Päästä mut pois, elämääni tarpeeksi elänyt oon.

Päivät valuvat hukkaan, minun elämäni katoaa. Se on turhaa. Lääkäri kysyy multa tänään koenko, että mun elämä on turhaa. Ja mä vastaan myöntävästi. Silmät täytyy kyynelistä, itkusta kaksi kertaa. Sen jälkeen ne täyttyy raivosta, suunnattomasta vihasta. Sen jälkeen mä hymyilen ja nauran, silmäni ovat iloiset. Mitä mulle tapahtuu, mitä mä oikeasti tunnen? Kaikki kymmenen minuutin sisällä. Mä en tiedä mihin kadota. Lääkäri kirjoittaa mulle 7 päivää jotain kolmiolääkettä tuskaisuuden tilapäiseen hoitoon. Väliaikaisesti, kun mua ei voinut kuulemma jättää nyt ilman lääkettä. Sanoin, että tää pahenee joka päivä. Joka päivä oon herkempi ja herkempi. Kipu voimistuu, se käskee mun tappaa itseni. Lopettaa tää tuska. "Luovuta jo." Miksi mä olen täällä vielä, mähän olen turha. Turha, turha, turha... Lääkäri näkee miten tuskissani olen, mutta se ei tiedä edellenkään kaikkea. En mä pystynyt kertoa, en mä löytänyt oikeita sanoja, en mä vaan saanut sanoa. Ei, en saanut. En saa koskaan. Ei se sanonut, että olen laihtunut. Ei se huomannut. Sanoin siitä, että koen ettei terapiasta ole mulle hyötyä, että se vaan pahentaa. Kerroin koko tilanteen. Ehkä terapeutin vaihto vielä onnistuu. Mä toivon niin. Lääkäri toivotti ovella lähtiessäni hyvää joulua. "Koita pärjätä." Kyyneleet tahtoivat taas silmiini. En tiedä pärjäänkö.

Räjähdin kaverille koulussa. Kokoajan vaan pahemmin. Viha täyttää minut, suru täyttää minut, ilo täyttää minut. Enkä tiedä enää kuka olen sen keskellä. Olenko edes kukaan? Lihonut synttäribileissä 200 grammaa. Juonut liikaa, vaikka piti juoda vaan vähän. Melkein paljastin itsestäni jotain. Kaveri näki arpiset käsivarteni ja se sanoi, että ymmärtää. Silläkin oli. Hän paljasti kärsineensä joskus kaksisuuntaisesta ja oli syönyt lääkkeitäkin siihen. "Mä ymmärrän sua." Niin hän sanoi. Hän ei tarjonnut syötävää, mikä oli hyvä. Ei tarvinnut lihoa enempää. Kirjoittaminen on vaikeaa. Mä en ole tässä maailmassa. Jokainen hengenveto sattuu. Mä kärsin liikaa. Mä en jaksa täällä kolmea vuotta. Mä haluan kotiin. Mutta mulla ei ole kai enää kotia, ei perhettä, joka välittäisi muusta kun mun määräilemisestä. Mä haluan, että äiti vielä halaisi mua ja sanoisi, että kaikki järjestyy. Ehkä se ei enää tekisi sitä. Mä en ole muuta kuin turha enää. Enkä enää tiedä kuka olen, mitä tunnen, miksi olen täällä. Kaikki on sumussa, kivussa. Eikä minun ole pakko jatkaa, sillä en ole enää kellekkään mitään. Laihdutus yrittää pitää minut kiinni elämässä. Missä elämässä? Siinä kaikessa sekavassa. Mä vajoan vaan, eikä kukaan mua pelasta. Ei kukaan nää mun käsiä, jotka heiluttaa veden pinnan alta pinnalle. Ei kukaan nää tyttöä, joka kuiskaa miten sattuu. Se ei vaan jaksa enää huutaa. Se istuu vessan lattialla, ahmii suklaata ja oksentaa kaiken. Ettei sattuisi enää niin paljon. Mutta se satuttaa vaan lisää. Kipu lisääntyy joka päivä. En minäkään kestä kaikkea, vaikka olen vahva. Näin yöllä unta, että kerroin serkulle mun syömisongelmista, joka opiskelee lääkäriksi. Miksi kertoisin... kellekkään? Mä en tiedä sattuuko muhun, olenko oikeasti niin surullinen, kun olen taas hetken päästä nii iloinen ja laulan kauniita lauluja yksin ollessani. Mä en tiedä olenko oikeasti vihainen, kun hetken päästä nauran niin, että saan muutkin nauramaan. Enkä tiedä olenko oikeasti edes iloinen ja onnellinen, kun sen kaiken jälkeen silmät täytyy kyyneliin tai raivoon ja toivon vaan kuolevani. En tiedä kuka olen, olenko edes kukaan. En tunne mitään, en ole menossa minnekkään. En ole tyhjäkään, sillä tunnen liikaa. En vaan enää tiedä mitä. Mikään ei ole koskaan ollut näin sekavaa. Mä en enää tiedä mikä mun on. En enää tiedä mikä mun on. "Päästä mut pois." Mä pyydän itseltäni. Ja kestän vielä hetken, kunnes sydänkäyrä näyttää nollaa. Kunnes tuska on lähtenyt tai kunnes minä en enää jaksanut.

"Levolle lasken luojani

armias ole suojani

jos sialtain en nousisi

taivaaseen ota tykösi"