Kuin uusi äitini ja toivon ettemme erkane koskaan.

Merkittävä alipaino... 50.2 kg aamulla... Silti peili ei valehtele, silmäni väsyneet näkevät sen kuvan silti. Lihavan... Nousen ylös sohvalta, jossa olen nukkunut viimeyön kissojen valvomisen estoksi. Nukuin huonosti, heräilin. Vedin peiton korviin. Joudun nukkua siinä ensiyönkin. Aamulla, kun nousen ylös korvissa humisee ja sydän hakkaa, silmät sumenee. Mutta mä kävelen määrätietoisesti kylpyhuoneeseen. Istun takaisin sohvalle peiton alle. En uskalla nähdä lukua vaa'alla ennen kymmentä. Kaveri värjäsi eilen mun hiukset. Nyt nää on kullanruskeat ja olen tyytyväinen. Tänään sain siivottua koko asunnon, vihdoinkin. Syödyt kalorit tänään noin 100 ja kulutetut 319, kun kävelin reippaalla tahdilla 7 kilometriä. Siivouksessa toki myös kului jonkin verran. Ei tee mieli mitään muuta, kun juomista. Huomasin eilen, etten voi enää edes syödä juustoa. Se ällöttää mua liikaa. Mun ruokamäärä vaan pienenee, samoin vaihtoehdot mitä voi edes syödä. Entä jos en pian pysty syödä enää mitään?

Lupasin mennä kotiin perheen luokse alkuvuodesta. Äiti oli niin iloinen mun uutisesta. Mutta mua pelottaa aivan liikaa. En voi syödä niin paljon, en voi lihoa, en vaan voi. Sanoin äidille etten tule, jos ne valittaa kokoajan. "Jos on aihetta valittaa, niin kyllä sitten..." "Sitten mä meen kaverille!" (Tai seuraavalla junalla takaisin). Aion kieltäytyä ruuasta, aion olla poissa ruoka-aikoina, aion valehdella syöneeni jo kaverin kanssa kaupungilla. Aion tehdä mitä vaan, etten näe isompaa lukua vaa'alla. Käydä kävelyllä, hiihtää jos pystyy. Mä en halua lihota, en grammaakaan! En kestäisi sitä, haluaisin silloin vaan lisää kuolla. Viimeksi 13 vuotiaana olen painanut näin vähän tai ehkä allekkin 13 olin silloin. En muista. Tuntuu uskomattomalta. Mä olen nyt kevyempi, kun se 150 senttinen uusi ystäväni. Mä tunnen niin suurta onnistumista. Jostakin hymy saapuu kasvoilleni, se jää siihen valokuvaan ikuisesti. Tytön mielessään vaan numerot, jotka laskee, jotka saa hymyn näyttämään aidolta kuvassa. Muistan sen lääkärin sanat: "Hoikka tyttö", kun olin silloin 60 kiloinen. Muistan äitini sanat, kun viimeksi nähtiin: "Sä oot jo liian laiha." ja olin silloin 56 kiloinen. Entä nyt? Mitä ne sanoisi? Mitä terkkari sanoisi? Sanoisiko se edelleen "Sopivankokoinen" tai "Normaalipainoinen", eihän se voisi sanoa. Vielä kesällä söin isoäidin kanssa pitsaa, vielä syksyllä aloittaessani koulun söin lihapiirakoita ja normaalia leipää kinkulla ja juustolla. Söin paljon kaikkea mikä on nyt kiellettyä, kaikkea minkä voin enää vaan haistaa. 72 päivää sitten söin vielä grilliruokaa. Nyt olen kadonnut näihin sääntöihin, pelkoon lihomisesta, vaikka kuluttaisin enemmän, kun söisin. Olen kadonnut kalorilaskuriin, päiväkirjansivut täyttyvät melkein aina pelkistä syömisasioista, olen satsannut laihdutusvalmisteisiin, olen alkanut pakkokuluttaa kaloreita. Olen alkanut vaan sekoamaan ja mä tiedän syyn miksi kaikki paheni. Perheen takia... Koska se on mulle liian rakas ja läheinen. Koska se on nyt yli 200 kilometrin päässä minusta. Niin mä täytän tyhjyyden ja kyyneleeni laihdutukseen. Että tunnen olevani kokonainen, kuin joku halaisi minua ja sanoisi näin, että kelpaan. Ihan niin, kuin äiti. En ole niin yksin tämän kaiken kanssa, en ole niin tyhjä. Olen tarpeellinen, joku välittää minusta. Ja se joku olet sinä. Sinä... Varjo, joka tuudittaa mut uneen nälkäisenä joka yö ja herättää minut tuskaisella halauksellaan. Mutta silti hän välittää. Hän on uusi äiti, hän on minun lähelläni, kun tarvitsen ja myös, kun en tarvisi.

Eilen suihkun jälkeen makaan sängyllä alastomana ja sivelen varovasti sormenpäilläni näkyviä luitani. Lonkkaluita, kylkiluita, solisluita, jopa rintalastan luita, jotka tuntuvat himmeästi ihon läpi. Olenko kaunis? Mä ajattelen... Ajattelen olevani, mutten tarpeeksi. Sitten ajattelen haluaisiko joku muu koskea näin luiseen kehoon. Siltittää mun luista vartaloani? Minua? Haluaisiko oikeasti? Vaikka Jääpoika, vaikka hä ei mulle ole enää vastannutkaan. En kelvannut hänellekkään. Nousen huokaisten ylös ja puen ylleni löysät yövaatteet. Käperryn sohvalle torkkupeiton alle ja otan esiin kirjan Tapa minut, äiti. Mä koen, kuinka samaistun sen tytön sanoihin. Kuinka hänkin kieltää kaiken. Ja mä toivon samaa, kun se tyttö, mutta en äidiltäni... Vaan Varjolta... Tapa minut, Varjo...

Mä mietin hiljaa mielessäni lenkillä, että tahdon nähdä sut ennen kuin kuolen... Mietin selvitäänkö me? Kuollaanko me kumpikin? Mä toivon, että sä selviät pieni. Sä olet tärkeä. Mä tahdon nähdä sut niin kauan, kun pysyn vielä pysyssä. Kun sydämeni jaksaa vielä lyödä. Sä selviät, sä selviät! Minä en tiedä haluanko itse, sillä olen toivonut kuolemaa jo lähemmäs 13 vuotta... Yli puolet elämästäni...