Mä näen kuinka hajoan hiljalleen tämän mukana.

Terkkari puhuu mun labra-arvoista. Puhuu jotain nestepaastosta, että lääkäri näki sen mun labra-arvoista. Sillekkin oli oma sairausnimitys. Huomenna uudestaan labraan, ne selvittää kaiken mahdollisen. Lääkäri oli kirjoittanut huomautuksen tekstiinsä "Hoikka tyttö." Mutta mä en usko sitä, miksi mä en näe niin? Mä näen vaan lihavan tytön, aina liian lihavan. Välillä nään, että olen laihtunut, mutta sitten jokin sanoo miten lihava olenkaan. "Et sä ole laihtunut, sä vaan lihoat." Painon numerot menee vaan ylöspäin, odotan niin sitä laihdutusjauhetta. Puhuin terkkarille tänään jotain mun syömisistä, hän ymmärsi. Puhui mulle edelleen syömishäiriöpolista, että voisin mennä sinne keskustelemaan. Terkkari käski mun miettiä sitä ja ravitsemusterapeuttia. Hän kysyi katsonko netistä anoreksiaa sairastavien kuvia. Ja mä sanoin katsovani. Hän kysyi ihannoinko niitä ja mä sanoin siihenkin joo. "Kun sä oot parantumassa huomaat, ettei ne ole kauniita." Mutta en mä uskalla mennä sinne polille. En vaan uskalla.

Hampaisiin sattuu kun syön purkkaa, oksentamisesta. En saa itsestäni enää hyviä kuvia. Näytän ihan kamalalta. Ahmin suklaata ja oksennan. Teen lämpösiäleipiä, mutta heitän ne roskiin. Muhun on alkanut taas sattua, johtuukokohan se lääkkeiden lopettamisesta. Minun on niin kylmä koulussa, terkkari mittasi kuumeen. Mutta sanoi, että johtuu varmasti syömättömyydestä. Illat menee edelleen ahmiessa ja oksentaessa, kun ei ole päivällä syönyt mitään. Kaikki ruoka maistuu nykyään melkein pahalta, en tykkää mistään. Kaupassa katson pullia, mutta en ota niistä yhtään. Katson jugurtteja, mutta en ota niitäkään. Mä vaan haaveilen ruuasta, mutta en tahdo syödä muuta kuin leipää ja suklaata. Mutta ne suklaatkin oksennan aina. Mä oon niin epäonnistunut. Mun pitäisi lopettaa oksentaminen, olla ostamatta suklaata. Mutta en taida osata. Hampaita särkee niin ja mua vaivaa lääkärin kirjoitus "hoikka tyttö", koska mä en usko siihen. Koska mä en näe niin. Pitäisikö nähdä? Jokin sanoo, etten kelpaa. Jokin sanoo miten lihava olen. "Ole syömättä, oksenna, laihduta." Se käskee. Ja mä en uskalla muuta kun totella. Miten heikko olenkaan. Mutta toisaalta olen vahva, tää tekee musta vahvemman. Mä tunnen eläväni, kun elän näin. Mulla on jokin tarkoitus, jokin syy miksi olla elossa. Vieläkin elossa. Sanoin, että laihdutus on mulle jo pakkomielle. Olen valmis antamaan kaikkeni. Olen valmis elämään tässä maailmassa. Koska mulla on kaikki täällä hyvin. Vaikka muut ei sitä nääkkään. Ne ei nää kuinka hajoan hiljalleen tämän mukana. Mutta se ei haittaa, olen valmis katoamaan. Valmis olemaan vielä onnellinen. Laihempana, kuin uskalsin koskaan toivoa.