Pimeänkatseinen.

51.2 kg... Eilinen toisaalta kannatti. Jouluaatto aamu alkaa tokkuraisesti Opamoxin takia. Laitan joulupukinkuumanlijan tv:stä päälle ja itken vaan. En voinut syödä, kahvia vaan. Soitan äidille ja kysyn perheeni joulusta. Muhun sattuu kokoajan. Äiti sanoo, että olivat isän kanssa puhuneet kuinka kiva olisi ollut, että olisin ollut kotona joulun. "Mutta joskus menee näin." "Katotaan uudestaan ensi jouluna." "Hyvää joulua kuitenkin, soitellaan illalla." Äitini sanoi. Itkin puhelun jälkeen tuskan sekaisia kyyneleitä, hain Opamoxin. Joulupukki toivottaa ohjelman lopuksi "Hyvää joulua!" ja mä purskahdan itkuun. Miten niin hyvää? Sattuu niin paljon. Ja teen itselleni lisää kipua katsomalla Lumiukon. En mä pysty katsoa sitä, mä itken liikaa. Siinä on se ruskea heppa mistä sanoimme siskon kanssa, että se on ihana. Nyt hän ei sano sitä mun kanssa. Katson Joulurauhanjulistuksen. Laulan mukana Maamme-laulua. Sitten kamerat kuvaavat yhtä paappaa väkijoukossa tosi kauan. Paappa vaan hymyilee vittuuntuneen näköisenä, eikä laula. Se sai mut nauramaan, niiden tuskaisten kyynelien seasta. Pieniä iloja. Istun sohvalla, painan pääni kissan turkkia vasten ja kuulen sen kehräävän. Nostan vuorotellen kissoja syliin ja kiitän niitä, että edes ne on mun kanssa joulun. Kuljen ympäri huoneita levottomasti ja katson kelloa. Milloin voin syödä, milloin voin, ettei ole heti uudelleen nälkä? Odotan puoli neljään. Keitän riisipuuroa vajaa desin. Osa siitäkin palaa pohjaan. En ole mikään kokkaaja todellakaan. Katan joulupöydän... Coca-cola zeroa, pieni kasa riisipuuroa jossa kanelia, pyödällä kupissa suklaata (jota yritän syödä vaan vähän). Muuta ei ole. Pipareita ja glögiä illaksi. Pöytä näyttää niin köyhältä ja minun on nälkä, vaikka juurihan söin. Nälkä jatkuu koko päivän, en vaan jaksa välittää. Mähän olen syönyt liikaa kuitenkin. En edes laskenut kaloreita, en osannut, vaikka yritin epätoivoisesti. Entä jos mä lihoin? Laitoin kissoille vähän lihaisampaa ruokaa. Ne saa hyvän ruuan. Mä olen onnellinen, kun ne tykkää siitä ruuasta. Käytän kissoja valjaissa pihalla. Kumpikin on 5 minuuttia, kun on niin kylmä. Odotan, että aika kuluu. Istun taas sohvalla. Kello on viisi, otan esille joululahjat mitä on. Yksi minulle, monta kissoille. Ensin kissat. Ne oli niin onnellisia mun ostamista lahjoista. Mä katsoin hymyillen, kun ne leikki. Toivotin niille hyvää joulua. Vaikka sisimmässä sattui kokoajan. Avasin oman lahjani, kirjan Tapa minut, äiti. En vielä aloittanut lukemaan.

Puhun isän kanssa tänään kerran, äidin kanssa kaksi kertaa, yhden pikkusiskon lahjat kuulen lueteltuna. Veljen ääntä en kuule, enkä toisen siskon. Isoäitini soittaa kerran. Saan hyvän jouluntoivotuksia eripuolilta. Istun taas ja sitten päätän lähteä viemään kynttilää hautausmaalle veljelle. Sain lähemmäs 6 kilometrin lenkin kävellen. Ehkä se on ihan hyvä. Tulin kotiin, katsoin joulutarinan ja join sokeritonta glögiä ja kaksi pientä gluteenitonta piparia. Siinä minun jouluni. Kuuntelin muutaman joulukappaleen, sytytin lyhdyn ulos. Mutta mikään ei silti tuntunut miltään muulta kun pahalta ja tyhjältä. Olenko aina ollut näin tyhjä? Elin sumussa ja tunsin vaan kipua. Kipua, kipua, kipua... Lisää ja lisää. Kuka sen lopettaisi? Antaisi minun jälleen hengittää niin kuin ennen. Huomennakin on joulu, ylihuomennakin on. Ja mä en jaksa. Mä en tunne enää sitä joulun iloa. Mä en tunne iloa muutenkaan, muuta kuin pieniä naurahduksia jollekkin asialle. Hymyjä jotka ovat minussa vaan peittääkseen sisälläni olevat varjot. Mutta jouluna ei voi kuolla. Vajoan syvemmälle varjoihin, annan niiden pitää mua otteessaan. Annan niiden sumentaa mun silmäni, tehden niistä väsyneet ja tummat varjot. Olen vain enää se varjo, joka ei tunne mitään. Joka vaan liikkuu, joka vaan elää. Vaikka kuoli jo aikoja sitten. Enhän mä ole elossa, vaan rikki joka kohdasta. Silti vaadin kipua lisää, kipua viemään mut pois. Tuska kuljettaa hiljaa nukkuvaa lastaan onnen satamaan, paikkaan parempaan. Mutta matka on pitkä ja hidas, pimeänkatseinen. Sen silmäni vaan enää näkee. Matkan, joka kestääkin liian kauan. Ja äiti kysyy milloin tulen käymään kotona. Enkä tiedä miten voin mennä, kun olen laihtunut 5 kiloa siitä, kun viimeksi nähtiin...

"Kaikki maailmatkaan
Meitä ei vois koskaan
Erottaa toisistaan
Valovuodetkaan (koskaan)
Sä laulat mun korvaan
Pohjoistuuli kuiskuttaa
Mua seuraat päivin, öin
Enemmän sua ikävöin
Varjosi luoksein jäi"