Ääneni huutaa hiljempaa, kun ääriviivani katoaa.

Minä olen jäässä, tyhjyydessä. Pääni ei anna syödä, vaikka olisi nälkä. Se ei antanut mun ostaa kaupasta mitään ruokaa, kaikessahan oli liikaa kaloreita. Aamupaino 51.7 kg... Söin puoli 10 aamulla riisikakun ja päivällä muutaman palan suklaata. Muuta en tänään syönyt. Ja mä kävelin monia kilometrejä ympäri kaupunkia. Join kahvia ja silmissä sumeni. Kävelen vaikka askel tuntuu jo liian raskaalta. Pääni sumenee niin etten tajua kaupassa mistään mitään. Menen väärän kissanruuan kanssa kassalle ja tajuan sitten ja haen toisen. En muista mistä suunnasta olin tullut ja minne piti mennä, että löydän juna-aseman. Istun alas, ostan kahvin, en jaksaisi enää nousta. Tiedän, että mun on käveltävä vielä kolme tai neljä kilometriä takaisin juna-asemalle. En jaksa, mun keho ei jaksa. Mutta mä jaksoin tahdonvoimalla. Mä lauloin ääneen matkalla, että unohtaisin kivun. Mä ylitin raiteet, että säästäisin aikaa ja ehtisin junaan. Se oli pelottavaa, mä vaan juoksin niiden yli. Ja silmissä sumeni lisää. Oli paljon pakkasta ja minä seison ulkona odottaen junaa, ihan jäässä. Junassa istuessa olin myös jäässä. Kuulen kuulutuksen, että seuraavana on pysäkki jolla jään pois. Odotustila on ihan täynnä. Horjahdan, melkein pyörryn yhden miehen päälle. Pyydän anteeksi ja tartun kädellä lujasti kaiteeseen. Poljin pyörällä kotiin ja viima kulki mun lävitseni, mä olin niin jäässä. Sain kissoille joululahjat ja herkkuruokaa. Itselleni punaisen topin ja tuumaa pienemmät farkut, kun mitä ostin viimeksi. Täydensin ravintolisävarastot. Siinä ne tärkeimmät. Päiväni valopilkku oli pieni vaaleahiuksinen poika jonka pyörän pysäytin kysyäkseni neuvoa citymarketille. Hän neuvoi reitin kovasti miettien ja epäröiden ja mä kiitin. Minä lähdin omaan suuntaan ja hän omaansa. Katsoin taakseni ja näin hänet ystäviensä kanssa pyörillä. Kuulin heidän nauravan. Lähdin pojan kertomaan suuntaan. Sitten huomasin edetessäni, etten enää tiedä minne mennä. Lähdin takaisin päin alikulkua koti ja näin sen saman pojan vihreän pyöränsä kanssa odottamassa. Minua? Mä kysyin oonko ihan hukassa ja poika kertoi neuvoneensa mua väärin. Oli sekoittanut oikean ja vasemman. Tuo poika oli niin kiltti ja ajattelevainen, että tuli takaisin kertomaan oikean suunnan. Mä sanoin, ettei se haitannut vaikka hän neuvoi väärin. Kiitin häntä kovasti ja hymyilin. Ilman sitä pientä poikaa ja hänen huomaavaista tekoaan päivä olisi ollut täysin harmaa. Hän välitti minusta, vaikka olin ihan vieras. Hän ei halunnut minun eksyvän. Olen kiitollinen tuolla pojalle, joka sai mut hymyilemään tänään aidosti edes yhden kerran.

Huomenna on joulu eli minulle keskiviikko. Elän sen päivän niin, kun jokaisen muunkin. Yrittäen syödä vähän riisipuuroa, yrittäen syödä vähän pipareita, yrittäen syödä suklaapaloja, yrittäen juoda glögiä. Yrittäen selvitä. Tää päivä oli taistelua kehon ja mielen kanssa. Olen ihan loppu. Avaan huomenna lahjani ja uppoudun siihen kirjoitukseen. Yritän vaan jaksaa...

Se ottaa vaan tiukemmin kädestä

Ja vie sut syvemmälle merestä

Siitä pohjastakin syvemmälle

Ja me nauretaan yhdessä toisten helpoille elämille

Kun ne syö ahmien subejaan

Me juomme vaan kahvejaan

Ja juostaan pakoon, vaikka emme tiedä mitä

Ehkä itseään tai elämää sitä

Se tulee ja satuttaa

Se löytää ja aina vaan pudottaa

Pureskele ruoka, mutta älä vaan niele

Kun se toi sut tälle hauraalle tielle

Kipu tunkee sydämeen ja saa sen lyömään hitaampaa

Se on jo väsynyt taistelemaan

Mutta mieleni ei koskaan

Se ei anna kivun voittaa

Vaan keijukaisen kuvan se piirtää pintaan lumihangen

Ja sanoo "sä olet joskus tän kaltainen"