Sokeat silmät, jotka tieni näyttää.

Aamupaino 55.9 kg... Yöllä kylmää, kuumaa, vihaa, pelkoa, tuskaa, unettomuutta. Lähdin eilen 22:30 vielä kävelylle, kun ahdisti ja salaa ajattelin myös kuluttavani siinä kaloreita. Toivoin myös, että se auttaisi nukahtamaan paremmin. Mutta ei se auttanut. Tunnilla minun on kylmä. En meinaa jaksaa kumartua, kiivetä matalallekkaan, seisominenkin on niin raskasta. Tiedän mistä se johtuu, en syö tarpeeksi. Mutta enhän mä voi syödä enempää. Kävellään kaksi tuntia ja seisotaan osa siitä ajasta. Mä etsin katseellani tuolia, nään sellaisen, mutten edes kehtaa istua siihen. Olisin laiska, jos istuisin. Mahaan sattuu, selkään sattuu. Silmissä sumenee. Askeleet hidastuu. Mä juon taas puolet juguttijuomasta ja funlightia ja minun on nälkä. Soitan kuraattorille, kysyn saanko lähteä kotiin, kun on huono olo. "Mistäköhän se johtuu?" "Siitä, kun sä et oo syöny." Kuraattori vastaa itse kysymykseensä. Kuulen huolen hänen äänessä. Se kysyy oonko mä huolissaan. Mä hoen edelleen samaa, etten halua mitään muutosta. "Näin on hyvä..." Onko oikeasti? Niin mä ainakin sanon.  Kuraattori käskee menemään terkkarille puhumaan, jos se antaisi sairaslomaa. Tiesin jo valmiiksi ettei se anna sairaslomaa. 

Mä istun terkkarin huoneen edessä ja vihaan itseäni. Menen ovesta sisälle. Terkkari kysyy ensin miten on mennyt ja mä kerron siitä viikonlopusta, kun perhe kävi. Se sanoi, että ne on vaan huolissaan. "Mutta ne valehtelee..." "Mistä?" "Siitä, että mä oon muka liian laiha, mutta enhän mä edes oo." "Sä oot sopivankokoinen." Ja silloin mä räjähdän... Sanon, etten kestä kuulla tuollaista. Etten halua olla mikään sopivankokokoinen, vaan laiha. Terkkari näyttää mulle anoreksiaa sairastavien kuvia ja kysyy onko tää kaunista, kun nahan alla on pelkät luut. "Sanon, että ei ihan noin laiha tarvisi olla, mutta ei tälläinenkään, kun mä oon. Kuulen terkkarin huokaisevan hiljaa. Terkkari sanoo, että voitais nyt ottaa musta pituus ja paino. Silloin mä räjähdän toisen kerran. "En halua!" "En halua, että kukaan arvostelee mua ja mun painoa." "En kestä sitä, onnistuin lukiossakin välttelemään terveystarkastusta kaksi vuotta." "Vaan mä saan nähdä sen luvun, ei kukaan muu." Terkkari jatkaa, että se on vaan kartoitusta. Mutta mä en anna periksi, että astuisin vaa'alle sen nähden, sen arvosteltavaksi. Terkkari sanoo, ettei se arvostele. Mutta sanoisi taas, että oon sopiva. Enkä halua olla mikään sopiva. Se puhuu edelleen syömishäiriöpolista, mutta mä kieltäydyn taas. Se sanoo, että tulee kysymään sitä joka kerta. "En mä vielä kelpaa itselleni, enkä kellekkään mulle." "Kyllä sä muille kelpaat." Mä selitän mitä mulle sanottiin, kun olin vielä ylipainoinen, etten oikeasti kelvannut. "En mä halua muutosta." "Tää olikin vaan ehdotus..." Mutta se ei luovuta. Sanoo, ettei tarvisi mennä yksin ja kertoo, että ne oli puhelimessa tosi ystävällisiä. Sinne oli jo kerrottu nimettömästi mun tilanteesta, mistä en edes tiennyt. Ne oli sanonut "Tänne vaan, ilomielin." Mutta mä jatkan kieltäytymistä, enhän mä ansaitse sitä näin lihavana. Häpeäisin itseäni liikaa, jos menisin sinne tälläisenä. Etkä sä anna mulle lupaa. Kuiskit mun korvaan rohkaisevia sanoja, että jatkan tätä vielä. Etten saa antaa kenenkään viedä sinua pois. Terkkari ei anna sairaslomaa. Syyksi sanoi, että se ei halua tukea mun syömättömyyttä. Se käy kysymässä ruokalassa onko siellä näkkäriä, kun meillä olisi ollut välipala ennen töiden alkua. Olin sanonut etten pysty syödä muuta leipää enää. Olihan siellä, mutta en mennyt. Mainitsin pelot joulua kohtaan. Terkkari sanoi, etten halua viettää joulua yksin. Enhän mä halua, mutta mun on ehkä pakko... Terkkari soittaa kuraattorin kanssa. Nyt meillä on kolmestaan joku palaveri tiistaina. Ne yrittää todellakin kääntää mun pään. Saada mut sinne syömishäiriöpolille. Mutta mähän en halua luopua tästä, koska en ole vielä tarpeeksi laiha.

