Suojelen niitä tältä kipeältä maailmalta.

Äiti laittaa viltin mun päälle kun nukun, herään siihen. Vaikka mulla oli jo peitto. Aamulla äiti sanoi, että oli ajatellut jos mulla olikin kylmä. Kiitos, kun pidätte huolta. Oli ihana tulla kotiin. Kodin peilistä mua ei katsonut lihava tyttö, vaan iloinen tyttö. Ei laihakaan, mutta ei onneksi lihava. Syön junamatkan päätteeksi yhden leivän, kun muut syövät kaksi tai kolme. "Ota lisää leipää." "Ei mun ole nälkä, söin junassa." Sekin leipä jo ahdisti, mutta söin silti. Syön siihen asti, kun se laihdutusjauhe tulee, sitten mä alan laihduttaa. Nyt en jaksa välittää, vaikka välitänkin. Lämpimiäruokia välttelen vieläkin. Mutta muuten syön leipää ja karkkia, enkä oksenna. Junamatkalla en ajatellut ollenkaan raiteilla hyppäämistä, aina ennen olin ajatellut. Nyt minun on hyvä olla, oli hyvä tulla kotiin eilen.

Kerron parhaalleystävälle vihoin mun syömisongelmista. Se ei tuominnut mua vaan otti asian ihan hyvin. Mä sanoin, että oon vieläkin ihan sama tyttö, kun ennenkin. Ystäväni syö pullaa, mutta mä juon vaan kahvin. En syö koko päivänä mitään. Sanoin äidille lähtiessäni, että syön kaupungissa. En tietenkään syönyt, ei ollut edes aikomusta syödä. En osannut. Huomenna täytyy taas välttää lämminruoka jotenkin. En mä kestä sitä. Ostan kaksi villapaitaa kaupungista, kun palelen nykyään aina. Mulla on ollut ihan hyvä päivä. En ole edes oksentanut. Sunnuntaina on täytekakkua, mua pelottaa jos joudun huomenna syödä. Jos en keksi selitystä ja katoa silloin jonnekkin. En halua syödä. Käyn varmaan huomenna ostamassa jotain laihdutuslääkettä luontaistuotekaupasta. Pakko laihtua. Katsoin niitä jo tänään, mutta en uskaltanut mennä kaupan sisälle. En mä kestä enää tätä lihavaa kehoa. En enää yhtään. Äiti kysyi, kun tuli kotiin söinkö tänään ruokaa. Valehtelin, että oon syöny hesessä. Oon niin hyvä valehtelemaan syömisistäni. Liiankin hyvä ja aina mua uskotaan. Ei mun perhe tiedä tästä mitään. Yritän vaan esittää, piilottaa itseni isojen vaatteiden alle. Mä häpeän, häpeän niin. Yritän keksiä tekosyitä sille, ettei tarvitse syödä. En mä edes voi syödä, en saa.

Muhun sattuu, sanoin niin pikkuveljellekkin, joka on kuollut. Sanoin, että tarvitsen apua. En vaan uskalla hakea sitä, en saa hakea. On helppo puhua pikkuveljelle, jota ei koskaan oppinut tuntemaan. Sytytin kynttilän ja kerroin kipeimmätkin asiat. Kerroin miten tää kaikki satuttaa, kerroin miten en halua tai osaa lopettaa. Kerroin, etten kelpaa näin. Miten huono itsetunto mulla on ja miten haluan vaan satuttaa itseäni aina jotenkin. Ja huomasin sanovani "kunpa mä olisin kuollut ja kunpa sä voisit elää." Mun elämä ei vaan ole arvokas näin. On pakko olla jokin tarkoitus, jokin sisältö elämällä. Mulla on vaan laihdutus. Kaikki mikä vaan satuttaa, mutta mä hymyilen, mä valehtelen perheelle. Enkä taida uskoa siihen, että tarvisin apua. Mullahan menee niin hyvin. Entinen terapeutti tuli juttelemaan kaupassa ja halasi. Kysyi onko mennyt paremmin viime sähköpostista. Sanoin, että on. Juteltiin siinä hetken. Ainut hetki kirjoittaa oli yö, kun muut perheestä nukkuvat eivätkä ole näkemässä. Mä salaan tän maailman, en halua satuttaa niitä enää yhtään lisää. Oon satuttanut jo ihan tarpeeksi. Nyt täytyy olla pärjäävä, vahva niiden silmissä. Täytyy valehdella vaan lisää, koska muuta en voi. En uskalla paljastaa niille enää oikeaa itseäni. Olen kaikille vieläkin se sama vanha tyttö, koska ne tahtoo niin. En vaan uskalla näyttää sitä mikä musta on tullut. En halua niiden tietävän, huolestuvan musta. Tahdon niiden uskovan vaan, että mulla on kaikki hyvin. Tahdon vaan suojella niitä tältä kaikelta pahalta. Vaikka pakenenkin itse tähän maailmaan aina uudestaan.