Valittaisinko puoliääneen.

...Johda kotiin matka keskenjääneen... Ei en lakkaa kuuntelemasta Lautturia kokoajan. Tää oli mun elämäni pahin vuorokausi heti yliannostus sairaalareissujen jälkeen. Mua ahdisti kokoajan ja pidättelin kiukkua. Näpräsin sormia hermostuneeni, kun enhän mä voi näyttää tunteita. Mutta, kyllä mun ahdistus huomattiin silti. Äiti sanoo mulle monta kertaa, että oon laihtunu. Että oon jo liian laiha. Se sanoi kaksi kertaa, että mun pitää luvata, että lopetan sen laihdutusravintolisän. Kun ei mun muka tarvi laihtua. Mutta se valehtelee. Miksi ne puuttuu mun elämään, mähän oon vieläkin niin lihava? Äiti kysyy multa mitä painan. Valehtelen, etten tiedä. Sanoi, että sullahan on se vaaka. Mee nyt. Sanoin etten mene. Kaikki syömisistä puhuminen alkoi siitä, kun ne teki tortilloita. Kun en jaksanut syödä yhtä enempää. Mun olisi muka pitänyt syödä kaksi, kun oli jo niin pitkä kun olin viimeksi "syönyt" koulussa. Muut söi kaksi, mutta mä jouduin sanoa, että oon liian täynnä. Siitä vasta ihmettely alkoi ja paljastui, että oon syönyt huonosti viimeaikoina. Oli kauheaa olla niiden kanssa kaupassa, kun ei tehnyt mieli mitään mitä ne olisi halunnut. Ne kysyi multa mitä haluan ja mä sanoi, ettei tee mieli mitään. Ne oli turhautuneita. Äiti osti mun jääkaapin täyteen kaikkea ruokaa, mitä en edes voi syödä. Nyt siellä on ruuanjämiä mitä jäi, enkä tiedä mitä teen niille. Siellä on myös kaikkea muuta, mitä en olisi halunnut. En mä halua niitä mitään sinne.

"Mä oon vihanen sulle, jos sä heität sen kalan roskiin." Kun syötiin... "Tästä kalasta ei suhun tuu läskiä." "Tää on terveellistä." En usko, kaikki lihottaa mua. "Missä se sun vitamiini on mitä syöt?" "Ei mulla oo sitä enää, se on loppu." Äiti katsoo mua, eikä tahdo uskoa. Katsoo uudestaan. "Kyllä sulla on varaa lihotakkin, vai mitä?" *Kysyy siskoltani. "Joo." Hyi hitto mä vihaan näitä kommentteja, mä vihaan, kun ne puuttuu mun laihduttamiseen. Miksi ne saa aina uudestaan selville sen, mä oon huono peittelijä, ihan liian huono. Ei olisi pitänyt kutsua niitä tänne. Ja söinkin liikaa. Kokoajan piti olla jotain syömässä ja ne vaati, että otan kaikkea. Sanoi siitä, jos en ottanut niiden mielestä tarpeeksi. Oksensin sen ruuan, kun ne lähti. Tyhjään jo jääkaappia roskikseen, mutta en ole vielä uskaltanut heittää sitä kalaa pois. Vaikka eihän ne saa sitä koskaan tietää oonko syöny sen. Pelotti, että ne asensi tänne jotkut kamerat piiloon ja seuraa mua. Mä valehtelin niin paljon, yritin valehdella. Yritin hymyillä ja sanoa, että syön koulussa. Silti sain kokoajan kommentteja "Ei se mitään oo syönyt." Äiti sanoo mulle lähtiessään samalla, kun halaa "Muista syödä." Se oli ennemminkin käsky, kun kehoitus. Mutta en mä usko sitä, en mä syö siltikään. Ostin kaupasta toisenlaista ateriankorviketta, mä jatkan hetken sillä. Mä en tiedä pystynkö mennä perheen luokse jouluna, mun syömiset on niin vaikeita. Enkä halua kertoa niille mitään, vaikka ne epäilee jo paljon. Huomaan pyöräillessäni kauppaan ajatuksen "Mä en enää tykkää mun perheestä." Mä itken, kun se ajatus tulee mieleen. Mutta niin se on, en enää välitä. En välitä kenestäkään, tahtoisin vaan olla yksin. Ilman, että mun perhe puuttuu tähän. Se tuntuu pahalta silti. Mun ei enää tullut ikävä, kun ne lähti. En itkenyt muuta, kuin mahdollista lihomista ja läskeyttäni. Mä olen jo näin itsekäs.

Kotini on täynnä jouluvaloja, pöydällä on kulhossa itseleipomiani pipareita, instagrammini täytyy jouluisista kuvista. Mutta huomaan sen olevan vaan esittämistä, jonkilainen pakopaikka tai muisto ihanasta joulusta. Sillä tiedän, että tästä ei tule sellainen. Tyttö, joka rakasti vielä viime vuonna joulua pelkääkin nyt sitä ihan liikaa. Tyttö, joka rakasti jouluruokaa pelkää sitä nyt ihan liikaa. Tyttö pelkää syödä liikaa, tyttö ei halua syödä sitä yhtään. Kun mielessä pyörii vaan se lihonko tästä määrästä. En voi enää nauttia joulusta, sillä se on enää kidutusta, pelkkää tuskaa. Silti laitan kotiin joulua muistuttamaan itseäni oikeasta joulusta. Sellaisesta, kun sen kuuluisi olla. Sellaisesta, kun se melkein kaikilla muilla on. Mä en pysty käydä joulua läpi, en ainakaan usko. Mä pelkään liikaa mennä kotiin arvosteltavaksi. Kuulemaan niitä sanoja, että mun annokset on liian pieniä. Ne ei tiedä, että sekin "pieni" on mulle jo tuskaa. Enkä voi selittää. En voi enää selittää muuta, kuin valheita. Mä en enää rakasta mun perhettä, ne on vaan perhe joka määräilee, puuttuu mun elämään. Silti jokin minusta haluaa niiden luo, jokin minussa itkee, kun kirjoitan tätä. Mun on vaan niin vaikea nähdä perhettä enää, en enää osaa. Olen unohtanut sen, että perhe on tärkein. Olen unohtanut itseni syvemmälle missä koskaan olen ollutkaan. Ja tämä syvyys on kaunis, mutta pelottava. Satuttava ja vaarallinen, mutta silti liian hyvä. Eikä mikää saa mua nousemaan pinnalle, sillä siellä en olisi enää mitään.

Helppo polku kaltevana veikin mutkaan.

Mä olin tyytyväinen itseeni aamulla, niin tyytyväinen, että mulla oli lupa syödä leivänpuoliska. Kaikki johtui aamupainosta, joka oli laskenut. Paino oli 56.4 kg. Siis oikeasti olen melkein 56 kilonen, en voi uskoa. Oon miettiny tota lukua koko päivän, se tuntuu jo paremmalta. Paremmalta mitä kauemmas se menee luvuista, jotka alkaa kutosella. En mennyt ollenkaan kouluun, laitoin viestin luokkalaiselleni tytölle ja kuraattorille. En voinut mennä, kun en lukenut niihin kokeisiin. Nyt ne jäi sitten rästiin ja tuli luvattomatpoissaolot. Mutta en mä halunnut mennä hakemaan niitä ykkösiä sieltä. En kestä, jos olisin niin huono. Kaveri laittaa viestiä tuunko tunnille, mä sanon etten kehtaa, kun se on sama opettaja joka piti aamulla kokeen. Toinen kaverini ei myöskään mene kouluun, sekään ei lukenut. Menen sinne päiväksi. Jutellaan meidän tilanteista, kumpikaan ei juuri nyt jaksa. Molemmilla on niin vaikea tilanne. Huomasin, että meillä on paljon yhteistä, kun juteltiin. Naurettiin kaikelle, juotiin kahvia, hoidettiin koiria. Olo parani hetkeksi, kun sai sanottua edes sen, että masentaa eikä jaksa tehdä mitään. Huomenna menen kyllä kouluun, on onneksi lyhyt päivä. Kuraattori soitti illalla, hän olisi toivonut, että olisin mennyt kouluun tänään. Sanoi mulle, että jutellaan huomenna lisää. Äitikin soitti, kysyi miksi en ole soittanut pariin päivään. Mä sanoin, etten ole vaan jaksanut. Äiti kysyi onko jokin hätänä. Mä kerroin vaan, etten jaksa mitään kun oon niin masentunu ja tunteet on niin vahvoja. "Sä tarvit jotkut lääkkeet." Ehkä tarvisinkin, mutta en tiedä milloin saan sen lääkäriajan edes. Kun ne ei saa mitään aikaan täällä. Ja oon niin vaativa niiden lääkkeiden kanssa. En halua mitään väsyttävää, koska pitää jaksaa olla koulussa. En halua mitään mikä lisää ruokahalua, lisää painoa. Ehkä ei edes löydy mitään lääkettä, joka mulle kävisi.

Naapuri toi mulle illalla joulutorttuja. Kiitin häntä, ihana naapuri. Ajattelin, että syön toisen niistä. Mutta ei se mennytkään niin, söin molemmat ja alkoi ahdistaa. Ne oli pakko oksentaa. Mä olen niin itsekäs, mä syytän nyt itseäni. Toinen ajatteli mua ja mä vaan itseäni. Mä olin ilkeä, vaikka se ei saa koskaan sitä tietää. Mä en ole oma itseni. Mä olen hirviö, joka pelkää syömistä, lihomista yli kaiken. Hirviö, joka vihaa itseään, joka tahtoo vaan hävitä tästä maailmasta jonnekkin pimeään, pois. Ellei jo ole siellä. Olen jo kyllä aika poissa, aika kaukana, pimeässä, mutta kauniissa. Perhe haluaisi tulla viikonloppuna käymään, mutta se ahdistaa. Ei oikeasti perhe, vaan ruoka. Ihan liikaa, enhän mä halua syödä. Mutta en halua erottuakkaan, en halua, että ne tietää mitään, edes arvaa. Ehkä en ota niitä vastaan, vaikka se sattuu. Sattuu olla yksin, mutta on kai pakko olla yksin, kun pelkää ruokaa liikaa. Kun ei edes tiedä osaako enää syödä. Kun ei ole edes kokeillut, enkä kyllä haluakkaan kokeilla. Huominen aamupaino määrää taas miten elän huomisen päivän. Nyt minun on taas kylmä, koska oksensin. Mutta pelkään silti lihonneeni, vaikka olen oksentanut tänään melkein kaiken syömäni. Tyttö, joka pelkäsi niin pimeää. Pelkäsi syömisen kanssa pelleilyä, pelkäsi sitä, kun oli alipainoinen. Pelkäsi, että kohta sairastuu. Löysikin vuosien päästä siitä tämän maailman ja rakastui siihen, eikä halunnut päästää irti. Tyttö alkoi ihannoida niitä aikoja, kun oli alipainoinen terveesti. Alkoi kaivata itseään sellaisena, kun oli 6 vuotta sitten. Laiha, aina kaikkien mielestä liian laiha. Kun luut näkyivät ja kaikki vaatteet olivat sopivia. Kun missään ei ollut läskiä, kun sä olit kaunis. Vaikka nyt vasta sen näätkin. Mä kaipaan sitä niin, laihaa itseäni. Ja nyt näen kuinka se tyttö tulee takaisin mun luokse. Hiljaa se kävelee pimeästä ja ojentaa kätensä johon mä tartun. Tartun lujasti, enkä tahdo enää hukata sitä tyttöä. Sillä se tyttö oli kaunis ja kohta se on taas mun. Minun ikuisesti. Mä löydän monista biiseistä ajatuksiani, yhdistän ne syömisongelmiin. Kuuntelen niitä, koska muhun sattuu. Että pysyn edes vähän järjissäni.

"Pian kadotin suunnan, helppo polku kaltevana vietti mutkaan"

Älä herätä mua unesta tai mua ei enää olekkaan.

Mä sanoi terkkarille, että oon lopettanu oksentamisen. Mutta niin kävi tänään, mä söin mielestäni liikaa, mun oli pakko oksentaa. Tiistai-ilta menee niin kuin jokainen arki-ilta. Katson Poliisit, käperryn torkkupeiton alle, koska on aina kylmä. Syön kaksi porkkanaa, koska on niin nälkä. Juon puoli litraa funlightia, ettei olisi niin nälkä. Ennen kuin toinen jakso alkaa teen vatsat ja selät, sarjan jäkeen teen x-hypyt ja yritän mennä nukkumaan. Vaikka en tietenkään saa unta, koska minun on kylmä ja nälkä, koska kissat juoksee ympäri asuntoa, koska stressaan aamupainoa niin paljon ja tulevaa koulupäivää. Joka päivä sama kuvio. Huomenna olen taas väsynyt ja nälkäinen. Haaveilen aamupalasta, mutta enhän mä voi syödä mitään, juoda vaan kahvia. Koska paino ei laske tai laskee niin vähän etten ole ansainnut ruokaa.

