Kyyneleitä, kukaan ei tarvitse tätä ihmistä.

Itkin terapeutille puhelimessa. Itkin, koska olin taas oksentanut. Munhan piti lopettaa. Miksi ostan karkkia, kun aina ahmin pussin kerrallaan? Mun hampaat kärsii. Teraputti sanoi, että pystyin olla silloinkin viikon oksentamatta. Mutta, kun tää kaikki tulee aina, kun oon yksin. Itkin, kun kukaan ei halua mua. Itkin, kun oon niin yksin, yksinäinen. Sanoin, etten jaksa olla täällä, että haluan taas täältä pois. Terapeutti sanoi, että näytin niin hyvin voivalta tänään ryhmässä. Nää olot vaan vaihtelee, epävakaus. Katsoin kaunista auringolaskua ja se rauhoitti. Silti totuus on, että olen yksin. Kukaan ei halua olla mun kanssa, oon niin hirveä, varmasti oon. Itkettää nytkin. Terapeutti sanoi, että samaistuu mun yksinäisyyteen. Puhuminen auttoi vähän. 

Äiti kysyi multa taas tänään puhelimessa oonko syöny. Mä vaihdoin äkkiä puheenaihetta. Oonhan mä syönyt jotakin. Jos huomenna uskaltautuisi vaa'alle. Mikä hirveä luku sieltä tuleekaan. Sitten saa taas itkeä. Sitten tiedän ainakin, että oon yksin. Mä en osaa elää ilman tätä vammailua, tätä tarkkailua. Mä haluan edes jotain seuraa mun elämään, jotain sisältöä, vaikka tää on ehkä väärää. Mä en tahdo olla yksin, en enää. Sanoin terapeutillekkin, että hetken yksinäisyys tuntui hyvältä, mutta ei enää. Nyt mä haluan siitä pois, mä en tahdo olla täällä yksin. Miksi mun pitää olla yksin? 

"Sä et oo ainoa yksinäinen ihminen maailmassa, vaikka siltä tuntuisikin."
 "Nii..."

Tää on mun tunne ja se on vahva, vahvempi kuin minä itse.