Kun en koskaan kelpaa.

Terapeutti on lomalla, joten näin sen sijaista. En tykkää kyseisestä henkilöstä, mutta ei onneksi tarvi käydä montaa kertaa. Se kyseli miten leiri meni ja huomasi heti mun tuhoavat käyttäytymiset paperilla. Se alkoi kysellä siitä, mutta en osannut kertoa, että oksensin. Me kierreltiin ja kaarreltiin asian ympärillä. Hän kysyi onko se jotain mikä on mulle vaarallista. Mä en tiennyt mitä vastaisin ja sanoin "ei varmaan..."
Lopulta se sai selville oikeat sanat ja mua hävetti. Tietysti olin myös tyytyväinen, että olin taas saanut laittaa viikkokorttiin kohtia kyllä. Hän alkoi selittää mitä vaaroja on kun oksentaa ja lopuksi kysyi mitä mä mietin. Mä sanoin, että mua ei kiinnosta mitä mulle käy. Hän puhui jotain syömishäiriöstä ja mä puollustelin, että söin sen ripari viikon ihan hirveesti. Terapeutin sijainen kertoi myös, että ei liho jos syö normaalisti. Mä sanoin vastaan. Sanoin, että mä kyllä lihon jos syön. Hän sanoi, ettei ihminen lihoa nopeasti. Ettei se viikko muka voinut lihottaa mua. Varmana lihoin, en ole uskaltanut katsoa. Sijainen sanoi, että se on vaan  nestettä, joka näyttää, että painoa olisi enemmän. Mä en usko. Se sanoi, ettei se ruoka heti kerry vartaloon. Mä en usko. Lopuksi se kysyi kuinka voimakas halu mulla on vahingoittaa itseäni tai kuolla asteikolla 0-5. Mä sanoin 4... Sitten se kysyi voiko päästää mua lähtemään. Mä vastasin, että soitan omalle terapeutille, jos tulee paha tilanne. Ja mut päästettiin lähtemään.

Kävin illalla vanhempien luona ja valehtelin, että olin syönyt päivällä hesessä kanasalaattia. Silti se oli äitini mielestä liian vähän ja mulle tarjottiin kananmunaleipiä. Oli pakko syödä. Ahdistaa. Ne mun päässä haukkuu mua taas. Surkea, läski, epäonnistuja. Huomenna syön vähemmän taas, ehkä sitten ne on tyytyväisiä. Ei ne ei ole koskaan, ehkä sitten kun olen kuollut...