Käyn puhumassa tänään koulussa terkkarille, kun en olisi halunnut tunnille. En olisi jaksanut, kun tuntui niin pahalta. Mutta ei antanut sairaslomaa. Terkkari oli iloinen, kun kerroin mitä syön. Syön sen mielestä tarpeeksi, jos syön n. 500 kaloria päivässä. Vaikka ei mulla ole oikeastaan tapana laskea kaloreita. Terkkari haluaa, että laihdun. Mä olen siis lihava senkin silmissä, vaikka se sanoi, että oon normaali. Hyi hitto, normaali! Mä en halua olla mikään normaali vaan laiha! Sanoin siitä, etten ole enää oikeastaan oksennellut, ettei tää ole bulimiaa, ettei mua mikään vaivaa. Sanoin, etten edes ahmi. Mutta tänään illalla tosiaan sorruin oksentamaan. Terkkari puhui mulle pitkästä aikaa siitä syömishäiriöpolista, mutta mä sanoin etten ansaitse sitä tämän painoisena. Sanoin etten halua muutosta tähän. Terkkari sanoi, että kysyy multa vielä myöhemmin tästä. Mutta enhän mä sinne voi mennä, ne nauraa kun oon näin läski ja muut on niin laihoja. Mun pitää laihtua, ei anorektikko ole läski. Terkkari sanoi, että anoreksiaan sairastuva on normaalipainoinen. Sanoi, että tää voi olla sekotus bulimiaa ja anoreksiaa. Mutta mä en usko siihen, ei mulla ole mitään.

Koulun käytävälllä tuntuu, että jalat lähtee kohta alta. Terkkari sanoi silloin, että mua ei voi pakottaa mihinkään hoitoon jos en pyörtyile koulun käytäville ja tänään oli aika lähellä. En jaksa edes istua ja liikuttaa käsiä, mä hyydyn. Muhun sattuu, masentaa. Menen uudelleen terkkarille ja sanon, että tarvin sen lääkäriajan. Tarvin jonkun lääkkeen. Mulle oli luvattu se lääkäriaika joulukuun alussa. Raivoan ja terkkari joutuu sanoa mulle, että ota ihan rauhassa. Tunteet heittelee ja oon niin väsynyt. Paino aamulla 57.0 kg. Vähän laskenut, ei siis tarvi vielä kuolla. Mua pyydetään taas syömään, miksi ne ei opi etten mä mene? Ne ei odota mua kun lähdetään tunnilta. Mä kävelen yksin työvaatekaapille ja otan laukusta neljä pilleriä, ateriankorviketta ja funlightia ja minun on nälkä vieläkin. Masentaa, itkettää, enkä jaksaisi tunnille. Luokkalaiseni käy myös kaapeilla ja näkee mut istumassa penkillä. "Ai moi, tuutko sä meidän kanssa?" "Kyllä mä varmaan kohta tuun..." Mutta huomaan kuinka koko välitunti menee yksin, en vaan jaksa nyt muita. Mä en jaksa mitään... Mun pitäisi lukea kahteen kokeeseen, jotka on huomenna tai olla menemättä kouluun. Mun pitäisi edelleenkin maksaa laskut. Mun pitäisi varmistaa, että huomenna olen laihtunut, jotenkin. Miksi ne kaikki on huolissaan taas, vaikkei tarvi olla? En mä ole lähelläkään kuolemaa, lähelläkään alipainoa. Mulla ei siis ole hätää. Äläkää olko musta huolissanne, tää maailma pitää musta huolen. En mä pelkää, älkää tekään pelätkö. Kun mulla on täällä kaikki hyvin, vaikka joskus silmät täyttyy kyyneliin. Niin mä annan se satuttaa, annan sen vielä viedä mut mukanaan. Vaikka olen rikki aina uudestaan.

"Mä oon, missä kukaan muu ei oo ikinä käynytkään
mä nään näitä asioita mitä kukaan ei oo nähnytkään
tänään todellisuus on vaan liian masentavaa
mä jään maailmaan koska tääl on kaikki parempaa"

 

Teitä lukijoita on nyt se 50. Mistä haluaisitte, että kirjoitan? Kun mähän lupasin jonkun erityisen postauksen? Olisiko joku kysymyspostaus kiva vai jotain muuta? Nyt saa ehdotella mitä vaan, niin kehittelen sitten jotain 50 lukijan kunniaksi. Kiitos teille kaikille rohkasevista kommenteista tähän asti ja siitä, kun ootte mun tukena. Nyt haluan tehdä jotakin teille, koska ilman teitä ei varmaan olisi koko blogiakaan. Eikä ketään kuka oikeasti ymmärtää ja tietää mun syvimmätkin ajatukset.

Joudunko enkeliksi, jos minusta ei ole mihinkään?

Laihdutusateriankorvikkeen suosittelija kysyy multa eilen illalla miten tuotteen kanssa on mennyt. Kysyy mitä syön sen lisäksi. Siihen kysymykseen en vastaa. Yritän kuulostaa viestissäni järkevältä ja terveeltä laihduttajalta. En halua, että se alkaa epäillä mitään. Se sanoo, että ainakin viimeksi kun nähtiin olin tosi hoikka. Mä totean, että lihon helposti. Että en halua enää ylipainoon niin kuin joskus olin. Toivottavasti se ei kysy enempää mitä syön. Pelottaa, että se arvaa jotain enemmän mun viestistä. Mä jään odottamaan vastausta.

Aamulla otan 5 pilleriä. Laukussani mukaan kouluun on 3 laatikkoa tai purkkia. Laukku helisee, kun kävelen. Jouduin aloittamaan sen viimeisenkin lääkkeen, koska mä en laihdu. Mun keho pitää kiinni tästä kaikesta läskistä niin kovaa. Mä en jaksa tätä, sillä mun pitää laihtua. Pitää, pitää, pitää... Kun istun pitkään huomaan miten se sattuu. Istuinluut painavat vasten kovaa tuolia. Mutta miten se on edes mahdollista, enhän mä ole edes laiha. Lonkkaluut näkyvät, varsinkin maatessa. Solisluutkin paremmin. Mutta enhän mä silti ole laiha, en vaikka haluaisin olla. Olen ihan jäässä taas koulussa, mutta mulla ei ollut lupaa syödä aamulla. Enhän ollut laihtunut. Minun on nälkä, juon siis liikaa ja syön purkkaa. Vihaan itseäni, jos paino ei ole huomennakaan laskenut. Mä en voi elää, jos mun paino ei enää laske. En kestä itseäni näin. Mä luovutan elämäni pois, jos tää ei kohta ala onnistua. Sillä mä olen turha, jos en laihdu. Näin lihavana en vaan ole mitään. Mä ihannoin vielä mun kavereita, ne painaa niin vähän, vaikka on 20 senttiä lyhyempiä. Mutta se on se luku. Mutta ehkä koulun loppuun mennessä painan yhtä vähän. Isoäiti soitti, mä olin vihainen. Exä piinaa ja haukkuu yhä sairaaksi, mä oon niin vihanen sille. Oon vihanen kissoille, kun ne juoksee ympäri asuntoa. Eristän ne eri huoneisii, kun en vaan millää jaksa. Mä olen ihan loppu, tunnen kuinka hyydyn, kuinka jalat pettää alta kun kävelen vessaan. Mutta sekään ei saa mua syömään, ei enää mikään. En mä ansaitse ruokaa, en vielä, kun olen tämän painoinen. Ja lihoisin heti, jos söisin. On niin heikko olo, tätä vähäistä ruokamäärää on kestänyt jo niin kauan ja tulee kestämään vielä liian kauan, kun en vaan osaa onnistua tässäkään. Mulla on torstaina kaksi koetta, mä en muista niistä aiheista mitään. En haluaisi mennä epäonnistumaan taas. Enhän mä muuta osaakkaan, kun epäonnistua.

Kohta mulla ei ole kai muuta vaihtoehtoa, kun kuolla. Vaikka en sitä ole ajatellut pitkään aikaan. Mutta tuntuu vaan turhalta elää, jos paino ei laske. Jos se ainut minkä takia elää menee pieleen. Silti mä sanon kaikille, että menee hyvin. Hymyilen koulun käytävillä, vaikka oikeasti sisimpäni itkee. Koska koen itseni niin huonoksi. En vaan uskalla itkeä, koska en mä halua apua. Enkä halua, että kukaan huolestuu lisää. Eli kaikille mulla menee vaan hyvin. Hyvin, hyvin, liian hyvin ja olen niin onnellinen. Miksen saisi vaan itkeä, jäädä kotiin peiton alle, laihtua hyvin pieneksi? Koska olen kai liian surkea kaikkeen. Kaikki muut sai kurssista kolmosen ja mä sain kakkosen. Yritin hymyillä ja sanoa, että se riittää. Mutta se ei riitä, niin kun ei enää mikään. Mä en tiedä enää mitä teen. Pelkään huomista vaa'alle menoa, pelkään ettei se luku ole taaskaan laskenut. Pelkään, että saan taas lisää syitä vihata itseäni. Pelkään, että joudun kohta kuolla.

Se meri olikin pohjaton.

Työt meni loppuviimeksi ihan hyvin, sunnuntain vuorot meni jo paljon paremmin. Sain hyvää opastusta, mutta silti tuli muutama virhe tietämättömyyden takia. Tuntuu, että opinkin jotain. Sunnuntaina lähden viimeisenä viimeisältä päivän työvuorolta. Sammutan valot ja lukitsen ulko-oven. Koko työvuoron ajattelin "läski, läski, miksi söit sen leivänpuoliskan ennen kuin lähdit." Tunsin kuinka se kaikki imeytyy minuun ja kuinka lihon siitä. Lukitsin oven ja lähdin koululle viemään työvaatteita. Mä päätin tehdä jotain ajattelematonta, jotain siinä pimeässä koulussa. Menin vessaan ja mä yritin epätoivoisesti oksentaa sitä leipää pois. Pönttö sotkeutuu, samoin lattiat. Oksennan niin kauan, että saan rystyset auki, että loppu on vaan sappinesteitä. Mä olin syönyt liikaa sinä päivänä ja pelkäsin, että oon lihonut. Söin kyllä 4 laihdutuslääkettä illalla, etten vaan lihoisi. Tein lihaskunnon, hypin x-hypyt nopeammalla temmolla. Mä pelkäsin niin. Töissä tiskatessa mä nousen varpailleni, että kulutan enemmän. Katson taakseni näkeekö joku, mutta sitten en enää välitä. Pitäköön mua vaan outona, koska mähän olen. Kävelen käytäviä niin nopeasti kun voin edestakaisin kokoajan. Kysyn pitäkö hakea jotain, kysyn neuvoa, että saisin vaan kävellä enemmän. Olisin halunnut juosta, mutta se tuskin olisi siellä ollut turvallista tai edes luvallista. Käytän koko kehoa kumartuessa, teen liikeet isommin. Kaikki vaan siksi, koska pelkäsin lihomista niin. Tiesin, että aamulla näen totuuden. Viimeksi lihoin töissä, mutta nyt en lihonut, en yhtään vaan laihduin 100 grammaa. Mun tavoite oli se, etten lihoisi paljoa ja mä pystyin siihen. Mä meinasin oksentaa töissäkin kaksi kertaa, mutta tajusin etten voi, kun olin tunkemassa sormia kurkkuun. Vaan jatkoin työtä ihan hulluna lihomisenpelon kanssa. Tänään olikin sitten jo koulua. Aamulla olin kuraattorilla. Kerroin miten hyvin mulla meni viikonloppu ja hän oli oikein iloinen siitä. Kysyi hainko ruuat jääkaapista, kun olin töissä. Mä sanoin, että hain osan ja hän sanoi, että hyvä. Myöhemmin ilmeni, etten ottanut niitä lämpimiäruokia ollenkaan. Mutta perustelin sitä sillä, kun siinä luki se teksi "ota vain se mitä uskot syöväsi." ja hä ymmärsi. "Hyvä, että oot syönyt edes jotain." Niin kuraattori sanoi. Hän oli tyytyväinen, että söin muutaman leivänpalan ja hedelmiä ja jaksoin niillä kaikki päivät. Ja sitä laihdutusateriankorviketta, joka on nyt ihan lopussa. Enkä tiedä milloin on rahaa ostaa sitä lisää. Sitten siis syön entistä vähemmän, mikä ei kyllä haittaa. Mutta laihdutusteho heikkenee, ehkä, mikä kyllä haittaa. Vaan yksi oppilas oli hakenut koulun tarjoamat ruuat jääkaapista, mutta oli jättänyt maksalaatikon ottamatta. Kävin katsomassa eilen illalla ja olisi taas tehnyt mieli ottaa ne ruuat, vaikka ne on pahaa, mutta oli niin nälkä. Menin sitten kotiin syömään porkkanaa.

