Eilen ajattelin saunoa. Lähtiessä jouduin ottaa tukea kaiteesta, etten olisi pyörtynyt. Saunassa mietin vaan paljonko kaloreita olen syönyt päivän aikana. Suihkussa nojasin pää vasten seinää, että olisin pysynyt pystyssä. Jokainen selkänikana tuntuu vasten saunan seinää. "Riittääkö Perhostyttö, riittääkkö?" Reisien väliin jää kolo, kun istun lauteiden reunalla. "Riittääkö jo Perhostyttö, riittääkö jo?" Pitäisikö riittää, mä kysyn? "Ei, en mä vielä riitä." Kaverini luokaltani kehuu mun uusia housuja. Se katsoi mun jalkoja. Hävetti. Myöhemmin toinen kaverini kehuu samoja housuja ja mun paitaa. Ne hyväksyy mut, mutta mä en itseäni. Äiti soittaa taas ja kysyy joulusta. Mä en pysty sanoa, mä en vaan pysty. Mutta mä tiedän, etten voi mennä sinne. En kestä syödä edes 300 kaloria päivässä. Sekin on liikaa, siitäkin mä lihoaisin. Ja ne vaan huomauttelisi siitä, kun oon laihtunut ja siitä, kun syön liian vähän. Sattuu. Mä jään yksin, tää pakottaa mua olemaan yksin. Syrjäytymään kotiin, mutta senhän mä oon ansainnutkin. Yksinäisyyden, kivun ja tuskan. Vain laihtuakseni pieneksi. Vain kelvatakseni. Huomenna on se palaveri kuraattorin ja terkkarin kanssa. Ärsyttää, pelottaa, ne yrittää käännyttää mut, saamaan mut ottamaan apua vastaan. Mutta ei, ne on väärässä. Tää tyttö ei tarvi apua, ei vielä näin lihavana. Ei mulla ole siihen edes syytä, en mä ansaitse, mun pitää selvitä yksin. Niin kun on aina pitänyt. Pienestä ole oppinut, että yksin pitää pärjätä, eikä ongelmia koskaan ole tai ainakaan niistä ei saa puhua. Kun et sä ansaitse muutosta. Tilasin itselleni kirjan Tapa minut, äiti. Se tulee varmaan jouluksi tuohon läheiseen kirjakauppaan. Ehkä saan vihdoinkin luettua sen. Odotan ja pelkään huomista numeroa vaa'an aiheuttaman kivun määrää. Niin, kun joka päivä. Toivon, että huomenna sen terkkarin sanat "normaalipainosta" ei ole enää oikeasti totta. Voin hymyillen sanoa, että se valehtelee. Mä lähden lenkille, että kulutan lisää, että varmasti laihdun. Hauraasti kohti alipainoa, alemmas. Minä tahdon alemas, vajota syvemmälle tähän kauniiseen pimeään. Tahdon.
"silmät syvälle pakenee
tietään poraavat pään sisälle
sattuu sitä katsoa
on vain pieni hetki aikaa
keinujat tapasi takapihoillaan
nyt sattuu sua
sanot, että sä et kuolemaa pelkää
leijut ilmassa, kun jalat lyö tyhjää
taivas sinut korjaa, rikki tänne jään
jos puolet sinusta on vielä kuin ennen"
tietään poraavat pään sisälle
sattuu sitä katsoa
on vain pieni hetki aikaa
keinujat tapasi takapihoillaan
nyt sattuu sua
sanot, että sä et kuolemaa pelkää
leijut ilmassa, kun jalat lyö tyhjää
taivas sinut korjaa, rikki tänne jään
jos puolet sinusta on vielä kuin ennen"
Niin kuin sä tuossa itsekin kirjoitat, sä kelpaat muille kyllä. Paino ei ole mittari, josta ihmisarvo on kiinni, sun läheiset välittää susta ihan muista syistä. Sairaudelle sä et riitä, sille ei riitä kukaan ja juuri siksi se onkin syömishäiriö.
VastaaPoistaSun elämäsi pyörii tuon sairauden ympärillä ja sitä se haluaa. Eristää sut, viedä sulta kaiken mikä tekee elämästä elämisen arvoista. Väittää, että kaikki on ihan hyvin näin. Mutta se valehtelee, sä itsekin tiedät. Ei se ole sen arvoista, että vietät joulun yksin ja lopetat koulun.
Sun oikeasti kannattaa nyt ottaa ihan kaikki apu vastaan. Ei kukaan sua halua lihottaa, vaan auttaa näkemään sut itsesi ja muun maailman terveen eikä sairauden silmin. Ei avulle ole mitään painorajoja, sitä paitsi sulla on aika vakavia oireita jo laihtumiseen liittyen. Apua ei mitenkään tarvitse ansaita, se kuuluu sulle ihan ilman ehtoja.
