Tuskan katseiset silmät, jotka tahtoo vapauteen.

Aamupaino 53.1 kg. Ja mä olen liian tuskainen iloitakseni... Kaloreita tänään syöty noin 150... Ansaitsenko mä syödä jouluruokaa vähän huomenna koulussa? Tai edes riisipuuroa perjantaina? En usko pystyväni taaskaan. Sain joulupukilta korista suklaakarkin. En voinut syödä sitäkään, vaan se piti pureskella ja sylkeä koulun nurmikolle. En mennyt aamutunneille, en vaan jaksanut nousta. Kävin kuraattorilla. Se kysyi puhuimmeko lääkärikäynnillä syömisistä. "Ei..." Ei ne kysynyt. Terapeutti soittaa kesken koulupäivän kaksi kertaa. Pitää mennä labroihin, mulla epäillään keliakiaa. Saa kuitenkin aloittaa sen uuden lääkkeen Lamictalin. Kestää viisi viikkoa ennen, kun vaikutus näkyy, mä en kestä siihen asti. Rivatril ei toiminut, mun tunteet on liian vahvoja. Mä en jaksa.

Otin aamulla puolet Rivatrilista, niin kun lääkäri suositteli alussa. Tää on siis se kolmiolääke, joka on nyt kuurimuotoisesti 7 päivää. Aamulla koko tunnekirjo meni läpi 15 minuutissa, kun pyöräilin kouluun. Olin ottanut kouluun jäljelle jääneen puoliskan ja otinkin sen sitten heti koululle päästessäni. Ei auttanut. Itku meinasi tulla vähän väliä. Kun en esimerkiksi löytänyt heti oikeaa luokkaa. Kävin kaupassa koulun jälkeen. Tuntui, että meni taas satavuotta siellä. Muovipussi oli ihan täynnä, kun lähdin. Se ei edes mahtunut pyöränsarveen. Laitoin sen jopparille. Tavaroita tippui jo kulman takana ja mä kirosin. Viha löysi minut ihan heti. Sitten perään itkin, kun en meinannut saada tavaroita takaisin pussiin. Sain pussin viimein solmuun ja lähdin ajamaan varovasti. Ajoin taas hetken matkaa ja yhtäkkiä kuuluu *kops ja pussi oli riekaleina maassa tavarat ihan ympäriinsä. Aloin itkeä, haukoin henkeä, keräsin tavaroita epätoivoisesti rikkinäiseen pussiin ja yritin laittaa osan jo muutenkin täyteen koululaukkuun. Kukaan ei pysähdy auttamaan. Auto ajaa lähelle parkkiin, eikä kysy miksi itken kovaan ääneen. Ei kukaan välitä. Lyyhistyn maahan rikkinäisen pussin viereen ja itken. Nousen ylös, otan riekaleisen pussin käteeni ja lähden taluttamaan. Kirosin kävellessäni ääneen jokaista vastaan tulevaa autoa. "Miksi te tuutte, miksi?" "Menkää pois, antakaa mun olla!" "Ei, en mä tietenkään tarvi apua." Itkin, haukoin henkeä. Rintakehässä puristi. Itkin niin lujaa, että sattui vaan lisää. Puhun itselleni ääneen, huudan. "Mä en jaksa enää elää." "Päästäkää mut pois, päästäkää mut pois." "Mä haluan kuolla!" Pääsin lopulta kotiin ja sisällä räjähdän vielä lisää kissoille, kun ruokakupit on levällään vähän väärässä paikassa. Huudan niille itkien. "Te ette välitä musta!" "Kukaan ei välitä!" Menen vessaan ja itken. Itku kuuluu varmaan seinänaapurille asti. Haukon ilmaa, se varmaan loppuu pian. Sattuu, minuun sattuu. Mä en tunne enää itseäni, en tunne yhtään. Se lääke ei auttanut, vaikka se oli vahva, siinähän oli kolmio. Mun tunteet on vahvempia. Ja ne vielä tappaa mut. Mä en kestä niitä enää! Ehkä mun pitää soittaa, että ne nostaa annostusta. Tää ei auttanut mua. Pahensi. Mä oon ihan loppu, mun tunteet hallitsee mua. Mä en saa päättää, vaan ne päättää. Mä uskon, että ne tappaa mut. Mä toivon, että ne tappaa mut. Olen liian tuskainen, elämä on mulle liikaa. Joka päivä sattuu enemmän, tuska ei jätä mua rauhaan. Se haluaa selvästikkin, että luovutan. Joka päivä sattuu, kun nousen ylös ja kipu kasvaa päivän mittaan. Joka aamu toivon, ettei tarvisi nousta enää. Että uneni olisi ollut totta ja tämä todellisuus vaan pahaa unta. Mutta niin ei koskaan käy. Joudun aina elää sen tuskaisen päivän ihmisen kanssa jota en edes tunne. Eikä auta vaikka itken ja huudan, ahmin ja oksennan. Ei, ei mikää auta. Ja hiljaa huomaan toivovani...

"Kunpa sydämeni lakkaisi lyömästä."

"Kun eilen näin sun itkevän
mä aavistin sun lähtevän
sun silmät katsoi tyhjää
nuku rauhassa, pikkuinen
Sä olit perhonen, jonka siivet
eivät kauas kantaneet"