Sanoin kuraattorille mun exästä, kun se kokoajan kyselee miten mulla menee. Se kysyy mun ongelmista ja mä tyhmä kerroin vähän. Se sanoi, että oon sairas, sairas ihminen. Mulla on muka sairaita ajatuksia ja oon täysin sairas. Mua loukkasi, sanoin kuraattorille etten mä voin olla sairas. Mulla on kaikki hyvin. Se kysyi liittyykö tää syömisiin ja mä myönsin. Hän sanoi, että on huolissaan mun syömisistä. Exäkin väittää olevansa. Tänään kun se kysyi miten on päivä mennyt niin mä vastasin, että hyvin. En mä jaksa puhua, kun se heti sanoo miten sairas ihminen olenkaan. Ja muhun sattuu, ehkä mulla on ongelmia, mutta en mä ole mitenkään sairas. Se väittää vastaan, se ei välitä vaikka satuttaa mua niillä kommenteilla. Kuukausi jouluun ja mun pitäisi laihtua 2 kiloa siihen mennessä. Kaupassa olin taas nälkäisenä ja meinasin ostaa liikaa kaikkea. Onneksi tajusin miten paljon niissä kaikissa on kaloreita, eikä sitten niin paljon lähtenyt kassalle asti. Mulle sanotaan taas koulussa "Tuu syömään." "Mikset sä tullu syömään?" "En mä tuu." "En mä jaksanu." Ne oli mun vastaukset. "Laiska." Sanoo yksi toisen vuoden opiskelija ja naurahtaa. Pyytää mua kahville, mutta sovin jo toisen kaverin kanssa, että menen sinne illalla. Syön leivänpuoliskan, ahdistun, mutten oksenna. Tuntuu, että olen syönyt tänäänkin liikaa. Laihdutusravintolisän ja leivänpuoliskan. Kaikki siinäkin tuntuu olevan liikaa ja mua pelottaa, että lihoin siitäkin. Otan varmuudeksi laihdutuslääkkeen. Ei mulla ole yhtään varaa lihoa. Sitten kun saan rahaa ostan taas jotain luontaistuotehyllyltä, tänään en viitsinyt, kun ei ole paljon rahaa. Pöytä on edelleen täynnä laskuja, en saa maksettua niitä. Tiskattua sain ja pestyä pyykit, edes jotain. Vielä pitäisi siivota koko asunto, ehkä sitten loppuviikosta, olisi kyllä jo melkein pakko. Kaikki näyttää silti jotenkin kauniilta, vaikka aika sekavalta. Mutta mä olen onnellinen näin, vaikka ei sitä kukaan tunnu ymmärtävän. Ja mä sanon vaan ettei musta tarvi olla huolissaan, ei ole syytä. Enhän mä ole kuolemassa, en lähelläkään sitä. Mullahan on kaikki hyvin, ihan tarpeeksi hyvin. Mä olen onnellinen täällä, tässä kauniissa meressä.

"Hän näki siellä taivaan
ja se meri olikin pohjaton
sokaisi, ja kietoi hänet
maailmaan joka siellä on "

Mä en haluaisi aina olla huono.

Ne sanoo mulle tauolla, että syö jotain. Ota jugurttia jääkaapista. Pieni sämpylä ja sekin ahdistaa. Mutta oli pakko syödä edes jotain niiden katseiden alla. Miksi ne aina pakottaa mut syömään? Olin taas se joka joutui kokoajan kysymään, se joka meinasi tehdä väärin joka asian mitä teki. Aamuvuoron jälkeen menen koululle hakemaan eväitä. Luen ohjeet jääkaapinovesta. Siinä lukee "Ota vain se mitä uskot syöväsi." Mä katson niitä ruokia ja mietin kauan mitä voin syödä. Otan aamupalakohdassa olevat tarvikkeet ja jätän loput ottamatta. Luokkani poika tulee keittiöön samaan aikaan, eikä ota jääkaapista mitään. Sanoo mulle "En mä jaksa syödä." En minäkään voi. Yritin kotona syödä leipää, että jaksan mutta oksensin sen leivän. Menin lepäämään hetkeksi, koska meinasin pyörtyä. Syön ateriankorvikkeen ennen kuin lähden ja banaanin, niillä mä kyllä jaksan tehdä rankkaa fyysistä työtä yli kolme tuntia. Luulin, että siellä taas syödään, kun menen, mutta onneksi oli vaan pelkkää kahvia. Samaa hommaa loppupäiväkin, lakaisemista, yleistä putsaamista, kävelemistä käytävillä edestakaisin. Käyn vessassa vähän väliä hengittelemässä syvään, mua ahdistaa kun en osaa vieläkään mitään. Katson itseäni vessan pelistä, näytän hirveältä, lihavalta, mutta ehkä hieman laihemmalta kun viimeksi siellä ollessani. Mä oon niin väsynyt, uupunut ja nälkäinen tästä päivästä. Miten mä jaksan huomenna samanlaisen päivän, kun olen jo nyt ihan loppu? En tiedä sopiiko näin fyysinen ja rankka työ syömisongelmaiselle? Ehkä mun pitäisi istua siellä lukionpenkillä vielä, että voisi olla täysin syömättä. En uskalla syödä kunnolla, vaikka tekee ihan hulluna töitä kuudesta yhdeksään leväten siinä välissä muutaman tunnin. Mä en jaksa huomista, mutta mä pelkään liikaa ruokaa, että voisin edes syödä. En mä saa syödä.

Kohta vielä tunnin tarkistukselle, mä oon ihan loppu. Haaveilen ruuasta, mutta en uskalla syödä mitään, juon vaan liikaa senkin edestä. Kun tulen tarkistukselta mulla on varmaan hirveä nälkä ja sitten syön varmaan porkkanaa tai jotain muuta missä ei ole liikaa kaloreita, jotain mistä ei tule täysi olo ja jää nälkä. Haluaisin vaan sanoa jollekkin siellä miten väsynyt olen, etten tiedä jaksanko. Mutta jos en huomenna mene niin mulle jää taas korvattavaa, ei töistä pääse luistamaan. Tänään sain tehdä helpointa juttua mitä tuossa työssä voi tehdä ja mulle valitettiin siitäkin, että teen liian hitaasti ja huolellisesti. Huomenna on vaikeampaa työtä ja mua pelottaa, etten osaa mitään. Mä en vaan haluaisi sinne enää... Mä en haluaisi aina olla huono. Äiti vielä soittaa mulle ja kysyy olenko syönyt tänään hyvin. Mä vastaan vihaisesti, että olen syönyt koulun pahaa ruokaa. Vaikka enhän mä sitä syönyt, enhän mä syönyt oikeen mitään.

 

"Sisällä on sinussa
vesi raskas, rannaton
Se tahdotonta liikuttelee
kun vuorovesi nousee tai laskee
vie onnetonta"

Hymyillään vaan ei ole muutakaan enää antaa.

Mun pitäisi olla iloinen, paino oli aamulla vähiten, kun koskaan koko laihdutuksen aikana 57.4 kg. Mutta, eikö sekin ole vielä ihan liikaa? Nyt en pääse koko viikonloppuna vaa'alle, en jaksa mennä ennen aamu viittäkään. Mä en halua sinne töihin, kun en osaa siellä mitään. En muista niitä työtehtäviä, ihan kun en olisi koskaan ennen ollut siellä, vaikka olenkin ollut jo monta kertaa. Enkä haluaisi niiden kahden luokkani tytön seuraan, kun ne ei koskaan puhu mulle, katsoo vaan kummasti, arvostellen. Sanoin kuraattorille, että pelkään sitä. Sanoin luokanohjaajalle, yhdelle toiselle opettajalle. Mä en haluaisi aina olla se, joka epäonnistuu. Mä haluaisin edes joskus onnistua jossakin. Itkin kuraattorilla, sanoin, että musta on tullut herkempi kun lopetin lääkkeet. Nyt oon taas niin epävakaa, kun voi olla. Pienikin väärä sana tai katse romuttaa mut täysin ja suutun tai alan itkeä. Tunteet vaihtelee nopeasti. En tiedä miten jaksan töihin aamulla kuudeksi lauantaina ja sunnuntaina, kun en saa enää nukuttua. Eilen yöllä hermostuin kissoille totaalisesti ja olin niille ilkeä. Tein jotain mikä rauhoitti ne, mutta joka sai ne pelkäämään mua hetken. Mulla meni hermot ja huusin itkien, että haluan nukkua. Mutta ne jatkoi vaan juoksuaan, sähinää ja murinaa toisilleen. Toistin saman toisen kerran ja sitten ne viimein lopetti. Sain unta kahden aikoihin kahden tunnin yrityksen jälkeen. Mua pelottaa miten tänään käy. Kuraattori sanoi, että hae melatoniinia, mutta en hakenut, vaikka katsoin sitä pakettia kaupassa. Kävelin vanhasta tottumuksesta luontaistuotehyllylle ja pitelin paketteja ja purkkeja kädessä lukien tuoteselosteita. Yhdessä kohdassa luki "tuote ei ole tarkoitettu... (siinä oli pitkä lista ja viimeisenä luki) syömishäiriöisille." Melkein ostin sen tuon tekstin takia. Olin siinä taas liian kauan. Kaupassa katsoin kaikkea mitä olisin halunnut syödä. Pyörittelin niitä käsissäni ja katsoin kalorit, kun kaikissa oli mielestäni niitä liikaa. Yksi nainen katsoi vierestä, kun pyörittelin useita leipäpusseja käsissäni lukien tuoteselosteita. En mä voinut mitään ottaa. Päätin, että karkkipäivä on tänään ja ostin liikaa suklaata, osan ahmin jo ja oksensin. Mä en ymmärrä miksi ostan aina suklaata, kun en edes kestä sitä. Hedelmäkarkit sentään jätin kauppaan, vaikka olisin halunnut niitäkin. Olisinhan mä nekin oksentanut kuitenkin.

Kuraattori ei kysynyt multa tänään mitään syömisistä, sekin varmaan luulee, että syön jo. Meinasin sanoa, etten tiedä miten jaksan töissä, kun en syö. Mutta jätin sanomatta, kun eihän sitä edes kiinnosta. Ei ketään kiinnosta, vaikka tää veisi mun hengen. Antaa tän siis viedä mut hitaasti pois. Ei mua edes tarvita täällä. Kukaan ei pitänyt sitäkään minään, kun sanoin etten enää opi mitään. Mä itkin, kun olen näin tyhmä. "Katsotaan miten tää jatkuu." Niin sanoi luokanohjaaja. Mutta mä en jaksa mennä taas epäonnistumaan tonne töihin, olemaan kokoajan neuvottavana, kun en osaa yksin tehdä koskaan mitään. Mä oon niin huono. Mun itsetunto taas romuttuu lisää, kun meen sinne. Ja se on jo muutenkin niin huono. Mutta on pakko mennä. Yksi opettaja sanoi mulle, että muista hakea työeväät. Yksi töistäkin oli sanonut. Joo voinhan mä ne hakea, mutta en mä niitä syö. Katselen vaan jääkaapissa, kunnes ne menee pilalle ja heitän lopulta roskiin. Koska oon tälläinen sekava.

