Elämäni suloisin, mutta kipein virhe.

Joskus virheetkin on hyväksi, joskus niistäkin tulee rakkaita. Kosketus ja sä olet jo vanki, jolla ei ole sanavaltaa, jolla ei ole tunteita, joka saa tuntea vaan onnea. Minusta tuntuu, että mä olen vanki. Kauniimpaakin kauniimmassa vakilassa. Olen vanki, joka ei halua vapaaksi, joka ei kaipaa elämää kaltereiden toisella puolella. Missä oli joskus hyvä olla. Mutta tiedän, että siellä ei enää olisi hyvä olla. Se ei enää riittäisi tekemään musta onnellista. On kaunista olla vanki, mutta myös surullista. Se suru on kuitenkin hyväksyttävä, minun kuuluu tuntea niin. Mä katson täältä vankilastani kuinka muut laittaa kotinsa jouluisiksi ja melkein maistan ruuat jotka haistan ajaessa pyörällä talojen ohitse. Minä en silti kaipaa pois, ehkä joskus välillä kuitenkin. Mutta en tarpeeksi, että lähtisin. Tällä vankilassa on turvallista, mä tunnen kuuluvani sinne. Koristelen vankilani, piilopaikkani kauniiksi, että unohtaisin sen tuskan, jota kuitenkin tunnen. Ja mä unohdan. Muistan vaan hymyillä. Enkä saa unohtaa missä on hyvä olla. Enkä koskaan unohda sitä miten yksi pieni kosketus, yksi pieni suloinen virhe toi minut tänne. Yksi pieni mikä oli alussa vaan leikkiä, hölmö haave anorektisenlaihasta kehosta. Mutta se oli elämäni parhain virhe. Kun sain vaan unohtaa sen tytön, jota niin paljon vihaan.

Aamulla itken hysteerisesti. Itken ja itken. En halua kouluun, kun olen näin lihava. Vihaan, vihaan, itseäni. Niin paljon. Mä keksin syyn, käytän vääränlaista nesteenpoistajaa. Kun mähän juon niin hitosti vieläkin. Keksin tekosyyn miksi myöhästyn koulusta. Pakko saada toista nesteepoistajaa. Tänään piti olla se palaveri, mutta eipä ollutkaan, kun mulla alkoi se ensiapukurssi, eikä sieltä saa olla yhtään pois. Hyvä vaan. Nyt sitä ei ole tälläviikolla ollenkaan, kai. "Onko sulla alhanen hemoglobiini, kun sä oot ainakin aika kalpea?" kysyy ensiapukurssin pitäjä multa tunnilla. "On mulla varmaan." "Ainakin on ollu joskus anemiaa." "Tämmönen mies, kun oon näkee sen susta heti." Oikeasti en tiedä onko mulla tällähetkellä anemiaa. Ehkä se kalpeus johtuu myös siitä, kun en ole syönyt pitkään aikaan hyvin. Siksi mä näytän tältä. Ihan kuolleelta. Sama opettaja sanoo mua tunnilla kaikkien kuullen hoikaksi tytöksi. "...Kun sä oot tollanen hoikka tyttö." Tälläkertaa se tuntuu hyvältä, kun sen sanoo mies. Mä uskon, mä hymyilen hieman. Vaikka mies olikin jo lähemmäs 70 vuotta. Mutta se näki mun saavutukset, se näki mut hyvänä. Näkisipä joku muukin. Kuraattorin ja terkkarin sanoja en usko, vaikka ne sanoisi samalla tavalla. Ne valehtelee kuitenkin. Mutta nyt uskoin ne sanat, hän oli vakuuttava. Onneksi vielä huomenna jatkuu sen opettajan tunnit. Tuntuu hyvältä mennä sinne, mun ei tarvi pelätä, että näytän läskiltä sen silmissä. Mä saan olla tälläinen, vaikka luokkalaisten katseita pelkäänkin. Sillä en tiedä mitä ne ajattelee. Kaveri kysyy tulenko syömään. "Ei, mä istun tässä hetken ja meen kotiin." Enhän mä ole ansainnut ruokaa, en vieläkään. Mitäs olet näin lihava. Laihtuisit tarpeeksi niin saisit syödä edes kerran sen kouluruuan.

Syöty tänään noin 250 kaloria ja kulutettu tarkoituksellisesti 304 kaloria. (pakkoliikunta)lenkillä ja lihaskunnolla. Mä pelkään, että se ei taaskaan riitä. Että minä en koskaan riitä, etten koskaan tule olemaan mitään. "Satuta, satuta lisää." Minä en välitä, kunhan teet minusta kauniimman. Sillä mä tiedän, että sä et satuta tahallasi. Vaan minun parhaakseni. Minä kestän sen. Kestän kaiken, olen vahva vain ollakseni joskus niin hauras. Sillä se mä tahdon olla. Hajoava ja hauras. Lasinsirpale kivilaatoilla, höyhen tuulessa, pisara meressä. Kipua, jonka voin silmin nähdä. Jonka voin tuntea. Että voin vihdoin tuntea itseni.

"Vaiti on,
hän pimeässä miettii tulevaa.
Niin voimaton
on tuuli joka purtta kuljettaa.
Hän joka päivä toivoo että saisi eksymään
tuon erään joka varmasti saa kaiken särkymään.

Vaiti on,
on pimeässä aikaa itselleen.
Suunnaton,
tuska joka maalaa sydämeen.
Hän päivät raataa töissä, tekee mitä pyydetään
ja iltaisin tuo vaatii ihmeitä ei vähempää.

Unelmissaan uskoo että joskus lentää pois,
kunpa höyhenensä siipiin pian liimata hän vois.
Unelmissaan tietää et on oikee enkeli,
mutta eksyi reitillänsä ja väärän valitsi.
Totuuden tietää, vain se on tärkeää."

 

Se jokin kadonnut minä puhuu aina näissä laulunsanoissa. Se, jonka piti olla jo kuollut. Se, joka halutaan tappaa. Se ei tiedä mitä tehdä, se on hukassa. Se mitä on minusta vielä jäljellä.