Istun hetken aulassa ja itken vähän. Luokkalaisen tulevat tunnilta ja menevät välipalalle. Mä katson niiden perään. Mä nousen ja menen naulakoille. Mietin miten surkea olenkaan, kun jään tunnilta pois luvattomasti. Kaksi kaveriani tulee naulakoille ja kysyy tuunko seuraavalle tunnille. Mä sanon, etten tuu vaikka terkkari ei antanut sairaslomaa. Sanoin, etten jaksa mitään. "En tiedä mikä mua vaivaa, joudun varmaan jättää koulun kesken." "Älä nyt..." Sanoin, että terkkari taas satutti. Puhkesin itkuun ja kaverini halasi mua. Mä lädin kotiin. Kaaduin mustalla jäällä, itkin koko kotimatkan. Tajusin miten tää kaikki satuttaa mua. Jos lopettaisin? Tajuan, etten voi sinun takia, sen takia, että olen vieläkin niin lihava. Mielummin kuolen, kun jätän tämän maailman. Sattuu, sattuu, sattuu. Laihdutus on numero yksi ja koulu on vasta kakkonen. Mua ei enää kiinnosta, vaikka koulu jäisi kesken. Kunhan laihdun. Harkitsen koulun lopettamista, en mä pysty keskittyä siihen. Ehkä olen huomennakin pois, vaikka ei siihenkää ole lupaa. Mun ajatukset on täyttänyt laihdutus, syömisten tarkkailu, itseinho, palava halu olla pienempi. "Tää hallitsee jo sun elämää." "Niin hallitsee..." Mutta kipuakin voi sietää, jos siitä tulee joskus jotain kaunista. Kaunista kipua, josta ei voi luopua. Se on sinussa, tämä maailma on minussa. Enkä tiedä vieläkään kuinka se löysi tiensä mun luo. Mutta se tuli vaan yhtä asiaa varten, tehdäkseen minusta kauniin. Viedäkseen minut pois tästä todellisuudesta, jonnekkin maailmaan, jossa vasta tarpeeksi laihana olet oma itsesi. Sitä ennen et ole mitään. Vaan tyttö, jota ihmetellään, pidetään kai outona, jolle varmasti nauretaan miten lihava hän onkaan. Tyttö joka tahtoo vaan... Eikä unelmaansa aio kadottaa.

"Jos ois pienempi ja hennompi kuin kukaan ystävistään
Jos ois linnun kokoinen
Silloin kelpaisi ja loistaisi ei lannistuisi mistään
Jos ois linnun kokoinen
Siivetön, mut linnun kokoinen

Jos ois pienempi ja hennompi kuin maailmassa kukaan
Jos ois linnun kokoinen
Silloin uskaltaisi unelmoida oman mielen mukaan
Jos ois linnun kokoinen"
 

Sivupalkkiin on lisätty kysely, kun on nyt se 50 lukijaa. Vähän päällekkin. Sinne saa vastailla mistä kirjoittaisin teille.