Kiitos muuten kaikille mun 48 lukijalle. Jos joskus 50 tulee täyteen niin teen jonkun teidän toivoman postauksen, kunhan mun ei tarvi paljastaa kasvoja, nimeä tai paikkakuntaa missä asun. Katsotaan jos vielä 2 lukijaa jostain eksyisi mun blogiin niin saatte esittää toiveita mistä kirjoitan. Mua tosiaan pelottaa mennä töihin ihan liikaa, enkä tiedä miten jaksan aliravittuna ja väsyneenä kulkea isojen eläinten ja ihmisten keskellä. Paikassa, jossa on liikaa kahvitaukoja, jossa on paineet ja täytyy syödä edes yksi leipä. Sekin herättää yleensä jo kysymistä miksi en ota enempää ja "ottaisit nyt, sä et muuten jaksa"-kommentteja. Ja mua ahdistaa se ruoka, pelkään, että lihon ja viimeksi töissä lihoin vähän, mutta sekin oli liikaa. Mä en halua kokea sitä taas, en halua! Ketään ei enää halua auttaa mua, ketään ei enää kiinnosta tää. Mä torjuin ne liian monta kertaa, ne ei enää yritä saada mua niiden mielestä parempaan, sinne syömishäiriöpolille. Ne ei enää kysy multa tästä, mä en enää kerro niille mitään. Hymyillään siis vaan, vaikka sattuu. Otetaan laihdutuslääkkeitä piilossa koulussa, kuntoillaan ennen nukkumaan menoa, ahmitaan ja oksennetaan karkkipäivänä, ahmitaan joskus jotain terveellisempää ja oksennetaan nekin, pelätään lihomista liikaa, käydään vaa'alla liian paljon, vihataan itseään eniten maailmassa, toivotaan ettei tää loppuisi, ihannoidaan niitä liian laihojen ihmisten kuvia ja ollaan yksin ilman, että kukaan tietäisi tästä mitään tämän blogin ulkopuollella. Kaikki on piilossa mun hymyn takana. Mähän yritin kertoa, mutta enää ne ei välitä vaikka laihtuisin pois. Joten en minäkään enää välitä kertoa, eikä tarvi edes kertoa sillä ei ole pelkoa, että ne enää kysyisivätkään. Salaan tän maailman niin kun tätä ei olisi, salaan loppuun asti, koska enhän mä muuta enää voi. Sillä ne kai luuli jo, että vein tän pois. Mutta ne oli väärässä, niin väärässä.

 

"Mä annan ne pois
Mä päästän ne pois
Vaikka sattuu
Ne antaa mut pois
 Ne päästää mut pois
Kaikkeen tottuu
Hymyillään vaan
Ei oo muutakaan enää antaa
Luovun niistä hiljaa"

Parempi on vaan sulkeutua yksin tähän maailmaan.

... En tiedä aionko jättää kertomatta, aionko sanoa enää niille mitään. Kun ei ne kuitenkaan välitä, ei enää... Eilen äiti lyö mulle luurin korvaan, eikö se välitäkkään? Enkä ole tänään edes halunnut soittaa. Eilen oli fyysinen päivä koulussa ja illalla olin vielä salillakin. Hyvä päivä ja paino oli laskenut. Ylikulutin taas laihdutuslääkkeitä, olin puhumassa terkkarille ja terapeutille. Terkkari tykkäsi siitä, kun käytän sitä laihduttavaaravintolisää, se oli iloinen, että laihdutan, senkin mielestä mun pitää laihtua. On kannustanut mua käymään salilla, mä oon senkin silmissä lihava. Hän huomasi kuinka mun rystyset on parantunu, en oo enää oksennellut niin paljoa. Ja heti oksensin illalla, kun olin tämän päivällä kirjottanut. Terkkari kai luuli, etten enää laihduta. Se oli niin iloinen, kun mä olen onnistunut olemaan syömättä karkkia muina päivinä kuin lauantaina ja kun syön vihanneksia ja hedelmiä. Mutta enhän mä koskaan melkein muuta edes syö. Terapiassa meni taas hermot, olin niin vihanen, kun sieltä lähdin. En edes pystynyt katsoa terapeuttia silmiin, vihasin sen naamaa. Tuli taas ilmi ettei se oikeasti välitä. Ei meinannut taaskaan antaa aikaa ensiviikolle, kyseli vaan kaikkea, koska senhän on pakko. Nauroi ja loukkasi mua taas. Kysyi miten syömiset on mennyt ja ennen kuin ehdin sanoa mitään lisäsi heti perään lisäkysymyksen "samalla tavallako?" Ja mä vastasin "Joo..." Ja syömisistä puhuminen loppui siihen. Ei sitä kiinnostanut tietää, joten olin hiljaa. Parempi olla yksin sitten. Puhuttiin vaan mun vanhoista itsemurhayrityksistä, mitkä oli jo käsitelty entisessä terapiassa. Mua ärsytti. Onneksi pääsin salille kaverin kanssa purkamaan vihaani, auttoi kyllä.
Paino aamulla 57.7 kg...

Kuulen tänään, kun joku koulun tyttö sanoo toiselle tytölle vessassa, että oli pyörtyä, kun ei ollut syönyt eilen 7 tuntiin. Mua hymyilytti, mä pystyisin siihen helposti, enkä edes tunne pyörtyväni. Tytöt puhuivat, että se on kauheaa. Toinen tytöistä sanoi "Nyt syöt sitten kunnolla." Joo tietäisivätpä vaan mitä mä käyn läpi, miten syömättömyys olisi niin helppoa, jos vaan haluaisin olla täysin syömättä. Mutta haluan pitää edes jonkunlaisen aineenvaihdunnan. Sali lihotti mua 100 grammaa, tunnen vihaavani itseäni, kun näin sen luvun aamulla. Söin siis liikaa. Proteinirahkan salin jälkeen, leivänpuoliskan, porkkanaa ja kurkkua + laihduttavanateriankorvikkeen ja mä oikeasti lihoin. Ja mähän oksensin ne dippivihanneksetkin. En tiedä miten se on edes mahdollista. Mulla on kyllä aina näin huono tuuri. Huomenna laihdun, mun on pakko.

Tärisen kylmissäni, vaikka mulla on sisällä koulun talvityövaatteet. Pidän käsiäni kuuman veden alla ja ne on silti jäässä. Mennään tekemään hommia pihalle muutaman asteen pakkaseen. Mä oon ihan jäässä sen neljä tuntia. Mutta mä en syö, ei mä en silti syö. Mä en saa syödä, mä olen liian lihava. Olen kaikkien mielestä. Ne on ilosia, kun laihdutan, kaikki on oikeasti ja se rohkasee jatkamaan. En ole syönyt koululla lämmintäruokaa yli kolmeen viikkoon, en edes salaattia. Tänään menin istumaan sinne päivälliselle seuraksi, kun mua pyydettiin. Join vaan lasin vettä, vaikka itsetehty sämpylä houkuttikin. Oon onnistunu välttämään ruokailut, vaikka mua on kokoajan syömään pyydeltykkin. Mutta kun enhän mä voi syödä. En saa. Tänään syöty laihdutusateriankorvike ja leivänpuoliska. Ehkä syön tänään vielä vähän porkkanaa ja teen lihaskunnon. Lisäsin x-hyppyjä 100 hypyllä ja aion vielä lisätä myöhemmin enemmän. Olen jäässä, meinaan hakea peiton, kun kirjoitan. Keho laihtuu, huomaan sen. Mutta numerot eivät anna periksi. Jos huomenna en ole laihtunut, niin en tiedä mitä voin enää tehdä, kun teen jo oikeastaan kaikkeni. 

Käyn toisen vuoden opiskelijan kanssa kahvilla illalla. Huomaan hänen rystyset, aika saman näköiset, kun omani. Kysyn mikä niissä on, mutta hän vastaa ettei mikään. Mä jään miettimään kokeeko hän samaa. Ei, hän söi tänään suklaata. Mutta jos hän oksensi sen? En voinut kuitenkaan kysyä. Mietin onko meillä jotain yhteistä. Keittiönpöytä täytyy laskuista, en saa aikaan maksaa niitä, eräpäivätkin on kai jo mennyt. Tiskit on ollut varmaan viikon tiskialtaassa, enkä saa niitäkään tiskattua. En ole siivonnut täällä kahteen viikkoon, en jaksa tehdä sitäkään. En jaksa aloittaa mitään. Koulu ja laihdutus vie kaikki voimat, en jaksa muuta. Vaikka mun pitäisi, "ehkä huomenna" sanon joka päivä itselleni. Mutta en tee huomennakaan. Nyt olen alkanut epäillä, että mulla on joku oppimisvaikeus, koska en opi mitään. Mutta lukihäiriö on ainakin jo testattu. Lauantai ja sunnuntai on koko päivä töitä, enkä mä muista enää yhtään mitä siellä tehtiin. Ihan, kun en olisi koskaan siellä ollutkaan. En tiedä kauanko voin jatkaa koulua, kun joudun joka kerta aloittaa alusta, kun en koskaan oppinut mitään. En mä kolmantena vuonnakaan osaa mitään, en mä ole tässä jaksossa oppinut mitään, kun vaan hetkellisesti ja seuraavalla kerralla olen jo unohtanut. Muisti ei vaan enää toimi, mä oon kai tyhmä. Tyhmentynyt. Kyllä mä lukiossa vielä 2 vuotta sitten opin, mutta nyt en enää osaa mitään. Ajattelen elämää turhana taas, kun mikään ei onnistu. Ehkä näin turhan ei kannattaisi elää. Ja kaikki luokkalaiset neuvoo mua joka asiassa, en osaa niiden mielestä mitään. Jättäydyn pois töistä, koska ne tietää jo etten osaisi sitä, etten oppisi kuitenkaan. Miksi mä oon näin surkea nykyään? Mä haluan, että ne tutkii mikä mulla on, miksi mä oon tyhmä, miksi mä en opi? Kun mä en jaksaisi aina olla se joka epäonnistuu. Se sattuu niin paljon. Kun ei enää osakkaan mitään, kun ei kohta varmaan osaa edes elää. Epäonnistunut, niin epäonnistunut. Isä soitti, mä en halunnut puhua mitään. Ei se välitä, ei se kuitenkaan välitä niin kun ei enää kukaan. Sanoi, että pitää lopettaa 10 minuutin puhelun jälkeen, kun tulee liikaa laskua. Mä en ole enää kellekkään mitään.

Ei sillä ole enää väliä, että oon hullu.

Rankaisin itseäni ottamalla käyttöön neljännen laihdutuslääkkeen, koska en ollut laihtunut tänään. Vaikka eihän se ole rangaistus, mutta mun on yritettävä kovemmin. Tiedän kyllä mistä se johtuu, siitä kun join niin paljon eilen. Sydämeen sattuu, tiedän mitä se tarkoittaa, että pitäisi syödä. Kohta mun sydän ei jaksa enää laihduttaa ja kuolen vaikka olen tälläinen lihava. Kai sitä voi silti syömättömyyteen kuolla. Tänään olen syönyt omenan ja banaanin ja ravintolisälaihdutuspirtelön. Myös ylikuluttanut laihdutuslääkkeitä. Juonut taas ehkä liikaa. Ehkä syön vielä vähän porkkanaa kohta. Tunnilla kirjoitin tänään tälläisen tekstin: "Hitto kun pitää olla tällänen vikakappale. Koulun työvaatteet tuli ja ne on liian isot vaikka kokoa S. XS oli liian pieni, miksi mä oon siitä välistä? Pelkkää vikaa koko ihminen. Ottaa päähän, kun en tilannut niitä pienempiä. Näissä näytän niin isolta, kun ne roikkuu päällä. En kestä." Silti olin ne vaatteet päällä, vaikka näytin isolta, vaikka olenhan mä muutenkin. Heitin vitsillä luokkalaisilleni tytöille, että pitääkö mun lihoa kun nää on liian isot. Mutta sitä en todellakaan tee. Nauran taas muiden kanssa, mutta lähden puolen päivän jälkeen kotiin. Kasvoni tahriutuivat jollakin mustalla ja jouduin pestä meikit pois, että se lähti. En kestänyt itseäni ilman meikkiä, häpesin liikaa. Enkä jaksanut mennä enää sen jälkeen kouluun. Menin sinne kuraattorille. Kuraattori kysyi tietenkin miten syömiset on mennyt. Se kysyi ajattelenko vieläkin laihduttamista ja onko mulla vaaka kotona. Mä vastasin, että joo ja on se jossain kotona. Kerroin mun terapeutista ja mulla on ehkä mahdollisuus vaihtaa psykologille. Huomenna pitää kuitenkin vielä mennä sille sairaanhoitajalle. Oon varmaan taas niin vihanen, kun sieltä lähden. Ei huvittaisi mennä ollenkaan, kun ei se välitä, ei ole välittänyt ollenkaan, ei sitä oikeasti kiinnosta. Haluan terapeutin, joka välittä. Sellainen, kun mulla oli ennen entisessä kaupungissa. Se terapeutti välittää musta edelleen, vastaa sähköposteihin jos lähetän, halasi mua kun nähtiin. Se on aidosti kiinnostunut siitä mitä mulle kuuluu vaikka hoitosuhde on jo loppunut. Se välittää aidosti.

