Kuljeta minut kyynelten seasta kevyenä pois.

Itken sun nähden, kuinka mä tiedän vielä kuolevani tähän. Sä sanot, että 80 prosenttia anoreksiasta selviää. Mutta mä olen se 20 prosenttia, joka kuolee. Enkä mä ole edes anorektinen. En ole, en... Sä tarjoat mulle ruokaa, kaikkea mahdollista. "Maista tätä ja tätä ja tätä..." "Mä en tykkää, hyi!" Sä yrität vaan auttaa, mä tiedän sen. Suostun ottamaan pienen palan kinkkua, kun sä näät miten heikosti pysyn pystyssä. Kävelen kotiin kovempaa. Kulutan, kulutan, kulutan... Joulunakin voi laihtua. Voi jos vaan haluaa. Minä halusin ja laihduin. Paino oli aamulla 50.7 kg. Mutta mä näytän 10 kiloa lihavammalta. Varmasti näytän, näytän kyllä... Tänään söin kaksi riisikakkua ja sen pienen palan kinkkua. Huomenna syön enemmän, mä lupaan. Ja se on vaan lupaus, joka ei toteudu kuitenkaan. Aina ja aina vaan... "Onko sulla kaksi kaulahuivia, ei siellä niin kylmä ole?" Mulla on, mä olen jäässä sisälläkin. Tärisen siinä tuolissa, mutta sä et huomaa. Juon sen kahvin, enhän mä tarvi muuta vaikka olisikin nälkä. Ei, en mä tarvi... Eilinen oli hirveä. Mä oksensin kaiken syömäni. Naapuri pyysi syömään kinkkua ja lohta luokseen. Mä menin. Se sanoi kokoajan "Ota nyt lisää, maha täyteen, ettei tarvi enää illalla syödä mitään." Mä hain lisää ja sitten se tarjosi vielä suklaata. Mulle tuli kiire keksiä syy päästä kotiin. "Mun pitää soittaa äidille." Kiitin häntä niin paljon. Ja mä menin kotiin, oksensin kolmannen kerran sinä päivänä. Itkin, koska olen niin itsekäs. Mitä jos se naapuri tietäisi. Mä oon kiittämätön... Ei näin saisi tehdä, ei vaan saisi. Mutta mä tein silti. Illalla saunan jälkeen ahmin kaapissa olevat karkit ja oksennan tunnin niitä. Otan kourallisen nesteenpoistajia ja muita ja menen nukkumaan. Tuskaa, tuskaa, tuskaa...

Äiti kysyy edelleen, jatkuvasti milloin tulen kotiin käymään. "En tiedä, en tiedä." Mä sanon vaan... Mä en tiedä kuinka voin. Miten peitän laihtuneeni yli 5 kiloa viimenäkemästä? Miten sen muka voi peittää ja jos en peitä niin ne vielä vie mut jonnekkin. Estää mua laihtumasta lisää... Mitä mä teen? Ja se syöminen kotona pelottaa myös. Ei, en voi mennä... Miten mä voisin, ei voinko mä edes? Mulla on uusi tavoitepaino... Mutta en tiedä tuleeko mun sydän kestämään sitä painolukemaa... Mutta mä en välitä, mä tahdon kuolla tähän... Anteeksi, mutta mä tahdon... Kivuliaasti... Mun sydän on ollut vahva, aina... Mutta se voisi luovuttaa jo, antaa mun mennä. Kyllä se vielä antaa periksi. Mä laihdun... Otan Opamoxin ja juon vielä kupin kahvia pahimpaan nälkään. Nappaan kasan ravintolisiä pian ja menen nukkumaan pois tämän tuskan. Mutta herään taas huomenna siihen tuskaan. Olen joko nähnyt painajaista tai unta ihastumisesta/rakastumisesta. En tiedä kumpi se on tänä yönä. Mutta olen loppu näihin päiviin, olen loppu itseeni. Mutta kyllä se jää kantaa, se kantaa vieläkin. Vaikka astelen jo aika heikoilla...