Tämä on tuhansien kyynelten maailma.

...Mutta se ei haittaa, ei se ei enää haittaa... Kunhan vaan laihdun... Tänään en vielä painanut nelosella alkavaa lukua, mutta huomenna mun on pakko painaa. Jos en paina niin mä lakkaan syömästä! Niin päätin, koska en kestä tälläistä, kun muut laihtuu vaan. Oksensin vessassa nesteitä, mutta ei ne tullut ulos. Vaikka tunsin ne mahassa. Itkin hysteerisenä ja meinasin mennä paniikiin painon takia. Sen on pakko laskea ainakin 200 grammaa joka päivä, muuten romahdan. Tänään olen syönyt 50 kaloria ja kuluttanut kävelemällä joka paikkaan 200. Mun on oikeasti pakko olla laihtunut, pakko! Uupunut olo, mutta en anna keholle valtaa. Ei se tarvi ruokaa enää tänään, ei se saa ruokaa enää tänään... Niin mä päätin, kun kuulin uutisen tästä päivästä, joka siirtyikin huomiselle... Aloin aamulla katsoa Thinspiration elokuvaa. Mulla meni kylmät väreet, se oli niin sairaan kaunis elokuva. Vaikka lopussa kyyneleet valui pitkin mun poskia. Saan puhelun kahdentoista aikaan vieraasta numerosta. En osaa odottaa mitään. Se on mun terapeutti. Kysyin miksi hän soittaa jo nyt, kun meillä oli sovittu puhelinaika vasta yhdeltä? Hän sanoi, että järjestäisi mulle lääkäriajan lähi kaupunkiin, josta hän itsekkin nyt soitti. Mä kysyin miksi. Ja hän sanoi, että puhuttaisiin sun hoidosta. "Miksi?" "Me ollaan niin huolissaan." "Miksi, ei tässä oo mitään miks pitäis olla?" "No sun jaksamisesta ja syömisistä." "Saisit itse sanoa mielipiteesi mitä haluat tältä hoidolta, kun tuntuu etten mä pysty sua auttamaan." "Haluan vaan jonkun jolle puhua, joka välittää ja ymmärtää, tukee mua." "Oon kyllä löytäny niitä täältä muualtakin jo..." "Haluan vaan vaihtaa terapeuttia." "Siihenkin tarvii lääkäriä." "Ette kai te ota mua mihinkään osastolle? En mä voi täältä mihinkään lähteä, mulla on kaksi kissaa täällä." "Tiedän sen, ei se ole tarkoitus. Olisiko sitten aihetta?" "Ei..." Vakuuttelin, että mikään ei ole muuttunut. Että kaikki on hyvin. Nauroin puhelimeen. "Miksi, miksi, miksi?" Kun kaikkihan on hyvin mulla. No sanoin lopulta, että kai mä voin tulla, vaikka en varmaan pysty kertoa mitään. Se olisi ollut tänään, mutta tuli sekaannuksia ja siirtyi huomiselle kolmelta. Pelottaa... Puen turvapaitani ja kollarit. Ja pelkään, ahdistun. En mä kerro niille mitään, en kerro! En saa kertoa... Hymyilen ja nauran vaan. Sanon miten hyvin kaikki on. Enkä astu vaa'alle niiden nähden. Ei ne voi pakottaa. Vakuutan niille painavani 55 kiloa, jos ne kysyy. Ja jos ne ei usko niin sanon, että joo hieman alle sen, mutta normaalipainossa. Älkää huolehtiko. Antakaa mun olla rauhassa! Hermostun varmasti, suutun, raivoan, itken... En kestä... Sen takia en uskaltanut tänään syödä enempää. Haluan luvun alkavan nelosella, kun menen sinne. En halua näyttäytyä näin lihavana.

Käyn apteekissa sen elokuvan katsomisen jälkeen. Yritän löytää kissoille jotain rauhoittavaa, ei mitään reseptillä... Ei löytynyt myöskään vahvempaa naamanpuhdistusainetta, eikä vahvempia nesteenpoistajia ilman reseptiä niitäkään. Löysin vitamiineja... Kalkki + D-vitamiini ja biotiinia hiuksille. En halua haurastua lisää muuta kuin painollisesti. Sen jälkeen kävelen kaverille. Kuppi kahvia saa nälkäni katoamaan ja tulee lämmin olo. Kaveri lupasi auttaa mua valitsemaan vaatteet joilla menen kotiin vanhempien luokse. Jotain mikä ei epäilyttäisi niin paljon ja näyttäisi mun laihtuneen näinkin paljon. Mutta olen alkanut katua... Kuinka voin mennä kotiin, kun ruoka ei enää mene alas. Joka päivä vaan vähemmän... Mä aion kieltäytyä. Mähän en syö siellä yhtään sen enempää! Mä en voi, mä en voi lihoa! Mua pelottaa niin... Jokin minussa haluaisi soittaa nyt äidille ja kertoa, että menen huomenna lääkäriin. Että kaikki on huolissaan ja, että mua pelottaa tulla kotiin... Mutta en varmaan uskalla sanoa sitä... Kävelen kaverilta kotiin. Jaksan ihan hyvin. Kotona jalat tuntuu raskailta ja koko vartaloa särkee. Mutta en anna nälän voittaa, en tänään... Tänäänkään... "Tämä on tuhansien kyynelten sairaus..." Sanoo Katarinan äiti kirjassa Tapa minut, äiti. Luen sitä tänään yöllä ja unohdan nälän. Jos nukun taaskaan kissojen takia. Huominen pelottaa liikaa, onneksi on Opamoxeja jäljellä. Otan omenan mukaan ja jos ne sanoo, etten syö niin otan sen esiin ja voin sanoa, että syön kyllä. Suunnittelen kaikkea etukäteen. Ehkä ne ei kysy mitään tästä. Mä ainakin näytän niin iloiselta kun pystyn ja piiloudun vaatteiden alle. "Ei minulla ole hätää..." Kirjoitan huomenna olenko virallisesti hullu, syömishäiriöinen. Vai olenko vieläkin eksynyt tyttö, joka vaan laihduttaa vähän...