Huomenna mennään tyttöporukalla salille ja tänään teen mun treenin, kun olen saunonut ja katsonut Poliisit. Mä toivon, että huomenna vaaka on ystävällisempi. Mutta ei se koskaan ole, ainakaan mulle, vaikka aina sitä salaa toivonkin. Joku nainen jäi tänään junan alle tässä kaupungissa missä asun. Ei uutisoitu vielä mistä syystä, mutta eiköhän sen melkein pysty arvaamaan. Luokkalaiseni tytöt alkoivat puhua koulussa siitä miten itsemurha on niin itsekäs teko. Mä yritin olla keskustelussa mukana, sanoa, että olen samaa mieltä. Puollustin kuitenkin, että ehkä sillä oli niin huono elämä, ei ketään kuka välittää. En kertonut omista yrityksistäni mitään, ei mulla ollut siihen tarvetta, enkä halunnut järkyttää. Kuraattori kysyi multa montako niitä yrityksiä on ollut. Mä sanoin etten ole pysynyt enää laskuissa. Ehkä 5 tai 6... En vaan enää muista. Jossain tuolla ne olisi päiväkirjan sivuilla, mutta en halua katsoa. Hän kysyi kadunko niitä, mutta en mä osaa katua. Mulla oli silloin liian paha olo. En mä enää halua kuolla muuta kuin joskus harvoin, kun kaikki tuntuu menevän pieleen. Sanoin, että mulla on nyt tavoite ja hän hymyili. Ei kysynyt mikä tavoite, enkä viitsinyt häivyttää hänen hymyään. Se tavoitehan on laihtuminen. Mä elän laihtumiselle, mä elän tälle pakkomielteelle. Tälle mitä en osaa kutsua sairaudeksi vaan hulluudeksi. Mä tiedän, että oon hullu.

"Sitä voi valjastaa voimansa, jos uskoo siihen voivansa
Ei sil oo välii mist oon tullu
Vaan sil et millanen mä oon
Ja oonko valmiina mä oon
Ei sil oo välii et oon hullu"

Muiden silmissä hoikka, mutta ei sä et vielä riitä.

Joka aamu olen nyt huomannut vähän laihtuneeni. Nää lääkkeet toimii, laihdun enemmän kuin ennen näitä. Paino aamulla 58.1 kg. Olen pian pienimmässä painolukemassa laihdutuksen aikana, enkä aio enää lihota paitsi jouluna varmaan lihoan, mutta en aio silloinkaan lihoa paljoa, olen päättänyt sen. On ihanaa miten numerot lähtevät kauemmaksi kutosista. Pelkään kutosella alkavia numeroita, en enää koskaan halua nähdä niitä. Kutonen on automaattisesti mulle lihava, vaikka se olisi 60.0 kg. Se on silti niin kauheaa, en halua olla mikään 60 kilonen. Lääkärin punnituksessa olin silloin sen 60 kiloa ja se oli ihan kauheaa ja kun se lääkäri kirjoitti huomion "hoikka tyttö". Mutta ei 60 kiloa mun mielestä ole hoikka, ei lähelläkään. Tiedän, että olen nyt normaalipainossa, mutta se ei riitä mulle. Näen vaan lihavan tytön, kaiken mikä 82 kilosta on jäänyt minuun ja sitä on jäänyt paljon. Tänään ajattelin tehdä vähän lihaskuntoa ennen kun menen nukkumaan. Teen 50 vatsaa, 50 selkää, 100 x-hyppyä. Ja yritän tehdä ne tästä lähin joka päivä. Ehkä lisään sinne vielä vähän jalkalihaksia sitten kun oon saanu tän alkuun. Tänään olen syönyt vielä leivänpuoliskan ja kaksi porkkanaa + ateriankorvike. Ja juonut taas liikaa. Kävin kaupassa ja kaikkea terveellistä lähti mukaan. Omenia, banaaneja, porkkanaa, kurkkua... En edes vilkaissut karkkeja, enkä pulliakaan. Mä en sorru, en halua. Huomasin taas eksyväni luontaistuotehyllylle. Nyt en ostanut mitään, mutta taas oli pakko päästä näkemään sen hyllyn tarjonta. Eilen oli leffailta uuden ystäväni luona. Mä söin poppareita ja suolapähkinöitä, koska luokkalainen halusi syödä. Munkin oli pakko. Syötiin melkein kaikki ystävän kanssa puoliksi ja mä odotin syötyäni vaan milloin se leffa loppuisi. Mä halusin kotiin oksentamaan, mä en halunnut lihoa. Hetken päästä se kaikki oli suihkun lattialla ja minä kylmissäni kuuman veden alla. Enkä onneksi lihonut. Jouluun on 5 viikkoa, siihen menessä mä laihdun 55 kiloon, jos mikään ei mene pieleen. Siihen on matkaa kolme kiloa, mutta jos paino jatkaa putoamista tätä vauhtia niin mä saavutan sen. Pelkään, että kohta en enää laihdu. Että jään taas lihavaksi, jonka paino ei laske millään. Pelkään ihan liikaa.

Kävelemme koulun käytävää tunnille. Mä katson uusien ystävieni jalkoja, mä katson niiden vartaloita. Ne on niin pieniä ja minä olen niin lihava niiden rinnalla. Vertaan niitä jalkoja omiini, lihavat. Liian lihavat. Mä olen liikaa. Luokkalaiseni tyttö, uusi ystäväni laittaa mulle tuntien päätyttyä taas viestin tulenko syömään. Mä sanon etten tule, että lähden pian kotiin. Miksi ne pyytää mua syömään vieläkin, vaikka aina sanon etten tule? Miksi isovanhemmat aina kysyy puhelimessa olenko syönyt? Mitä ne tietää, tietääkö ne jotain enemmän? Mua pelottaa, että vanhemmat saa jostain tietää. Pelkään sitä niin paljon, että vaan hymyilen, kun näen ne ettei mua epäiltäisi. Mä sanon aina hymyillen puhelimessa, että kaikki on hyvin. On mennyt hyvin. Mutta onko? On varmaan, kun enhän mä ainakaan halua kuolla. Huomenna on taas aika kuraattorille. Mitä mä enää osaan kertoa, mitä mä enää haluan edes sanoa. Sanonko vaan, että kaikki on hyvin? Että olen lopettanut tän kaiken. Sen se haluaisi kuulla, etten enää laihduttaisi. Mutta taidan taas tuottaa pettymyksen. Sillä enhän mä voi lopettaa, kun olen vieläkin näin paljon. Ja vaikka kuka sanoisi hoikaksi, niin mä en osaa uskoa. En enää, en ennen kuin painan 50 kiloa. Ehkä vähemmänkin. Kun mua ei enää luokitella hoikaksi muiden silmissä, vaan laihaksi. Sillä vasta se riittää.

Päivät kuluu, viikot vierii syömisten ympärillä.

Eilen oli kiva päivä, olin ostamassa vähän joululahjoja toisessa kaupungissa. Mua harmitti sillä mun piti nähdä siinä kaupungissa yhtä poikaa, mutta se sitten perui. Päätin, että lähden kuitenkin yksin. Lauantaiaamuna mietin pakkaanko eväsleivän bussiin. Olin jo ottamassa leipää pussista ja tarvikkeita jääkaapista, kunnes tajusin etten mä voi syödä, etten mä tarvitse sitä. Pakkasin mukaan ateriankorvikejuoman ja karkkia. Olihan karkkipäivä. Matkalla söin suklaata, ei se ollut niin hyvää kun muistin, kun sitä ei ollut syönyt moneen päivään. Pääsin perille ja alkoi se vaikea osuus. Huomasin miten vaikeaa on ostaa sisaruksille lahjoja. Kiersin kaikki kaupat, osaan en ehtinyt kun ne meni aikasin kiinni. Suunnistin emotioniin, etsimään parhaalleystävälle lahjaa. Kiersin sitä kauppaa ja löysin luontaistuotteet. Mä menin huomaamattani laihdutusosastolle. Sanoin itselleni siinä kauan oltuani, etten ostaisi mitään ja lähdin kaupasta. Lähdin kiertämään muualle ja kauppoja uudestaan. Kokoajan ajattelin niitä laihdutuslääkkeitä. Ei mennyt kauaa, kun palasin siihen kauppaan ja pyörin taas kauan siinä miettien mitä ostan, lukien tuoteselosteita, katsoen hintoja. Sitten otin hyllystä kaksi laatikkoa ja menin kassalle. Miksi mä tein taas näin, miksi mun piti saada niitä taas lisää? Pakkomielteistä. Piilotin pussin toisen pussin sisään talteen ja jatkoin kierrosta hymyillen. Olin tyytyväinen, kun ostin taas lisää.

Astuin kaupasta kylmään pieneen pakkaseen ja huomasin, että mun on nälkä. Menin Arnoldsin eteen, katselin kaukaa pullia ja bageleita. Jäin kauas katsomaan kalorilaskurista paljonko niissä on kaloreita. Donitsissa yli 300, bagelissa melkein 200. Joku kysyi olenko jonossa ja vastasin etten ole. Jäin haaveilemaan kinuskidonitsista. Hetkenpäästä huomasin kuinka ne kaksi päivän viimeistä katosivat jonkun toisen lautaselle ja mä lähdin pois ostamatta edes kahvia. Matkalla Anttilaan join ateriankorvikkeen, onneksi se vei pahimman nälän pois. Aika kaupungissa oli jo melkein mennyt ja mä huomasin kuinka viha oli melkein kadonnut. Itselleni löysin 2 euron leffan ja noita laihdutuslääkkeitä. Muut olikin sitten lahjoja. Koko päivä pyöri syömisten ympärillä, vaikka yritin kierrellä niin ajattelin sitä ruokaa, haaveilin niistä pullista, hesestä, jäätelöstä, laskin niitä kaloreita, että tajuasin olla syömättä. Onneksi joku osti ne kinuskidonitsit mun pähkäillessä, niin ei tarvinnut syödä. Kävin Siwassa lähtiessäni ostamassa matkaeväitä. Olisin halunnut ostaa valmisleivän, mutta katsoin kalorit ja leipä jäi kylmätiskiin. Ostin vaan vihreän ED:in matkalle. Kotimatkalla söin sitä karkkia oikein kunnolla, jätin pussin pohjalle vähän minkä jätin bussiin omalle paikalleni lähtiessäni. Soitin kaverille perillä ja menin sinne kahville hetkeksi. Kaveri kysyi kokoajan otanko jotain. Se itse söi ruokaa, salaattia ja pihviä. Mä en ottanut lopulta, kun sitä kahvia ja lasillisen kokista. Sitten menin kotiin ja mietin mitä nälkääni söisin. Otin leivän ja jäljelläolevat suklaat. Söin kaiken, mutta hetken päästä tajusin miten oksensin kaiken. Sain ulos myös bussimatkalla syötyjä karkkeja, mikä oli hyvä. Katselin leffaa ja pureskelin porkkanaa, enkä enää oksetanut. Ihan perus päivä. Näin mun päivät pyörii syömisten ympärillä, kaloreita laskiessa, miettiessä voinko syödä vai olenko mielummin syömättä, oksentessa, juodessa paljon fun lightia, ottaessa joka kerta syötyäni laihdutuslääkkeen etten vaan liho, näin kaavamaisesti, näin pakkomielteisesti. Mutta silti jotenkin niin hyvin.

Aamulla herättyäni katsoin painon 58.5 kg. Olin laihtunut, kiitos laihdutuslääkkeet mä taas laihdun. Hitaasti, mutta laihdun kuitenkin mikä on tärkeää. Nälkä velloo mahassa, juon tyhjään mahaan kaksi kuppia kahvia ja otan  waistlinen aamuannoksen. Huomaan, kuinka maha on hiukan pienentynyt, kuinka nään solisluut jo hiukan paremmin pelistä. Mutta lihava mä olen vieläkin. Tänään menen ehkä luokkalaisteni kanssa salille ja huomenna toivon painon taas laskeneen. Illalla menen sellaiseen kynttilänsytytystapahtumaan jossa muistetaan itsemurhantehneitä ihmisiä. Haluan mennä, olenhan itsekkin yrittänyt monta kertaa. Enää en ole tahtonut kuolla, olen vaan tahtonut laihtua. Ihan liikaa, liian pakkomielteisesti. Mutta silti niin kauniisti. Liian kauniisti, enkä mä halua herätä tästä kauniista unesta. Tämä uni on mulle liian rakas, että teen mitä vaan etten vielä heräisi. Ja huomaan tekeväni oikeasti mitä vaan. Vain ollakseni niin kaunis.

"Päivät kuluu viikot vierii

piirrän merkin almanakkaan

jos tänne kuuluu, sen tuntee.

Ei oo mitään muuta kuin tää

ei oo mitään muuta kuin me

kunnes kuolen."

Hymyn ja vihan sekainen maailma.

