Kasvata siivet selkääsi sinä voit olla enkeli.

55,0 kiloa! Kun astuin vaa'alle ja näin lukeman mä uskoin, että vaaka on rikki. Sammutin sen ja suljin silmäni, avasin ne ja katsoin uudestaan. Se näytti edelleen samaa. Mun täytyy uskoa. Olin laihtunut eilisestä 700 grammaa. Ihan uskomattoman paljon! Joulun tavoite on suoritettu jo nyt. Seuraava pysäkki 50 kiloa! 300 grammaa alipainoon... Mä odotan...
Se joka tietää otsikon laulun on jo aika hyvä.

Eilisestä:

"Tää on anoreksian rajalla." Kuraattori katsoo mua surullisin silmin. Junassa olen ihan jäässä. Yritän syödä omenan, suklaata. Puolet suklaapatukasta heitän roskiin. Ahdistaa. Se oli muutenkin jo aika pahaa. Otan monta laihdutuslääkettä, etten lihoaisi. Pääsen perille siihen kaupunkiin. Mä nään heijastuksen itsestäni näyteikkunan lasista. Mun jalat näyttää aika laihoilta siinä, mutta kun katson alaspäin jalkoihin nään totuuden. Liian läskit vieläkin. Ostan xs-kokoisia vaatteita ja 26 tuumaiset farkut. Mä olin pienentynyt yhden koon molemmissa. Mutta ei sitä huomaa musta. Vieläkään... Nyt vaatekaapissa ei ole oikeastaan mitään sopivaa vaatetta. Mutta ei se haittaa, en mä halua palatakkaan siihen aikaan, että ne oli sopivia. Menen Arnoldsiin kahville. Myyjä kysyy otanko jotain muuta. Mä hymyilen ja sanon etten ota. Tuntuu hyvältä kieltäytyä lempidonitseista. Otin vaan ison kahvin. Muissa pöydissä syödään donitseja niitä kinuskisia joita rakastin. Rakastan vieläkin, mutta en mä voi enää niitä syödä, niissä on liikaa kaloreita. Mä olin vahva, kun en ottanut mitään kahvin kanssa. Minun on kylmä kokoajan, mutta kovennan vaan kävelytahtia. Ostan sen mitä pitikin. Meikkiä, päiväkirjan ja laihdutuslääkkeitä. En aio vielä luovuttaa.

Olen ihan sekaisin ja kylmissäni juna-asemalla. Yritän taas syödä, syön pienen muumivälipalapatukan. Juna tulee ja mä joudun kysyä minne se on menossa. "Ouluun." Sanoo konnari. Mä kysyn tuleeko siihen eteen veturi, kun se on menossa tuohon suuntaan. Konnari naurahtaa ja sanoo, että Ouluhan on tuolla päin. Mä en edes muistanut mistä olin tullut. Mun ajatukset ei vaan enää ole tässä maailmassa. Huomaan kuinka ne katoaa siihen satumaisenkauniiseen maailmaan kokoajan. Kotona "söin" suklaata eli pureskelin ja syljin pois. En mä sitä uskalla syödä, vaikka haluaisinkin. Söin päivällä neljä hedelmäkarkkia pussista ja loput heitin roskiin. Mä oon niin sekaisin. Tänään yritän syödä suomisuklaata, mutta vähän. Sytytän kynttilän ja vietän itsenäisyyspäivän yksin ensimmäistä kertaa elämässä. Ennen olin aina perheen luona kotona. Me katsottiin yhdessä linnanjuhlia ja arvosteltiin vieraiden pukuja. Syötiin jotain juhlallista ja hyvää. Nyt teen sen yksin, mutta ilman sitä ruokaa. Enhän mä pystynyt taaskaan kaupasta ostamaan mitään, kun kaikissa oli mun mielestä liikaa kaloreita. Mun alkuperäinen tavoite, ihan alussa oli 55 kiloa. Silloin ajattelin, että se riittää. Mutta nyt kun katson peiliin en näe sitä tyttöä, jonka uskoin tuon painoisena näkeväni. Nyt sen täytyy olla 50 kiloa. En uskonut koskaan pääseväni edes tänne asti, kun välillä oli niin niin vaikeaa laihtua. Mutta mä pääsin, mä onnistuin! Ja nyt mä hymyilen. Kipu häipyi hetkeksi ja minä olen onnellinen. Sillä viimeksi yläasteella olin kai tässä painossa. Pian voin lakata pelkäämästä kutosella alkavaa lukua vaa'alla. Pian voin olla se josta haaveilen, pieni keiju. Laihempi, kuin kukaan mun luokalta. Laihempi, kuin kukaan mun suvussa. Niin hento ja hauras. Kaunis ja hyväksyttävä. Tyttö, joka viimein kelpaa.

Tyttö tahtoi vaan olla enkeli

Lentää, mutta ei se, joka pois meni

Se tahtoi nähdä taivaan, jota kauniiksi sanotaan

Oman taivaan maansa päällä, maan josta vaan satuja kerrotaan

Se ei voinut lentää näin painavilla siivillä

Niin tyttö päätti muuttua elämässä

Se löysi jotain kaunista ja satuttavaa

Kipua hauraasti kasvavaa

Mutta se tahtoo vaan kokea sen päivän jolloin lentää

Jolloin elää tuulenhenkäyksen kevyttä elämää

Tyttöni tahtoi vaan olla enkeli

Eikä se joka pois meni