Ei ole mitään pelättävää, kun kipu on mun ystävä.

Eilen aamulla uusi paniikkikohtaus. Pyöränlukko oli jäässä ja lähdin sisältä hakemaan lukkosulaa ja kissat oli menny heti, kun lähdin syömään kuivaruokaa kupeistaan. Raivostuin, häädin ne pois. Ei ne saa syödä kaikkea heti, muuten ne on nälkäsiä päivän, kun oon koulussa. Ja olin muutenkin juuri ruokkinut ne. Huusin, aloin itkeä kovaan ääneen. En saanut henkeä kunnolla. Löysin tyhjän kissanruokapussin ja hengitin siihen. Ei mulla ollut paperipussejakaan. Ahdisti niin valtavasti. Lääkkeet ei toimi. Kävin terkkarilla puhumassa. Se sanoi heti mut nähtyään, että mun kasvot on kalpeammat ja silmänaluset tummemmat. Laittoi viestiä mun pyynnöstä lääkärille, jos lääkeannosta voisi nostaa. Soitti mun terapeutillekkin, mutta meni soittopyynnöksi. Sanoin etten jaksa, että mun elämä on turhaa ja tunteet liian vahvoja. En kestä, kun tää vaan pahenee...

Pureskelen vaan ruokaa ja syljen sen roskiin. En halua niellä sitä, vaikka on nälkä. Ostan suklaata ja joudun tarkkaan katsoa onko siinä viljaa, jauhoja tai muuta mitä ei saa olla. Kaikissa melkein oli. Pitää välttää, jos mulla onkin se keliakia. Pureskelen suklaan ja syljen palaset kesäisen jäätelökopin taakse. Sain maun suhun, se riittää. 130 kaloria syöty eilen ja 268 kulutettu lenkillä. Lisäksi 500 x-hyppyä. Äiti arveli, että kaikki mun oireet johtuu siitä, kun syön liian vähän. Mutta ei kai paniikkikohtaukset voi siitä johtua? Huomenna labraan ottamaan ne keliakiaverikokeet ja kouluun. Lisää vaan tuskaa ja mä hajoan entisestään...

Paino sahaa 100 grammaa ylös ja alas. Tänään ylös ja se saa mut itkemään, melkein panikoimaan. En meinannut jaksaa nousta ylös sängystä. Oon uupunut, vaikka nukkuin hyvin ja tarpeeksi. Oli tarkoitus mennä labraan melkein heti herättyäni. Mutta yritin epätoivoisesti saada vaakaa näyttämään pienempää lukua. Mutta lopulta oli uskottava. Olen viimein lähdössä. Sammutan valot, suljen oven. Kissat tunnistaa heti sen äänen. Jään odottamaan eteiseen. Kuulen, kuinka ne menee heti syömään. Juoksen huutaen niiden luo. Alan panikoida. Huudan, itken, raivoan. Teen jotain mitä kadun, enkä ole taaskaan oma itseni. Hengitän ostamaani paperipussiin. Hoen päässäni "rauhoitu, rauhoitu." Menee kauan, mutta onneksi se menee ohi. Hengitän syvään pari kertaa ja lähden puoli 9 labraan, vaikka silloin olisi pitänyt alkaa jo tunnit. Mutta meni niin kauan rauhoittua, etten ehtinyt aiemmin. Lääkkeen annostusta ei voi nostaa, niin lääkäri oli sanonut. Mä en tiedä miten jaksan. Kun tulen koulusta kotiin raivoan taas, itken. Mutta en onneksi mene ihan paniikkiin. Mua kiellettiin menemästä tunneille töihin kolmiolääkkeen takia. Ne ei uskaltanut ottaa mua. Tuntui pahalta. Söin turhaa koululla sen gluteenittoman leivän. Haen suklaata kaupasta ja kotona ahmin kaiken ja oksennan varmaan tunnin. Eikä se vie tuskaa minnekkään. Mun joululoma alkoi siis nyt...

Eilen kävelin raiteille ja putsasin lapasella pienen palan raidetta. Jätän huulirasvani raiteen päälle ja katson sitä kuvitellen sen olevan minä. Kävelen pois ja noin kolmen minuutin päästä juna ajaa ohitseni hajottaen sen huulirasvan, osan itsestäni. Mä tunnen kauhua, mä vaan katson sitä junaa. Ja lähden hiljaa pois... Ostan kynttilän kaupasta ja vien sen hautausmaalle muualle haudattujen muistomerkille. Sytytän sen pikkuveljelleni. Haluan kertoa hänelle miltä musta tuntuu, että en tiedä kauanko jaksan enää täällä...

Tänään kotona löydän laatikosta entisen parhaanystäväni antaman joululahjan vuosien takaa. Levyn, jonka sisällä oli kirjoitettu viesti. En edes muistanut, että siellä on viestikin. Se sai mut hymyilemään. Levyn kansi on kaunis, siinä on kaksi lintua. Ihan kuin me silloin joskus, mutta jotka lensimme ajan kuluessa eri suuntiin. Liian hauraita, jotka löysi samankaltaisen tuskan polun. Voi pieni lintu koita sinäkin jaksaa omalla tielläsi. Niin minäkin jaksan ehkä tuskani kantaa. Ja minä kuuntelen kaikki valitsemasi kappaleet.

Terapeutti mainitsi eilen puhelussaan sanan...

"osasto"

Mutta ei, mä pärjään.

Mun täytyy olla vahva.

Vaikka se vahvuus tappaisi minut...