Alipainoinen tyttö täällä kirjoittaa, viimein. Aamupaino 54.3 kg. Luku kuulostaa kauniilta, mutta mä en näytä samalta, kun se luku. Mä näytän edelleen samalta kuin ennen... Tänään värjään ne hiukset, mä olen ansainnut sen. Mä olen ajatellut tuota lukua koko päivän. Aamukahvilla, ensiapukurssilla, koulun käytävillä, ihan kaikkialla. Istun kahdeksan tuntia kovalla tuolilla. Sattuu istuinluihin, sattuu, kun selkäranka nojaa vasten kovaa nojaa. Mun on pakko laittaa kädet reisien alle, ettei sattuisi niin. Mun on pakko olla hetkiä nojaamatta selkänojaan, että kipu lähtisi. Jalat alkavat täristä kesken tunnin, olen jäässä, ihan jäässä. Kiedon kädet ympärilleni, kaikki kai näkee miten kylmä mulla on. Eilen oli sama juttu. Tänään tulee syötyä noin 200 kaloria. Ja tehtyä lihaskuntoa. Kylmyys tuntuu koko kehossa. Mutta en mä voi syödä. Terapeutti on ärsyttävä, niin kun aina. Sanoin, etten voi kertoa mitään. Kun koen, ettei musta välitetä tai mua ymmärretä. Vihdoinkin sain sanottua sen. Kiersin kaikki asiat, jotka liittyy syömisiin. Kerron vaan pinnan, eikä se osaa nähdä pinnan alle. Kaikki terapeutit on aina ennen osannut. Mua ei huvita kertoa sille mitään. En sano mitään, kun lähden ovesta ulos. En halua sanoa "moikka." Ei se ole sitä edes ansainnut. Se on jo pilannut luottamuksensa muhun, aikoja sitten. Ei tää sille kuulu. Ehkä olisi vaan parempi lopettaa siellä käyminen. Mulla ei ole mitään kerrottavaa.
Kaveri pyytää kahville illalla. Menemme läheiseen kahvilaan. Otamme kahvit, mutta hän sanoo olevansa nälkäinen. Pyytää mua kanssaan syömään, mutta sanoin, että oon syönyt kotona. Näkkärin... Kysyy liian monta kertaa. "Etkö sä nyt voisi tulla..." Lopulta hän ottaa sieltä ranskalaiset ja minä katson kuinka iso lautasellinen katoaa nopeasti pois silmistäni. Kysyn montakohan perunaa tuossa mahtaa olla. "Tuli vaan mieleen, mietin aina tälläisiä." Hän sanoo, ettei itse mieti. Ei jaksa välittää mitä syö. Ja mä olen salaa kateellinen. Yhtäkkiä hän sanoo "Mun mielestä ei oo kaunista olla luurangonlaiha." Mä en sano mitään. Ajattelen vaan, että mähän haluan sitä. Mä haluan siis olla hänen silmissä ruma. Mutta omissa silmissäni kaunis. Puhutaan lisää elämäntavoista. Mä paljastan pieniä palasia ajatuksistani. Mutta niin pieniä, ettei niistä voi ymmärtää kokonaisuutta. Kukaan ei vielä tiedä, että olen alipainoinen. Paitsi nyt te lukijat. Painotaulukossa lukee, että mun pitäisi lihota 400 grammaa. Hymyilen sillä en aio lihota. Vaan olla päivä päivältä hauraampi. Kohta alkaa joululoma ja minä jään kai yksin tänne surulliseen kotiin. Ja kun koulu alkaa jälleen niin mä painan 50 kiloa. Tahdon vaan jo lentää tuulen mukaan. Hävitä, olla tyttö ei kukaan. Mä tiedän, että kohta en ole enää täällä. Mut viedään vielä pois, mutta mä hyväksyn sen. Niin kun sä sanoit "Kaikkien aika on lähteä täältä joskus.... Vaikka olisi kuinka paksu lompakko tahansa." Myös minun... Ja minä lähden kärsittyäni tarpeeksi, kun ei ole voimia enää jatkaa. Kun sydän antaa luvan lähteä.
Askeleet, ne kevenee
Mieleni hiljalleen pimenee
Eikä kukaan ole sytyttämässä tielleni lyhtyjä
Kun mä tahdoin olla täällä yksinäisenä
Mä sytytän yhden lyhdyn polkuni reunaan
Ja sanon tätä mä nyt seuraan
Mutta tuuli sammuttaa hennon liekin
Hiljaa sen tajusin
Se olinkin minä, joka piemyden valitsin
Sammutin lyhdyn
Pimeässä elää pystyn
Ja siihen osaan hiljalleen rakastua
Enkä tarvitse pelottavaa valoa
En kosketusta aamun kivuttoman
Elämän toisenlaisen, pelottavan
Se tuuli tarttuu hennosti mun kasvaneisiin siipiin
Ja vie elämäni, jota joskus kauniiksikin sanottiin
Enkeli pieni, etkö jo riittäisi
Ennen kuin elämäsi pois vietäisi
Et sä riitä, kun vasta kuolleena
Tai elämä ihan palasina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti