Joudunko enkeliksi, jos minusta ei ole mihinkään?

Laihdutusateriankorvikkeen suosittelija kysyy multa eilen illalla miten tuotteen kanssa on mennyt. Kysyy mitä syön sen lisäksi. Siihen kysymykseen en vastaa. Yritän kuulostaa viestissäni järkevältä ja terveeltä laihduttajalta. En halua, että se alkaa epäillä mitään. Se sanoo, että ainakin viimeksi kun nähtiin olin tosi hoikka. Mä totean, että lihon helposti. Että en halua enää ylipainoon niin kuin joskus olin. Toivottavasti se ei kysy enempää mitä syön. Pelottaa, että se arvaa jotain enemmän mun viestistä. Mä jään odottamaan vastausta.

Aamulla otan 5 pilleriä. Laukussani mukaan kouluun on 3 laatikkoa tai purkkia. Laukku helisee, kun kävelen. Jouduin aloittamaan sen viimeisenkin lääkkeen, koska mä en laihdu. Mun keho pitää kiinni tästä kaikesta läskistä niin kovaa. Mä en jaksa tätä, sillä mun pitää laihtua. Pitää, pitää, pitää... Kun istun pitkään huomaan miten se sattuu. Istuinluut painavat vasten kovaa tuolia. Mutta miten se on edes mahdollista, enhän mä ole edes laiha. Lonkkaluut näkyvät, varsinkin maatessa. Solisluutkin paremmin. Mutta enhän mä silti ole laiha, en vaikka haluaisin olla. Olen ihan jäässä taas koulussa, mutta mulla ei ollut lupaa syödä aamulla. Enhän ollut laihtunut. Minun on nälkä, juon siis liikaa ja syön purkkaa. Vihaan itseäni, jos paino ei ole huomennakaan laskenut. Mä en voi elää, jos mun paino ei enää laske. En kestä itseäni näin. Mä luovutan elämäni pois, jos tää ei kohta ala onnistua. Sillä mä olen turha, jos en laihdu. Näin lihavana en vaan ole mitään. Mä ihannoin vielä mun kavereita, ne painaa niin vähän, vaikka on 20 senttiä lyhyempiä. Mutta se on se luku. Mutta ehkä koulun loppuun mennessä painan yhtä vähän. Isoäiti soitti, mä olin vihainen. Exä piinaa ja haukkuu yhä sairaaksi, mä oon niin vihanen sille. Oon vihanen kissoille, kun ne juoksee ympäri asuntoa. Eristän ne eri huoneisii, kun en vaan millää jaksa. Mä olen ihan loppu, tunnen kuinka hyydyn, kuinka jalat pettää alta kun kävelen vessaan. Mutta sekään ei saa mua syömään, ei enää mikään. En mä ansaitse ruokaa, en vielä, kun olen tämän painoinen. Ja lihoisin heti, jos söisin. On niin heikko olo, tätä vähäistä ruokamäärää on kestänyt jo niin kauan ja tulee kestämään vielä liian kauan, kun en vaan osaa onnistua tässäkään. Mulla on torstaina kaksi koetta, mä en muista niistä aiheista mitään. En haluaisi mennä epäonnistumaan taas. Enhän mä muuta osaakkaan, kun epäonnistua.

Kohta mulla ei ole kai muuta vaihtoehtoa, kun kuolla. Vaikka en sitä ole ajatellut pitkään aikaan. Mutta tuntuu vaan turhalta elää, jos paino ei laske. Jos se ainut minkä takia elää menee pieleen. Silti mä sanon kaikille, että menee hyvin. Hymyilen koulun käytävillä, vaikka oikeasti sisimpäni itkee. Koska koen itseni niin huonoksi. En vaan uskalla itkeä, koska en mä halua apua. Enkä halua, että kukaan huolestuu lisää. Eli kaikille mulla menee vaan hyvin. Hyvin, hyvin, liian hyvin ja olen niin onnellinen. Miksen saisi vaan itkeä, jäädä kotiin peiton alle, laihtua hyvin pieneksi? Koska olen kai liian surkea kaikkeen. Kaikki muut sai kurssista kolmosen ja mä sain kakkosen. Yritin hymyillä ja sanoa, että se riittää. Mutta se ei riitä, niin kun ei enää mikään. Mä en tiedä enää mitä teen. Pelkään huomista vaa'alle menoa, pelkään ettei se luku ole taaskaan laskenut. Pelkään, että saan taas lisää syitä vihata itseäni. Pelkään, että joudun kohta kuolla.