Otin mitat itsestäni keskiviikkona sitä 30 päivän kuuria varten. Järkytyin, kaikki oli ihan liikaa. Olin eilen poissa koulusta, kun onnistuin aamulla nielasemaan laihdutuslääkkeet henkitorveen. En meinannut saada henkeä, oli pakko mennä tk:hon. En tajua miten mä onnistuin, puhuin kai samaan aikaan. Tk:ssa sai taas odottaa. Ne sanoo, ettei ole vapaita lääkäriaikoja. Ne laitaa mut johonkin väliin, päällekkäisajalle. Odotan puolituntia. Sitten ulkomaalainen mieslääkäri kutsuu mun nimeä. Lääkäri sanoo, ettei mussa ole mitään vikaa. Voin mennä joko kouluun tai sitten se kirjoittaa sairaslomaa sille päivälle. Valitsen koulun, etten jäisi jälkeen. Lääkäri valittaa mulle, kun en syö psyykelääkkeitä. Mä sanon, ettei ne sopinut mun koulunkäyntiin. Sanoin, että on parempi olo ilman niitä. Lääkäri kysyy mitä vitamiineja syön. Mä sanon, etten muista. Yksi lääke oli laukussakin, mutta en halunnut näyttää. Lääkäri pyysi mua soittamaan vastaanottoon kun pääsen kotiin ja kertomaan niiden vitamiinien nimet joita syön. Mutta en soittanut, en halunnut paljastaa, että ne on laihdutuslääkkeitä. Se olisi kysynyt varmasti, että miksi. Enkä olisi jaksanut ruveta selittämään miten koen itseni lihavaksi. Se lääkäri ei ymmärtänyt mitään mitä puhuin, sain sanoa monta kertaa samat asiat. Menin kouluun, mutta olin vaan kaksi tuntia. Sanoin opettajalle, etten tule loppupäiväksi kun en saa kunnolla henkeä. Mä lähdin kotiin lepäämään. Nukuin pari tuntia kissojen kanssa ja kun heräsin sain taas henkeä.

Mun mahaan sattuu edelleen, pistää kylkiluiden kohdalta. Johtuukohan se oksentamisesta? Ei meinannut mennä aamulla ja koulussa edes kahvi alas. Tekee mieli ruokaa, onneksi jääkaappi on melkein tyhjä vaikka kävin kaupassa tänään. Ostin karkkia, liikaa. Huomennahan mä saan syödä sitä ja tiedän jo mihin se johtaa. Syön silti. Haluan oksentaa. Jätin yhden pienen suklaalevyn naapurin ulko-ovelle, koska mähän ostin liikaa. Ehkä se on iloinen, kun saa sen. Mun oli vaikea jättää se, mutta en mä voi niin paljon syödä. Joka ruuan jälkeen otan laihdutuslääkkeen, mua pelottaa, että lihon yhdestä leivästäkin. Kävin aamulla vaa'alla, se näytti samaa kun tasan kuukausi sitten 58.9 kg. Miksi mä oon näin lihava? En tosin tiedä miten paljon laihduin viikonaikana, kun en uskaltanut nähdä lukua, joka alkaa kutosella.

Luokkalaiseni tyttö, josta on tullut jo hyvä ystävä puhuin mulle, kuinka tekee vatsalihaksia ja kuinka ne on nyt kipeät. Mä sanoin, että munkin pitäisi kun olin ylipainoinen vuosi sitten. Hän ihmetteli ja sanoi, ettei sitä uskoisi kun katsoo nyt mua. Hän kysyi paljonko painoin silloin. Sanoin, että päälle 80 kiloa. Hän ihmetteli. Sanoin myös, että laihduin alle vuodessa 20 kiloa. Tyttö sanoi, että se on paljon vuodessa, ehkä liikaakin. Ei kysynyt miten sen tein, ei onneksi. Sanoi, että oon hoikka nytten. Kysyi onko se syy miksi en syö koulussa. Sanoin vaan, etten tykkää siitä ruuasta, enkä enää oikein mistään. Puhuin totta, mutta en kertonut kaikkea. Miksei se hoikka riitä mulle? Miksi pitää olla niin laiha, että kaikki luut näkyy? Miksi se on aina se numero vaa'alla, joka kertoo oletko lihava? Mä en halua olla hoikka, se on mulle yhtäkuin lihava. Mä haluan olla laiha, että mua sanotaan laihaksi. Hoikka on vaan välimuoto, minulle ei mitään. Ei se riitä, kun katson peiliin. Ei vielä. En ole vielä tarpeeksi. Kuraattori ei vastaa, kun soitan. Olisin halunnut puhua mun vihasta sille. Oon niin ilonen ja vihanen samaan aikaan. Huudan kissoille, haukun niitä. Kiroilen luokkalaisille, vaikka ennen en koskaan kiroillut. Ehkä vihaan itseäni niin paljon, että se purkautuu näin. Luokkailaiseni tyttö sanoo, että oon muuttunu ilosemmaksi ja pirteämmäksi. Että alussa olin niin masentunut ja väsynyt. Niin nauran kokoajan kaikelle, mutta ei mun oikeasti ole niin hyvä olla. En ainakaan usko, en tiedä. Yritän vaan nauraa, uskoa, että kaikki on hyvin. Vaikka oikeasti vihaan itseäni liikaa, vihaan tätä kehoa, tätä kipeää maailmaa josta en silti luovu. Mä vaan yritän niin paljon uskoa, että kaikki on todella hyvin. Haluaisin vaan valehdella lisää, sanoa kaikille, että lopetin tän kaiken. Mä hymyilen vaikken jaksaisi enempää, vaikka tekee niin kipeää. Mutta mä olen silti jollain tavalla onnelinen.

En ole enää minä, vaikka muistan vielä hengittää.

Mä en ole enää oma itseni. En tiedä millainen olen edes ollut, mutta en ainakaan tälläinen. Lähdin vihaisena terapiasta kotiin, huusin kissoille kun ne oli syönyt mun mielestä liikaa. Terapeuttiani ei kiinnostanut, että syön kolmea laihdutuslääkettä. Kysyi vaan meinaanko laihtua niillä. Luin terapeutin kasvoilta sanat "hyvä kun laihdutat, läski." Musta tuntui, että se ajatteli niin. Se puhui mulle omasta ylipainostaan. Miksi, miksi miksi? Laihduta, laihduta, laihduta lisää. Mun täytyy. Olin senkin silmissä lihava. Mun terapeutti on ilkeä, ei sitä kiinnosta mun asiat. Ei meinannut antaa edes aikaa ensiviikolle. Ei sitä kiinnosta kuulla, etten ole taaskaan syönyt. Se vaan nauraa mulle, sille kun epäonnistun. Kun en osannut hitsata tänään. Terapeutti nauroi ja muhun sattui. Nauroin mukana, vaikka se ei ollut hauskaa. Hän kirjoittaa kaikki muistiin, kaiken mitä sanon. Mä lähden vihaisena ovesta ja olisin toivonut etten olisikaan saanut uutta aikaa. Ei se musta välitä. Terkkarikin kannusti mua liikkumaan lisää, kannusti siis laihtumaan. Mä aionkin antaa kaikkeni, vaikka kuolla, että laihdun. "Onko laihuus kaiken tän arvoista?" Terkkari kysyi multa eilen ja luetteli kaikkea mikä menee huonoon kuntoon. En uskalla katsoa painoa vaikka olen syönyt vaan leipää viikonlopun jälkeen. Ostin mittanauhan, koska äiti oli luultavasti vienyt entisen tai sitten se oli hukkunut muutossa. Ostin liikaa ruokaa kaupasta, kaikkea jouluista, että voin leipoa ja viedä luokkalaisille kouluun. Heitin viimein koulusta saadut ruuat roskiin ja leipää joka oli mennyt "pilalle".

Päivä ilman karkkia ja tänään tulee toinen päivä jos en sorru noihin mitä on kaapissa. Kolmas päivä 30 päivän kuuria menossa, toinen päivä vitamiinilaihdutuslääkkeellä, ensimmäinen päivä ateriankorvike ravintolisällä. Tänään syöty sämpylä ja juotu liikaa. Mä en koe olevani enää elossa. Mä hymyilen koulussa, nauran. Yritän olla muiden silmissä hauska. Alan itkeä, kun epäonnistun, kun en onnistu missään ja opi mitään. Toivoton tapaus, olisin halunnut sanoa opettajalle, kun se tuli neuvomaan. Mä en riitä, mä en onnistu missään. Rima on aina liian korkea, pitää olla niin hyvä, niin täydellinen. Näen vaan epäonnistumiset, niitä on oikeasti enemmän kun onnistumisia. Lukiossa onnistuin, täällä en. Tai sitten mikään ei vaan riitä enää mulle. Luokkalaiseni tyttö laittaa mulle viestiä mihin katosin ennen ruokailua. Ne oli odottanut mua syömään, vaikka ne tietää etten syö. Mä istuin ruokalan edessä ja join ateriankorviketta. Se piti nälän vaan kolme tuntia, onneksi kuitenkin koulupäivän ajan. Luokkaliseni tyttö painaa 50 kiloa, mutta on mua 20 senttiä lyhyempi. Voisinpa itsekkin nähdä sen luvun joskus vaa'alla. Huomaan vihavaani itseäni tämän kirjoitettuani, sitäkin kun en uskalla vaa'alle ja vihaa itseäni sen jälkeen vielä enemmän. Miksi mun piti joskus lihoa voimisteluajoista, silloin kun olin melkein pelkkää luuta? Mä oon niin epäonnistunut. Voisinpa olla taas jotakin. Ja jotakin olen sitten, kun olen laiha. Mä oon niin vihanen, kun en ole tarpeeksi hyvä. Puran sen vihan mun kissoihin, kirosanoihin koulussa. Mutta ei se tee musta yhtään parempaa, yhtään laihempaa. En vaan ole enää minä. Esitän vaan jotain mitä en ole. Enkä tiedä enää mitään muuta itsestäni kuin vaan sen, että haluan olla laiha. Kaikki muu on sumussa. En kai ole enää elossa, en kai ole enää mitään. Vaikka tunnen, että hengitän. Ei sekään tunnu enää samalta.

Onko sulla kaunis maailma, josta et halua luopua?

Kun muut luokkalaiseni menevät syömään minä otan hymyillen yhden laihdutuslääkkeen. Minun on nälkä, minun on kylmä, minun on väsy, minun on pääkipeä. Mutta mä en välitä. Purkin kyljessä lukee "ravintolisä ei korvaa monipuolista ja tasapainoista ruokavaliota eikä terveitä elämäntapoja". Mua hymyilyttää, mähän teen juuri niin. Käyn terkkarilla kyselemässä labra-arvoja. Ei niissä ollut mitään vikaa, ei onneksi. Juttelemme terkkarin kanssa koko ruokatunnin. Terkkari kysyy miten olen syönyt, mitä tein viikonloppuna. Mä sanon, että olin kotona. Sanoin, että oon syönyt liikaa ja varmaan lihonut. Terkkari sanoi, ettei niin pienessä ajassa liho. Piirsi mulle jotain kuvia paperille ja yritti saada mut uskomaan etten ole lihonut. Katsoi mun käsivarsia, jotka on täynnä näppyjä ja sanoi "Tuo on bulimian merkki, että iho menee huonoon kuntoon." Terkkari sanoi, että oon laiha. Että muut näkee mut laihana. Ja vaikka olisin tälläinen tai laihempi oon silti kaikille sama Perhostyttö. Ja jos olisin liian laiha, muut olisivat vaan huolissaan. Mutta miten voisin uskoa, kun nään kaiken ylimääräisen minussa. Kun puristelen mahaa aina vessassa käydessä ja peilin edessä. Kun olen aina liikaa. Kerroin mun reissun tuliaisista, mutta ei se sanonut siihen oikein mitään. Sanoi, että mun pitäisi liikkua ja syödä. Ei puhunut enää syömishäiriöpolista, ei ollut enää huolissaan. En minäkään ole. 

Itkin eilen koulun käytävällä, itkin kuraattorilla. Te olette niin kaukana, niin kaukana minusta. Se tuntuu pahalta. En haluaisi olla yksin. Muhun sattuu, mutta tänään olen vaan nauranut niin kun kaikki olisi hyvin. En ole enää minä, olen vaan tyhjä kuori, joka ei tunne mitään. Olisin niin turha ilman tätä laihdutusta, mulla ei olisi silloin mitään tarkoitusta. Terkkari sanoi, että pahimmassa tapauksessa tämä johtaa sairaalaan ja letkuihin. Toivonko todella sitä? Tämä on jo niin pakkomielteistä. Aloitin eilen sen 30 päivän kuurin, aloitin tänään toisenkin laihdutuslääkkeen. Haen postista tänään kolmannen. Nyt mun on pakko onnistua. En uskalla astua vaa'alle, kun nään jo silmillä miten olen lihonut. Ehkä loppuviikosta. Aloitetaan varmaan kuraattorin kanssa karkkilakko, että syödään vaan lauantaisin karkkia. Se oli kuraattorin idea. Tulee olemaan vaikeaa, kun oon tottunu syömään karkkia joka päivä ja oksentamaan. Tänään pystyin olla ostamatta karkkia, vaikka oli kauhea makeanhimo nälän takia. Haluan suklaata, haluan niin paljon. Koulun jälkeen sanon surullisella äänellä luokkailaiselleni tytölle meneväni kotiin. Muut jäävät syömään, mutta mä en uskalla. Menen kotiin syömään leipää ja minun on edelleen nälkä.

