen vuoden opiskelijan kanssa kahvilla illalla. Huomaan hänen rystyset, aika saman näköiset, kun omani. Kysyn mikä niissä on, mutta hän vastaa ettei mikään. Mä jään miettimään kokeeko hän samaa. Ei, hän söi tänään suklaata. Mutta jos hän oksensi sen? En voinut kuitenkaan kysyä. Mietin onko meillä jotain yhteistä. Keittiönpöytä täytyy laskuista, en saa aikaan maksaa niitä, eräpäivätkin on kai jo mennyt. Tiskit on ollut varmaan viikon tiskialtaassa, enkä saa niitäkään tiskattua. En ole siivonnut täällä kahteen viikkoon, en jaksa tehdä sitäkään. En jaksa aloittaa mitään. Koulu ja laihdutus vie kaikki voimat, en jaksa muuta. Vaikka mun pitäisi, "ehkä huomenna" sanon joka päivä itselleni. Mutta en tee huomennakaan. Nyt olen alkanut epäillä, että mulla on joku oppimisvaikeus, koska en opi mitään. Mutta lukihäiriö on ainakin jo testattu. Lauantai ja sunnuntai on koko päivä töitä, enkä mä muista enää yhtään mitä siellä tehtiin. Ihan, kun en olisi koskaan siellä ollutkaan. En tiedä kauanko voin jatkaa koulua, kun joudun joka kerta aloittaa alusta, kun en koskaan oppinut mitään. En mä kolmantena vuonnakaan osaa mitään, en mä ole tässä jaksossa oppinut mitään, kun vaan hetkellisesti ja seuraavalla kerralla olen jo unohtanut. Muisti ei vaan enää toimi, mä oon kai tyhmä. Tyhmentynyt. Kyllä mä lukiossa vielä 2 vuotta sitten opin, mutta nyt en enää osaa mitään. Ajattelen elämää turhana taas, kun mikään ei onnistu. Ehkä näin turhan ei kannattaisi elää. Ja kaikki luokkalaiset neuvoo mua joka asiassa, en osaa niiden mielestä mitään. Jättäydyn pois töistä, koska ne tietää jo etten osaisi sitä, etten oppisi kuitenkaan. Miksi mä oon näin surkea nykyään? Mä haluan, että ne tutkii mikä mulla on, miksi mä oon tyhmä, miksi mä en opi? Kun mä en jaksaisi aina olla se joka epäonnistuu. Se sattuu niin paljon. Kun ei enää osakkaan mitään, kun ei kohta varmaan osaa edes elää. Epäonnistunut, niin epäonnistunut. Isä soitti, mä en halunnut puhua mitään. Ei se välitä, ei se kuitenkaan välitä niin kun ei enää kukaan. Sanoi, että pitää lopettaa 10 minuutin puhelun jälkeen, kun tulee liikaa laskua. Mä en ole enää kellekkään mitään.