Pelottaa, mutta kukaan ei saa tietää mitään.

7.7.14

Pikkusisko tulee yökylään ja mä teen pannareita. Pikkuvelikin tulee syömään. Mä laitan päälle  kermavaahtoa ja hilloa. Sitten kun olen syönyt iskee ahdistus. Mä ahdistun niin, että alan keksiä hätävalheita.

"Mä lähen käymään kotona." (siis vanhempien luona)

Jätän pikkusiskon yksin syömään pannariaan ja mä lähden metsään oksentamaan. Menen samaan paikkaan kun eilenkin. Sitten mä kuulen kuinka mun vanhemmat ajaa läheistä pyörätietä, mä kuulen niisen puheen. Mulle tulee kiire. Joku mies on äkkiä aika lähellä mua. Näkikö ja kuuliko se kaiken? Mua pelottaa, ei se sanonut mitään. Mä menen takaisin kotiin ja vanhemmat on jo siellä. Ne kysyy missä olin ja mä alan selittää vanheita. Ne kysyy miksi ei nähnyt mua matkalla ja mä sanon, että menin eri reittiä. Ne kysyy oliko kukaan kotona ja mä sanon, ettei kukaan avannut ovea. En tiedä uskoiko ne mua ollenkaan. Mitä mä teen, mä vaan valehtelen kaikille. Ja nyt tekee taas mieli ruokaa, mä en kestä.

8.7.14

Mä en tahdo puhua kellekkään. Mä en tahdo, että kukaan on huolissaan, koska ei tarvi olla. Kaikki on hyvin. Parempi, ettei kukaan tiedä mistään mitään niin saa olla rauhassa. Mä en halua kertoa, ei kukaan saa estää mua. Mä heitän taas ruokaa roskiin ja pakkaseen. Huomenna aion elää vaan nesteillä, ehkä korpulla jos on pakko saada purra jotain tai sitten purkkaa. Eli siis mehua, jugurttijuomaa, mehukeittoa. Niitä löytyisi jääkaapista. Jos nyt pystyisi huomisen ja ylihuomisen edes näin. Sitten mun pitäisi päättää lädenkö perheen kanssa mökille viikonloppuna. Ahdistaa tieto siitä, että siellä pitää syödä. Ehkä en mene syömisten takia, harmittaa, mutta enhän mä ole edes ansainnut syödä.

Mä katson haikaillen ruokaa

Mä katson kuinka se katoaa roskiin ja pakkaseen

Ja mä hymyilen kun onnistun jättämään sen edes hetkeksi

Mutta aina se hetki on liian lyhyt ja löydän itseni taas syömästä

Mä en onnistu koskaan