Mua pelottaa mihin olen matkalla, mua pelottaa kun sanoin etten syö ennen joulua. Mua pelottaa, jos en pystykkään karkkilakkoon. Mua pelottaa elää, kun elämä on tälläistä. Mutta mä jatkan kunnes olen vihdoin jotakin. Ne uskoo, etten koskaan riitän itselleni. Että pitää olla aina vähän laihempi ja laihempi. Ja ne kaikki sanoo miten hoikka olen. Mutta mä en usko niitä. Miten voisin uskoa, kun mun silmät näkee toisin? Pelkään, että lihoin siitä leivästä vaikka otin heti laihdutuslääkkeen sen jälkeen polttamaan sen kaiken mun elimistöstä nopeasti. Ja se hokee vaan, kuinka ei olisi saanut syödä vaikka pyöräillessä en meinannut jaksaa enää polkea kotiin asti. Vaikka oli kylmä, vaikka päätä särki, vaikka olin lähellä pyörtyä. Tuntuu, ettei silti olisi saanut syödä. Mä oon valmis antamaan kaiken, ihan kaiken, että laihdun. Terkkari kysyi onko laihuus muka kaunista. On se, liiankin. Ja mä huomaan joka päivä tahtovani tätä enemmän ja enemmän, ihan liikaa. Joka päivä tää kietoo mut mukaansa, tämä maailma. Eikä se irrota, se ei anna minun mennä. Mutta se ei haittaa, ei se ei enää haittaa. Vaikka sattuu, täällä on silti niin hyvä olla. Turvallinen. Täällä olen edes jotakin, kun muuten en olisi mitään. En mä halua luopua, en mä halua olla jälleen turha ilman mitään tarkoitusta. En mä halua olla...

Minussa on tyhjä kohta, joka vaatii aina lisää.

Itkin junan vessassa matkalla opiskelupaikkakunnalle. En tiedä itkinkö ikävää, sitä kun perhe jäi monen sadan kilometrin päähän. Vai itkinkö siksi, että näin peilikuvani. Näytin niin lihavalta. Ehkä molempia. Viikonloppuna söin ja söin. Ajattelin oksentamista, mutta en tehnyt niin. "Ota lisää kalakeittoa." "En mä..." "Ota nyt, sulla oli niin pieni kulho." Oli niin vaikea syödä se pieni kulhonpohjallinen tyhjäsi. Ahdisti lusikoidessa, mä lihoin vaan. Äiti kysyy multa puhelimessa junamatkalla söinkö isäinpäiväkakkua.  "Kai sä otit kaksi palaa kakkua?" "Joo otin mä." "Hyvä." Tiesin, että mun on pakko ottaa lisää. Ne vaatii sen. Otin kaksi pientä palaa. Ahdisti. Otin vähän perunaa ja pienen lihanpalan. Tiedän, etten kuitenkaan syö lämmintäruokaa ennen joulua. Sitten taas, kun menen uudestaan kotiin tai, jos perhe tulee tänne. Yritin lohduttautua sillä ajatuksella. Ne antaa mulle ruokavinkkejä, opettaa mut tekemään ruokaa. Mä kysyn miten joku ruoka tehdään, vaikka tiedän etten aio tehdä sitä kuitenkaan. Ne haluaa, että syön. Mutta itse en halua. Söin niin paljon, että pärjään sillä vaikka jouluun asti. En mä tarvi mitään. Äiti tietää nyt miten paljon karkkia syön. Tietää myös, etten tykkää koulun ruuasta. Muuta ne ei tiedä. En uskaltanut kertoa, en halunnut satuttaa. Vaikka mä oon niiden lapsi, ei niihin pitäisi sattua. Mutta pelkään, en halua niille enää yhtään raskaampaa taakkaa musta.

Huomaan kuinka junassa istuessani kipu virtaa lävitseni, ikävä, itseinho. Nyt tuntuu taas etten jaksaisi yksin täällä kaukana. Kun menen kotiin yksin kaikki alkaa taas. Täytän tyhjän kohdan itsessäni tällä kaikella. Mä alan taas kytätä syömisiä, ahmimaan ja oksentamaan. Kaikki alkaa heti kun oon yksin. Perheen kanssa mä osaan elää paineen alla, kaikki on silloin hyvin. Ostin reissusta kahta laihdutuslääkettä, mä oon hullu. Toinen oli 30 päivän kuuri, jonka alotan huomenna. Mä haluan vaan kadota, olla jotakin. Viikonlopun jälkeen perheen luona ajattelee tän kaiken lopettamista enemmän kuin ennen. Mutta tiedän etten voi vielä lopettaa. Mä oon vielä liian lihava. Mä haluan, että jouluna perhe sanoo mun laihtuneen. Mä haluan onnistua, olla niiden silmissä jotain. Olla omissa silmissä jotain. Sillä vielä en ole mitään. Itken puhuessani äidin kanssa puhelimessa. Muhun sattuu olla täällä yksin. En mä tahdo olla yksin, en mä tahdo aloittaa taas. Mutta toisaalta tahdon, en mä riitä näin. En mä ole vielä tarpeeksi hyvä. Koen epäonnistuneeni, kun söin viikonloppuna ja skippasin vaan yhden päivän aterian. Mua ahdistaa, mua itkettää, muhun sattuu, kun katson peiliin. Sattuu, kun katson tätä elämää taas yksin. Kun mut hylättiin taas tänne. Mutta, kun oikein mietin nii ehkä olen kaiken tämän ansainnutkin. Miksi se muuten seuraisi mua? Muhun sattuu ja huomenna alkaa sattua taas lisää. Mutta ainakin silloin tiedän olevani elossa, liian elossa. Vaikka toivoinkin vaan katoavani.

Suojelen niitä tältä kipeältä maailmalta.

Äiti laittaa viltin mun päälle kun nukun, herään siihen. Vaikka mulla oli jo peitto. Aamulla äiti sanoi, että oli ajatellut jos mulla olikin kylmä. Kiitos, kun pidätte huolta. Oli ihana tulla kotiin. Kodin peilistä mua ei katsonut lihava tyttö, vaan iloinen tyttö. Ei laihakaan, mutta ei onneksi lihava. Syön junamatkan päätteeksi yhden leivän, kun muut syövät kaksi tai kolme. "Ota lisää leipää." "Ei mun ole nälkä, söin junassa." Sekin leipä jo ahdisti, mutta söin silti. Syön siihen asti, kun se laihdutusjauhe tulee, sitten mä alan laihduttaa. Nyt en jaksa välittää, vaikka välitänkin. Lämpimiäruokia välttelen vieläkin. Mutta muuten syön leipää ja karkkia, enkä oksenna. Junamatkalla en ajatellut ollenkaan raiteilla hyppäämistä, aina ennen olin ajatellut. Nyt minun on hyvä olla, oli hyvä tulla kotiin eilen.

Kerron parhaalleystävälle vihoin mun syömisongelmista. Se ei tuominnut mua vaan otti asian ihan hyvin. Mä sanoin, että oon vieläkin ihan sama tyttö, kun ennenkin. Ystäväni syö pullaa, mutta mä juon vaan kahvin. En syö koko päivänä mitään. Sanoin äidille lähtiessäni, että syön kaupungissa. En tietenkään syönyt, ei ollut edes aikomusta syödä. En osannut. Huomenna täytyy taas välttää lämminruoka jotenkin. En mä kestä sitä. Ostan kaksi villapaitaa kaupungista, kun palelen nykyään aina. Mulla on ollut ihan hyvä päivä. En ole edes oksentanut. Sunnuntaina on täytekakkua, mua pelottaa jos joudun huomenna syödä. Jos en keksi selitystä ja katoa silloin jonnekkin. En halua syödä. Käyn varmaan huomenna ostamassa jotain laihdutuslääkettä luontaistuotekaupasta. Pakko laihtua. Katsoin niitä jo tänään, mutta en uskaltanut mennä kaupan sisälle. En mä kestä enää tätä lihavaa kehoa. En enää yhtään. Äiti kysyi, kun tuli kotiin söinkö tänään ruokaa. Valehtelin, että oon syöny hesessä. Oon niin hyvä valehtelemaan syömisistäni. Liiankin hyvä ja aina mua uskotaan. Ei mun perhe tiedä tästä mitään. Yritän vaan esittää, piilottaa itseni isojen vaatteiden alle. Mä häpeän, häpeän niin. Yritän keksiä tekosyitä sille, ettei tarvitse syödä. En mä edes voi syödä, en saa.

Muhun sattuu, sanoin niin pikkuveljellekkin, joka on kuollut. Sanoin, että tarvitsen apua. En vaan uskalla hakea sitä, en saa hakea. On helppo puhua pikkuveljelle, jota ei koskaan oppinut tuntemaan. Sytytin kynttilän ja kerroin kipeimmätkin asiat. Kerroin miten tää kaikki satuttaa, kerroin miten en halua tai osaa lopettaa. Kerroin, etten kelpaa näin. Miten huono itsetunto mulla on ja miten haluan vaan satuttaa itseäni aina jotenkin. Ja huomasin sanovani "kunpa mä olisin kuollut ja kunpa sä voisit elää." Mun elämä ei vaan ole arvokas näin. On pakko olla jokin tarkoitus, jokin sisältö elämällä. Mulla on vaan laihdutus. Kaikki mikä vaan satuttaa, mutta mä hymyilen, mä valehtelen perheelle. Enkä taida uskoa siihen, että tarvisin apua. Mullahan menee niin hyvin. Entinen terapeutti tuli juttelemaan kaupassa ja halasi. Kysyi onko mennyt paremmin viime sähköpostista. Sanoin, että on. Juteltiin siinä hetken. Ainut hetki kirjoittaa oli yö, kun muut perheestä nukkuvat eivätkä ole näkemässä. Mä salaan tän maailman, en halua satuttaa niitä enää yhtään lisää. Oon satuttanut jo ihan tarpeeksi. Nyt täytyy olla pärjäävä, vahva niiden silmissä. Täytyy valehdella vaan lisää, koska muuta en voi. En uskalla paljastaa niille enää oikeaa itseäni. Olen kaikille vieläkin se sama vanha tyttö, koska ne tahtoo niin. En vaan uskalla näyttää sitä mikä musta on tullut. En halua niiden tietävän, huolestuvan musta. Tahdon niiden uskovan vaan, että mulla on kaikki hyvin. Tahdon vaan suojella niitä tältä kaikelta pahalta. Vaikka pakenenkin itse tähän maailmaan aina uudestaan.

Mä näen kuinka hajoan hiljalleen tämän mukana.

Terkkari puhuu mun labra-arvoista. Puhuu jotain nestepaastosta, että lääkäri näki sen mun labra-arvoista. Sillekkin oli oma sairausnimitys. Huomenna uudestaan labraan, ne selvittää kaiken mahdollisen. Lääkäri oli kirjoittanut huomautuksen tekstiinsä "Hoikka tyttö." Mutta mä en usko sitä, miksi mä en näe niin? Mä näen vaan lihavan tytön, aina liian lihavan. Välillä nään, että olen laihtunut, mutta sitten jokin sanoo miten lihava olenkaan. "Et sä ole laihtunut, sä vaan lihoat." Painon numerot menee vaan ylöspäin, odotan niin sitä laihdutusjauhetta. Puhuin terkkarille tänään jotain mun syömisistä, hän ymmärsi. Puhui mulle edelleen syömishäiriöpolista, että voisin mennä sinne keskustelemaan. Terkkari käski mun miettiä sitä ja ravitsemusterapeuttia. Hän kysyi katsonko netistä anoreksiaa sairastavien kuvia. Ja mä sanoin katsovani. Hän kysyi ihannoinko niitä ja mä sanoin siihenkin joo. "Kun sä oot parantumassa huomaat, ettei ne ole kauniita." Mutta en mä uskalla mennä sinne polille. En vaan uskalla.

