Sirpaleet jäiset mieleni eksyttäneet on.

Painoin aamulla 52.1 kg. Minun oli tänään nälkä 18:30 ja ollut siitä asti, mutta kuuden jälkeenhän ei saa enää syödä. Tunnen kuinka kylmä valtaa koko kehon. Olo on sekava, päivät ovat olleet hyviä ja huonoja.

Perjantai oli hyvä, kokonaan. Oltiin baarissa kaverin kanssa selvinpäin. Lauantaina mä ihastuin siihen sinisilmäiseen kaunishymyiseen poikaan. Hän oli juonut, minä en mitään. Jutellaan kaikkea mahdollista, istutaan sohvalla ihan vierekkäin. Sitten mä halaan häntä, aivan yllättäin ettei hän edes osannut odottaa. Annan pienen pusun poskelle ja hän laittaa kätensä selkäni taakse. Tv:ssä pyörii elokuva, mutta mä katson vaan niitä sinisiä silmiä. Ajattelen, että voisin pyytää hänen numeroaan. Mutta hän ehtii ensin. Kysyin onko hänellä vapaata huomenna ja sanoin, jos voisi nähdä. Matkalla kotiin laitan vielä viestiä. Hän laittaa "Pitää kyllä nähdä huomenna." Sydämeni suli. Vaan emme nähneet huomenna. Ehkä hän piti minusta vaan alkoholin vaikutuksenalaisena. Lauantaina muhun alkoi sattua liikaa. Minä en kelpaa, en kellekkään. Romahdin illalla täysin. Ei se jääpoika välitä minusta, niin kun ei kukaan muukaan... Halusin ahmia suklaata ja oksentaa. Mutta tiesin, että mulla on maanantaina hammaslääkäri joten en voisi. Laitoin kissani raapaisemaan mua tahallaan. Mä halusin tuntea kipua. Kämmenpohjassa neljä viiltoa, tahdoin vaan lisää. Annoin kylmän veden virrata, että tunnen tuskan. Mä halusin kipua, mä halusin viiltää. Mutta enää mä en viillä, en koskaan. Söin 100 kaloria ja aamuinen paino toi hieman lohtua tuskaan. Halusin kuolla. Mä en kelpaa kellekkään, laihduta siis lisää! Hän ei ole laittanut viestiä tänään...

Tänään oli hammaslääkäri, sain väliaikaisen paikan hampaaseen. Mun hampaat ei olleet edes huonot, ei ne huomannut mun oksentelua niistä. Onneksi. Terapiasta sen jälkeen ei ole sanottavaa, turhaa niin kun aina. Sitten menin sinne tk:hon päivystävälle lääkärille hakemaan jotain lääkettä näihin tunnetiloihin. Lääkäri määräsi mulle Opamoxia tarvittaessa kirjoittamansa mukaan "tunteenpurkauskohtaukseen". Sitten pyörin taas siellä kaupassa, enkä ostanut mitään. Keliakiaepäily on hyvä, ei tarvi syödä mitään. On syy kieltäytyä. Vein joulusuklaat kaverille, tein sille joulutorttujakin. Enhän mä voi syödä niitä, niissä on vehnää. Onpa helppoa. En tajua miten voi olla näin nälkä, vaikka söin tänään 130 kaloria. Enemmän, kun eilen ja silloin ei ollut nälkä. Mä en halua tuntea mitään. Haen Opamoxin purkista. Mä en jaksa itkeä ja sen perään raivota ja olla iloinen. Mä en jaksa taas. Ajattelen jo noita lääkkeitä. En vaan jaksa. Perhekkään ei varmaan tule joululomalla. Mä en ole niille enää mitään. Taas vaan pakko pärjätä, satuttaa itseään, nälkiinnyttää. Senhän mä oon ansainnukkin. Yksinäinen joulu, yksin. Tavallinen keskiviikko, tavallinen torstai ja tavallinen perjantai. Pieni määrä riisipuuroa, ehkä pari gluteenitonta piparia, ehkä sokeritonta glögiä. Vien kynttilän pikkuveljelle. Yksi joululahja itselleni. Mutta ei yhtään joulumusiikkia, ei joulukuusta, ei kunnon jouluruokaa, ei ehkä jouluohjelmiakaan. Ei joulua, ei tänä vuonna. Mä en halua joulua yksin, enkä uskalla viettää sitä muutenkaan enää. En pysty.

Loppuun kerron uneni viimeyöltä, painajaismaisen unen...

Unessani menin kertomaan kaiken omasta tilanteestani entiselle omahoitajalleni osastolta. Luotin siihen hoitajaan, siksi uskalsin kertoa. Kerroin, että mulla on syömisen kanssa ongelmia. Kun olin lähdössä hän koputti terkkarin oveen. Onneksi terkkari oli varattu. "Odota hetki tässä." hoitaja sanoi. Mä päätin etten todellakaan odota, vaan lähdin lasiovista ja puin työvaatteitani päälle. Näen, kun terkkari astuu ulos huoneestaan ja kyselee mun nimeäni. Hoitajat osastolla alkavat etsiä mua. Ja lopulta löytävät juuri, kun olen lähdössä. Mun on pakko mennä terkkarin huoneeseen. Minä istun niin lähelle ovea, kun pääsen. Terkkari lukee hoitajan tekstin ja kysyy: "Onko tämä totta?" Minä en vastaa. Sitten huomaan, että pöydässä istuu kaksi mun serkkua. H ja J... J kysyy multa jotain ja sanoo ihmeissään ettei ole tiennyt mun tilanteesta mitään ja toinen serkku sanoo samaa. Sitten H kysyy "Miten sun syömiset menee?" Ja mä räjähdän. Paiskaan tuolin kumoon. Mä huudan. Terkkari sanoo, että joudun suljetulle jos en puhu. Samassa mä lähden ovesta. Juoksen käytäviä pitkin sukat jalassa. Ne oli ottanut mun tavaratkin. Juoksen hoitajien ohi. Raavin kiinniottavia hoitajia käsivarsiin. Joku laittaa jonkun hälytyksen päälle. Ja sieltä juoksee mieshoitajia mun perään. Raapaisen yhtä miestä, joka melkein on saamassa mua kiinni. Huomaan, että se sattui häntä. Näen jo portin mistä pääsee pihasta pois. Mä olen niin lähellä. Mutta sitten voimat alkaa loppua. Muistan, etten ole syönyt tänään paljoa mitään. Sanon itselleni "Mä en jaksa enää juosta..." Ja sitten herää herätyskellon ääneen. Onneksi, kerrankin se pelasti minut. Ei tarvinnut nähdä sitä kuinka jään kiinni ja joudun osastolle. Ei tarvinnut nähdä, kuinka olisin hakannut niitä hoitajia. Olin vihaa täynnä unessakin. Mietin hiljaa miksi näin tälläistä unta. Mitä se tahtoo kertoa mulle. Ehkä sen, että olen jo liian loppu.