Maailmani kaunis, johon kyyneleet eivät pääse.

"Hei muista syödä." äiti sanoi mulle kaksi kertaa. Joo kyllä mä söinkin, mutta oksensin sen pois. Toisaalta haluan olla keijukaisen ohut, liian laiha ja toisaalta haluan vaan itseni kiinteäksi. Haluan nähdä luuta, haluan tuntea luut. Miten mä muka voin lähteä sinne mökille huomenna, kun oksentelen vaan, enkä osaa enää syödä. Voinko perua sen, haluanko? En haluaisi olla yksin, mutta en halua syödäkkään. En tiedä mitä tehdä. Enkä voi kertoa kenellekkään. Pelkään terapeutin reaktiota huomenna. Ehkä vaan hymyilen ja sanon, että kaikki on hyvin. Ehkä se uskoo sen. Mutta se kuitenkin kyselee syömisistä. Mutta enhän mä ole edes laihtunut, varmaan. Mitä ongelmaa mulla edes voi olla. Isän mielestä kaikki syömishäiriöt on vaan huomionhakuisuutta, ei ne ole ongelmia, ei ne voi olla. Ei mulla ole mitään ongelmaa, ei ole. 

Nyt pitäisi sitten olla melkein viikko oksentamatta ja lihota. Miten mä kestän se ruuan mun sisällä, se tulee jo muutenkin itsestään ylös. Tänään jo oksentanu kaksi kertaa. Tästä on tullut ahdistuksen purkukeino. Mä pakenen itseäni ja tätä maailmaa. Mä tahdon piiloon, jonnekkin kauas. Mutta eniten mä tahtoisin vaan olla normaali, mutta se taitaa olla mulle liian vaikeaa. Mä tahdon löytää jonkun kivan pojan, ehkä se muuttaa mut normaaliksi tai ainakin enemmän normaaliksi. Mä tahdon vaan unohtaa tän kaiken ja leikkiä, että kaikki on hyvin. Ehkä alkaisin sitten itsekkin uskoa siihen. Mistä johtuu, että en katso koskaan herkkujen kaloreita, niitä voin syödä ja oksentaa ihan surutta. Mutta muuten en pääse kaupasta ikinä pois kun katson miten paljon kaikessa on kaloreita. Otan niitä koriin mukaan ja vien takaisin, koska niissä on liikaa kaloreita. Pyörittelen niitä käsissä ja mietin miltä ne maistuu, silti en osta niitä. Mutta kaikki herkut, ne mä ostan. Niitä mulla on kaapit täynnä. Mistähän tääkin johtuu? Ei tee edes oikein enää mieli kahvia, kun olen senkin oksentanut niin monta kertaa, eikä mitään muutakaan tee mieli mitä olen joskus oksentanut. Se on hyvä, mutta silti mä löydän aina jotain mitä syödä.

Mä katsoin sitä yhtä tyttöä, joka tuli vastaan. Se oli mun kokoinen. Ja mä ajattelin "näytänkö mäkin noin läskiltä". Rannalla ne vanhat joukkuelaiset oli laihoja, vieläkin, vaikka ne on jo lopettanut joukkuevoimistelun. Mä katsoin niitä kadehtien. Se yksi oli saanut pyöreyttä poskiin, mutta oli silti laiha. Mua ärsyttää, miksi mun piti lihoa. Ne varmaan katsoi mua, kun oon näin lihonut. Ei hitto jos ne olisi nähnyt mut silloin kun vielä painoin yli 20 kiloa enemmän. Mua hävetti, en moikannut niitä. En edes haluaisi nähdä niitä ainakaan vähissä vaatteissa. Kun mä olin joskus joukkueen laihimpia, nyt olen se joka on lihonut eniten. Vihaan, vihaan, vihaan. Mä vaan lihon ja oksennan, lihon taas. Mistään ei tule mitään, mä olen toivoton. Mä halailen pönttöä, enkä onnistu missään. Terapeuttikin varmaan ihmettelee, koska en ole laihtunut. Mä en osaa enää laihtua, en yritä tarpeeksi, koska olen huono. 

Mä tahdon itkeä kaiken tuskan pois

Kultaiset kyyneleet, ne jotka vierii mun poskilleni

Silti mä osaan vaan hymyillä tän tomun keskellä

Mä tuijotan pimeyteen Varjoa

Se on kaunis ja se kutsuu mua

Se on ainut mitä mulla on ja se on tuskaa

Silti siinä on jotain kaunista, jotain miksi elää

Ja mä olen yksin omassa kauniissa maailmassani

Maailmassa, jota kukaan ei tunnu ymmärtävän

Maailma, johon kyyneleet eivät pääse

Maailma, jossa valehdellaan, jossa vaan hymyillään

Mä olen eksynyt sinne, enkä löydä enää sitä tyttöä, joka olin ennen tätä

En ehkä edes halua löytää

Ja mä tuijotan merta, kuin sieltä muka löytyisi vastaus

Vastaus tuskaan

Mutta mä en kuule kuiskaustakaan

Mä jään yksin katsomaan kuinka se hiljalleen tyyntyy

Ja jokin saa minussa esiin surun ja kaipaamaan vanhaa elämääni

Mutta samalla tahdon jatkaa

Ja lähteä aaltojen kuljetettavaksi