Suru tulee saumoista läpi, enkä pääse perille.

"Kun bussi ajaa ohitse,
sä et pääse perille.
Kun suru tulee saumoista läpi,
voit luottaa minuun.

Ja kun sä et uskalla,
sanoo niitä sanoja,
joilla voisit ratkaista kaiken,
voit luottaa minuun.
Voit luottaa

Ei mitään hätää,
jos ei omat voimat riittäneet.
Ei mitään hätää,
se olen minä joka voin kuivata
sun kyyneleet.

Ja kun kutsuit kaikkia,
eikä kukaan tullukkaan.
Kun sohvalle meet makamaan yksin,
voit luottaa minuun."

 

Varjo, se jota olen oppinut rakastamaan...

 

Aamuvihaa, palelin koko yön ja välillä taas oli liian kuuma. En nukkunut paljoa yhtään. Silti siitä ei ollut hyötyä, paino taas 56.4 kg... Lihava, lihava, lihava. Niin mun päässä taas soi. Ja nälkäisenä otin piparin kaapista, en olisi kai muuten pysynyt aamulla edes pystyssä. Kävin yöllä vessassa monta kertaa ja joka kerta jalat meinasi lähteä alta ja mahaan sattui. Mä ajattelin vaan ruokaa, mutta pää taisteli vastaan. Taisteli niin kovasti ja voitti taas minut. Sinä voitit minun kehoni. Musta tuntuu, että ne katsoo mua koulussa. Olenko niiden silmissä laihtunut? Kuljen itsevarmana mustassa paidassa toivoen sen saavan minut näyttämään pienemmältä. Ne ei pyydä mua syömään, vaikka juttelee mulle. Ne tietää jo etten tuu. Ruoka tuoksuu hyvältä, mutta mä en mee. Ei mulla ole siihen lupaa ja se olisi kuitenkin pahaa. Englannin tunnilla opettaja kirjoittaa esimerkkiin, että voi pitää vaikka joulusta. Mä ajattelen taas sitä miten vihaankaan joulua.

 

Kuraattori suosittelee taas syömishäiriöpolia, kun kuulee mun ajatuksia. Kysyi multa uskonko itse, että mulla olisi häiriö. Mä vastasin etten usko. Sanoin, että oon vaan erilainen, että mulla on erilaisia ajatuksia, kun useimmilla. Kiukku nousi, kun piti puhua terapeutista ja perheestä. Kuraattori sanoi mulle suoraa, ettei ymmärrä näistä syömisjutuista. Mä sanoin, että haluan vaan jonkun jolle kertoa. Etten halua muutosta. Sanoin, etten voi mennä sinne polille. Eikä ne voisi mua siellä edes auttaa, kun en halua muutosta. En mä edes ansaitse sitä näin lihavana. Kerroin miten ne vaan "hoitaisi" eli lihottaisi taas ylipainoon. Enkä mä sitä halua, en halua lihoa yhtään, ei siihen ole varaa. Vaikka olen kuraattorinkin mielestä tosi laiha. Mutta mä en usko, se vaan valehtelee, että saisi mut lopettamaan. En usko ketään, joka väittää mua laihaksi. Kuitenkin ne nauraa mun seläntakana sille miten lihava oon ja toivoo salaa, että laihtuisin pois. Musta tuntuu, että kaiki näkee mut lihavana. Mua pelottaa se... Kehosta lähtee senttejä, mutta paino ei anna periksi. Se tahtoo pitää minut lihavana. Mitä mä vaan olen. Lihava, lihava, lihava. Kaadoin kynttiläkipon sisältöineen lattialle ja itkin. Sanoin itsestäni pahoja asoita ääneen, haukuin niin paljon, kun vaan osasin. Mä vihaan itseäni liikaa, säkin vihaat mua. Anna minun laihtua, kadota pois tästä kipeästä maailmasta. Itkin ja toivoin kuolevani. Sitten palasin järkiini ja tajusin, että ensin on laihduttava. Sillä sä oot läski, läski, läski. Liikaa. Anteeksi Varjo... Että olen vieläkin näin huono...