Pimeyden keskellä, sydämessään valonpalasia.

Muistan silloin joskus, se oli elokuu. Olimme olleet tässä kaupungissa missä asun nyt ja olimme palaamassa entiseen kotiini, perheeni kotiin. Matkalla sä kysyit "Pysähdytäänkö kahville?" Mä olin innoissani, taisin vastata "Pysähdytään vaan." Sä tarjoaisit mulle kahvin. Pysähdymme huoltoasemalle, jolla oli joku hauska nimi. Sä ajat auton huolimattomasti ruutuun. Siinä ei ole edes ruutua. Sisällä otamme kahvikupit telineestä ja siirrymme erilaisten pullien kohdalle. Meidän on vaikea valita mitä ottaisimme. Lopulta löydän omani, suuren korvapuustin ja niin sinäkin löydät omasi. Mä syön sen kahvin kanssa, eikä se edes ahdista mua. Käyn vessassa ennen kuin jatkamme matkaa, mutta ajatus oksentamisesta ei käynyt edes mielessäkään. Ja silloin oli elokuu. Siitä on vaan 4 kuukautta ja minä olen siinä ajassa muuttunut pelokkaaksi ruuan suhteen. En enää pystyisi syödä sitä pullaa, (eikä johdu keliakiaepäilystä). En pystyisi syödä niin isoa pullaa oksentamatta sen jälkeen, koska pelkään. Minne katosi tyttö joka uskalsi syödä? Minne se oikeasti katosi? Koululla katson aina pullia, ne on liian isoja totean aina kaverille. En halua syödä niin isoa, en halua syödä ollenkaan. En enää uskalla.

52.4 kiloa tänä aamuna ja minä katoan...

 

 

Mä tein sen, mä puhuin eilen mun luokkalaiselleni, josta on tullut jo hyvä ystävä mun syömisongelmista. Aloitin keskustelun kertomalla tuon tarinan elokuusta minkä kirjoitin tuohon alkuun. Oli helppoa aloittaa keskustelu, kun hän yllättäin mainitsi sairastaneensa syömishäiriötä minun ikäisenä. Hän on siis minua 4 vuotta vanhempi. Hän ymmärsi, hän välitti. Lupasi, ettei kerro eteenpäin jos en tee mitään itselleni. Hän halusi auttaa. Tarjosi, että voi lähteä mun kanssa mukaan mun terapiaan tai kuraattorille tueksi, että saisin puhuttua. Mutta mä puhuin myös siitä, etten halua apua. Hän pelkäsi, että tämä johtaa niin pitkälle, kun hänellä. Että hän pyörtyi keskelle kaupunkia ja joutui ambulanssilla sairaalaan. Hän pelkää, että minäkin joudun jollain samalla tavalla. En tiedä kuinka paljon  hän painoi alimmillaan. Varmasti vähän. Hän kauhistui mun kalorimääristä, jotka jää yleensä alle 200 päivässä. Hän kysyi mun painoa, mutta ohitin kysymyksen ja jatkoimme muilla kysymyksillä. Hän meinasi itkeä sillä kerroin mun itsemurhayrityksistä. "Montako?" Hän kysyi. "Viisi..." Viimeisin heinäkuussa. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä lisää. Kerroin miten pitkään olin osastolla, kerroin suljetusta, kuntoutusosastosta, psykoottisista-ajoista joista en muista paljon mitään, kun olin niin sekaisin. "Ihanaa kun luotat muhun ja kerrot, mulle tulee siitä tärkeä olo." Kerroin myös, että olen oksentanutkin joskus. Hän sanoi, ettei ole koskaan vaan lähti aina lenkille kuluttamaan syömänsä kalorit. Oli helpottavaa saada kertoa, mun ei enää tarvi valehdelle hänelle. Mä voin olla oma itseni. Tuntuu hyvältä ettei ole enää ainoa, niin yksin, kun on joku johon tukeutua. Hän sanoi, että jos tulee jotain niin voi tulla vaikka kolmelta yöllä mun luo. Hän on ihana, hän välittää, hän on huolissaan, mutta hän ei pakota mua mihinkään, kunhan en ole ihan hengenvaarassa. Hän on ystävä, tosiystävä. Hän pyysi mua baariin illalla, vaikka en saa juoda sen kolmiolääkkeen takia. Oltiin selvinpäin baarissa ja oli silti hauskaa. Mä sain paljon kehuja, etenkin hiuksista. Se tuntui hyvältä. Laitoin huulipunaa ja pitkään aikaan en ollut tuntenut itseäni kauniiksi paitsi nyt. Mun oli hyvä olla. Saimme miesseuraa, lähdimme kaupunkiajelulle. Kaikki oli täydellistä, minun elämäni oli hetken niin kuin sen pitää. Vaikka en tosin uskaltanut syödä baarin roskaruokaa, vaikka oli hirveä nälkä ja olin ihan jäässä. Join limsaa ja kahvia. Söin jopa yhden suklaan ja siinä oli vehnää. Heti tuli näppyjä, jes. Enää en kyllä syö. Ja laihduin baarissa 500 grammaa. Miten se on edes mahdollista? Kuulostaa uskomattomalta. Ehkä näemme ne pojat uudestaan tänään, ehkä vietämme aikaa yhdessä. Ehkä ihastumme. Ystäväni on jo ihastunut. Ehkä saan olla taas hetken onnellinen, normaali ihminen. Ystävän seurassa, joka ymmärtää jos haluankin kieltäytyä jostain ruuasta. Mulla oli ihana ilta, mä olin kaunis, mulla oli hauskaa. Kiitos ystävä, että olet nyt mun tukena.

 

Tämä on soinut paljon, tältä tuntuu nyt:

 

"Yöllä linja-autossa yksi väsynyt matkustaja
huuruisesta ikkunasta katsoo vaihtuvat maisemat
laskee vastaan tulijat pysäkit kun ohi vilahtavat
tietäen niistä mikä tahansa oisi voinut olla
se oikea

Asemalta kaikuivat kuulutukset
kutsuna jotta pakoon ei pääse
nouset kyytiin kerran oot kyydissä aina

Aina matkalla jonnekin minne ikinä päätyykin
on puolitiessä jostain tietää sen varsin hyvin itsekin
on olemassa asioita niin kipeitä ja vaikeita
ettei niistä puhumalla selviä"