Sä sanot, ettet ansaitse muutosta. Ensinnäkään, sitäkään ei tarvitse ansaita. Toiseksi, sä olet muutoksessa koko ajan. On ollut elämä ennen syömishäiriötä ja siihen pitäisi päästä. Opetella näkemään itsensä niin, että se tyttö, joka peilistä katsoo, näyttää laihalta (koska jos sä katsoisit itseäsi terveen silmin, niin näyttäisit). Ei ole kyse lihomisesta tai laihtumisesta vaan ennen kaikkea itsensä hyväksymisestä.
Mun äiti on sanonut mulle, että mua ei voi rakastaa, että mä olen ruma ja kelpaamaton. Että musta ei ole mihinkään. Opettanut, ettei tunteita saa näyttää, ei positiivisia eikä negatiivisia. Mä opin vuosien aikana, että mä en kelpaa, en saa puhua, en pyytää apua. Mutta viime vuosina mä olen oppinut jotain muuta. Ystäviltä, elämästä, kaikilta joilta joskus tukea olen saanut. Nimittäin sen, että tuollainen näkemys on aina valhetta. Se tuntuu todelta, koska siihen on kasvanut ja tottunut, mutta sitä se ei ole. Jokainen kelpaa sellaisena kuin on. Jokainen on hyvä, arvokas, tärkeä, ainutlaatuinen, korvaamaton... myös sinä. Omasta kokemuksesta mä tiedän, että sitä minäkuvaa on mahdollista muuttaa. En sano, että se olisi kovin helppo tehtävä, mutta ei mahdoton missään nimessä. Kun pääsee alkuun, niin helpottaa. Siispä, ota tarjottu apu vastaan, vaikka se tuntuisi vaikealta. Ensimmäinen askel on melkein aina se vaikein.
Sä olet kärsinyt, suhun on sattunut kovempaa kuin pitäisi. Joten minusta olisi aika voida paremmin tai ainakin ottaa askel oikeaan suuntaan.
Tuskin olet taaskaan samaa mieltä kaikesta, mutta mä uskon suhun. Uskon, että tulee päivä, jolloin sä olet vapaa syömishäiriöstä. Ja mulle sä kelpaat, vaikka syömishäiriön kanssa olenkin jatkuvasti erimieltä (mutta se et ole sinä). Kelpaat mulle terveenä, sairauden kanssa, vahvana, heikkona ja mä uskon, että on monia muitakin, joille kelpaat, näkisitpä sen itse. Olet arvokas, yritä ottaa apu vastaan <3
Anteeksi, mutta en saa ja voi ottaa apua vastaan omasta ja Varjon mielestä. Mä tiedän, että sä yrität saada mun päähän järkeä. Mutta mä en voi luopua tästä tai muuten loppuun mun koko elämä, kun ilman tätä en ole mitään. Ja oon mä välillä yrittäny alkaa taas syödä, mutta lihoin aina. Mun keho on sellainen, että on parempi näin. Sillä mun ei ole varaa lihota, enkä halua enää koskaan takaisin ylipainoon! Anteeksi mä en pysty, mä en vaan pysty antaa tämän kaiken kadota mun elämästä. Mä en ole vielä valmis kuolemaan, enkä elämään merkityksetöntä elämää. Tää on mun elämä ja mä olen näin onnellinen. Vaikka ehkä sä et siihen osaa uskoa. Niin mä silti olen. Niin onnellinen.
PoistaPystytkö sä sitten uskomaan omaan onnellisuuteesi tilanteessasi? "Sattuu. Mä jään yksin, tää pakottaa mua olemaan yksin. Syrjäytymään kotiin, mutta senhän mä oon ansainnutkin. Yksinäisyyden, kivun ja tuskan" "pelkään huomista numeroa vaa'an aiheuttaman kivun määrää." Noi sun omia sanojasi, jotka ei minusta kerro onnellisuudesta.
PoistaElämä tarjoaa sulle muitakin vaihtoehtoja, kuin sairauden tai kuoleman, et ehkä vielä sitä näe, mutta mä tiedän, että tarjoaa. Elämällä on muitakin merkityksiä, kuin laihduttaminen tai kuolema.
Tuo Stellan biisi muistuttaa mua aina eräästä rakkaasta, joka laihuuteensa lopulta kuoli, eikä siinä ollut koskaan mitään kaunista. Enkä halua nähdä sun menevän samaa tietä, ota apua vastaan <3
Vaikka muhun sattuu, mä oon silti onnellinen ja koen kuuluvani kerrankin johonkin. Mä voin kuolla, mä tiedän. Mutta ehkä se olisi hyväkin kuolla hauraana ja kauniina. En tiedä. Mä elän vain, että saan satuttaa itseäni. Koska vihaan sitä tyttöä, joka minä olen. Oon aina vihannut. Kerrankin minusta on johonkin, minusta on tähän.
Poistamä en pysty sanomaan muuta kuin <3. ja se mitä sä toivot tällähetkellä eniten pelottaa mua eniten.
VastaaPoistaKiitos silti. <3
Poista