Hampaisiin sattuu kun syön purkkaa, oksentamisesta. En saa itsestäni enää hyviä kuvia. Näytän ihan kamalalta. Ahmin suklaata ja oksennan. Teen lämpösiäleipiä, mutta heitän ne roskiin. Muhun on alkanut taas sattua, johtuukokohan se lääkkeiden lopettamisesta. Minun on niin kylmä koulussa, terkkari mittasi kuumeen. Mutta sanoi, että johtuu varmasti syömättömyydestä. Illat menee edelleen ahmiessa ja oksentaessa, kun ei ole päivällä syönyt mitään. Kaikki ruoka maistuu nykyään melkein pahalta, en tykkää mistään. Kaupassa katson pullia, mutta en ota niistä yhtään. Katson jugurtteja, mutta en ota niitäkään. Mä vaan haaveilen ruuasta, mutta en tahdo syödä muuta kuin leipää ja suklaata. Mutta ne suklaatkin oksennan aina. Mä oon niin epäonnistunut. Mun pitäisi lopettaa oksentaminen, olla ostamatta suklaata. Mutta en taida osata. Hampaita särkee niin ja mua vaivaa lääkärin kirjoitus "hoikka tyttö", koska mä en usko siihen. Koska mä en näe niin. Pitäisikö nähdä? Jokin sanoo, etten kelpaa. Jokin sanoo miten lihava olen. "Ole syömättä, oksenna, laihduta." Se käskee. Ja mä en uskalla muuta kun totella. Miten heikko olenkaan. Mutta toisaalta olen vahva, tää tekee musta vahvemman. Mä tunnen eläväni, kun elän näin. Mulla on jokin tarkoitus, jokin syy miksi olla elossa. Vieläkin elossa. Sanoin, että laihdutus on mulle jo pakkomielle. Olen valmis antamaan kaikkeni. Olen valmis elämään tässä maailmassa. Koska mulla on kaikki täällä hyvin. Vaikka muut ei sitä nääkkään. Ne ei nää kuinka hajoan hiljalleen tämän mukana. Mutta se ei haittaa, olen valmis katoamaan. Valmis olemaan vielä onnellinen. Laihempana, kuin uskalsin koskaan toivoa.

Teen mitä vaan laihtuakseni pieneksi keijuksi.

"Et sä voi pelkällä mehulla elää." "Opettele syömään vähän kerrallaan jotain mistä tykkäät." Mutta en mä halua. Olisin halunnut sanoa sen. Kerroin mun syömisistä vähän, kysyin miten säästöliekki lähtee pois. Kuulemma vaan syömällä, mutta mä en halua syödä. Sanoin, että lihon vaikka en söisi melkein mitään. Lääkäri katsoi mun painon. "Ai sä muistit oikein." Olisi kai pitänyt sanoa, että katsoin painon ennen kun lähdin. Mua ahdisti niin, se oli liikaa. Olin lihonut, vaikka olin syönyt vaan leipää, porkkanaa ja kurkkua. Porkkanat ja kurkutkin oksensin. Miten oli mahdollista, että lihosin? Aloitan varmaan sellaisen laihdutusjauheen, jos se ei ole kovin kallista. Teen mitä vaan laihtuakseni. En kestä, kun paino vaan nousee jos syön vähänkin. Miksi mä olen näin epäonnistunut, näin huono? Miksi mä en osaa enää laihtua? Alan varmaan kerätä rahaa personaltraineriin. Laitan joka kuukausi rahaa säästöön. Se kolme kuukautta maksaa 260 euroa. Mutta mä teen mitä vaan, että laihdun. Mun on pakko. En kestä itseäni tälläisenä vaan enempää, en enää yhtään.

"Mitä sun rystysissä on, ootko sä tapellu?" Kysyy luokkalaiseni tyttö kahvitauolla. "En mä tiedä, ne vaan tulee joskus." Surkein selitys ikinä. Luokkalaiseni nauraa. "En mä olisi uskonu, että sä tappelisit." Ja mä olisin vaan halunnut kadota tilanteesta. Ensimmäinen kerta, kun joku huomasi. Mutta ei onneksi yhdistänyt oksentamiseen, onneksi. Tilasin sitä laihdutusjauhetta ja energialisää siihen kaveriksi. Se keneltä kysyi oli laihtunut niiden avulla kuukaudessa 5 kiloa ja makeanhimo hävinnyt. Mä toivon, että se toimisi mullakin. Pakko onnistua, tää on viimenen keino. Ja tän kaveriksi kuntosali sitten kun saan rahaa kasaan. Mulla on suuri motivaatio laihtua, mutta mun keho ei anna periksi. Tuo laihdutusjauhe polttaa läskiä, kiihdyttää aineenvaihduntaa, kiinteyttää ja täyttää. Mä en malta odottaa kun se tulee. Yritin tänään syödä koulussa, mutta ämpärinhän pohjalle kaikki taas päätyi. En mä vaan osaa. On niin nälkä ja kylmä kokoajan, mutta mä vaan lihon. Laitan kaikki toivoni nyt ensiviikolla tulevaan laihdutusjauheeseen ja energialisään. Vaikka rahaa paloi, mutta kun on vaan pakko onnistua. Pakko olla laiha, pakko olla täydellinen. Hampaisiin sattuu, oksensin vertakin. Mutta pakko olla laiha keinolla millä hyvänsä. Mä en luovuta. Vaikka sattuukin, mä tahdon silti vaan olla täydellinen. Tahdon ihan liikaa.

Tahdon liikaa, mutta itseni mielestä liian vähän.

"Nyt sitten kotiin syömään." Kuuluu karjanhoitajan suusta. Menin kyllä kotiin, mutta en syönyt. Jääkaapissa olisi koulun tarjoamat kolme lämmintäateriaa töiden ajaksi. En syönyt niistä yhtään. Isä sanoi, että ne on mua varten pakattu. Mun pitäisi syödä, mutta en osaa. Katselen noita ruokia joka kerta, kun avaan jääkaapin, mutta en syö, en edes maista, en saa. Haluaisin heittää ne roskiin, viedä naapureille tai pilaannuttaa jääkaappiin. En mä niitä syö. Elän mielummin leivällä ja porkkanoilla. Leipäkin on kyllä nykyään aika pahaa. Ostin jotain vähäkalorista leipää, 47 kaloria viipaleessa. Ehkä niitä mä voisin syödä. Ahmimishimot on onneksi vähentyneet. Ostin suklaata, mutta söin vaan muutaman palan ja oksensin nekin. Ei tehnyt mieli ja se oli pahaa, liian makeaa. Nyt himoitsen dippivihanneksia, tuolla olisi ainekset niihin. Se päivystäväsairaanhoitaja soitti, mä sanoin, että on mennyt hyvin. Hyvä olo johtuu lääkkeiden lopetuksesta, oon ollu paljon pirteämpi ja ilosempi. En mokaillut töissä juurikaan, vaikka sitä pelkäsinkin. Mä jopa onnistuinkin ja opin jotain. Oli tosi kivaa. Mua ei ahdista enää, mulla on hyvä olo. Kaikki näyttää hyvältä, paitsi ei laihdutus. Mulla oli töissä hirveä nälkä ja kylmä, vaikka söin lähtiessä leivän. On nälkä taas, vaikka oon syönyt tänään leipää. Tuntuu, että oon syönyt liikaa. Tuntuu, että oon lihonut ja varmaan oonkin. Mä vaan lihon, vaikka en söisi lähes mitään. Mä vihaan tätä, mä vihaan itseäni. Näyttää, että olisin laihtunut vähän, mutta vaaka ei valehtele koskaan. Se näyttää liian suurta lukua, vain ärsyttääkseen minua, vain kostaakseen.

Kylmyys valtaa minut taas, mä haluaisin syödä, mutta jos syön niin lihoan heti. Miksi mun pitää lihota aina? S-koon toppi roikkuu päällä. En mä voi olla näin laiha. XS-koon toppi on hiukan pieni. Silti mä näytän niin isolta, niin lihavalta, että piiloudun isojen vaatteiden alle. Häpeän. Harkitsen personaltrainerille menoa, että saisin saliohjelman ja laihdutusvinkkejä, terveellisen ruokavalion jolla laihtuu. Jos vaan saan jostain siihen rahaa. Mä haluaisin kiinteyttää, mä haluaisin laihtua. Kun en mä riitä näin. Haluaisin riittää, mutta nään vaan tämän epäonnistuneen kehon, liian lihavan. Onko se totta? Mä ainakin nään sen niin, mun silmät ei nää muuta kun kaiken mikä mussa on liikaa. Ne tahtoisi nähdä täydellisyyden, laihan keijukaismaisen kehon. En vaan enää tiedä miten laihtuisin, mä en vaan jaksaisi. Mutta mä jatkan, mä näännytän itseäni loppuun saakka. Mun on pakko onnistua jotenkin. Pelkään, että vaaka näyttää huomenna liikaa. Eikö mulla ollut lupa syödä leipää, kun tein töitäkin? Ei ollut, mutta söin, koska en halunnut pyörtyä lehmien sekaan tai luokkalaisteni eteen. Mä en enää tiedä mihin päin jatkaa. Kun en vaan jaksaisi olla enää näin lihava. Miksei mun anneta onnistua? Miksi kaikki on niin vaikeaa? Kun halusi vaan olla kevyt, oliko se liikaa pyydetty?

Jään tähän uneen kauniinpaan, mutta pahinpaan.

"Ei ketään kiinnosta." "Kyllä mä ainakin oon huolissani siitä, kun sä et syö." "Puhuiko sun terapeutti vielä siitä polista, ravitsemusterapeutista." "Ei puhunut." "Lupaathan sä mulle, että sä syöt jotain ennen kun meet töihin?" En vastaa, en lupaa. Enhän mä edes osaa. Lopetin sen lääkkeen eilen, olo on ollut pirteämpi, mutta jotenkin sekava. Ahmimishimot on pienentyneet, sen mä huomasin. Näen jo solisluut jotenkin, mutta painon luku on vieläkin liikaa. Tunnen lonkkaluut selvemmin, mutta sekään ei riitä. Jalat eivät osu enää yhteen istuessa jalkapohjat maassa, mutta ei, se ei riitä. Mahassa on vieläkin liikaa, jaloissa on liikaa, minussa on kaikki liikaa. En jaksaisi mennä töihin, mua pelottaa se liikaa. Pelottaa, etten osaa mitään, että taas vaan mokaan kaiken. Tyydyn taas vaan kahteen kuppiin kahvia. En mä voi syödä muuta, en mä osaa. En mä edes ansaitse ruokaa. Mä en jaksa sitä, kun vihaan itseäni niin paljon.

Päivystäväsairaanhoitaja soittaa mulle huomenna neljältä. Kyselee vaan kuulumiset. Ehkä kerron, etten jaksa enää. Kuraattori oli oikeasti huolissaan, sen näki siitä. Pitääkö oikeasti olla, kun en mä edes laihdu? En vaan syö, en vaan osaa. Oksennan oikeastaan kaiken syömäni. Pitääkö oikeasti olla huolissaan? Mä en ole, en vieläkään. Kuraattori totetaa, että kyllä tuo on syömishäiriö. Ja mua pelottaa se diaknoosi. "Ei minulla ole, ei voi olla." En mä halua uskoa. "Mä en tiedä enää mitä me sun kanssa tehdään, pelkään, että sä hyydyt." Muakin pelottaa se, kun en laihdu vaikka en söisi. Mua pelottaa syödä, koska en laihdu. Kaikki pyörii vaan syömättömyydessä ja oksentamisessa. Mun koko elämä. Ei mulla ole enää muuta, ei enää edes itseänikään. On vain keho, jota haluan satuttaa. Se ei ole minä, minua ei enää ole. On vain tyhjät kuoret, jotka ei tunne enää nälkää. Tyhjät kuoret, jotka tuntee vaan kaiken kivun, mutta ne ei osaa lopettaa. On vain maailma, johon jäin vangiksi. Maailma, josta tuli liian kaunis. Maailma, jota muut eivät usko edes olemassa olevaksi. Mutta se maailma on mulle todellinen, enkä uskalla irrottaa otettani siitä. Jos lähtisin täältä niin jäljelle ei jäisi mitään. Koska eihän minua enää ole, ei ole sitä tyttö joka silloin joskus löysi tämän maailman. Ei sellaista enää ole. On vain tyttö, joka on rakastunut tähän kaikkeen. Tyttö, joka ei uskalla päästää irti. Tyttö, joka ei olisi mitään ilman tätä kaikkea. Ei edes olemassa.

 

Minä katosin jättäen jälkeeni vaan muiston itsestäni

Muiston siitä millainen joskus olin

Kun joskus riitin itselleni

Kun olin myös jotain ilman tätä kaikkea

Nyt en olisi mitään

Olisin vaan varjo vailla tarkoitusta

Haamu vailla menneisyyttä

Olisin vaan turha

En siis päästä irti

En etsi sitä mikä joskus olin sillä tiedä, että se on kuollut

Minun tyttöni on poissa, minä tiedän sen

Tiedän, etten olisi enää mitään ilman sinua

Minä jään tähän haavemaailmaan

Uneen kauniinpaan, mutta samalla pahinpaan

Minä jään