Mä vihaan elämää, mutta vielä enemmän itseäni.

Mä nään kaverin hiuksissa anorektisen tytön kuvan. Hän näyttää kauniilta, mutta samalla tiedän, että kuvittelen kaiken. Kuva kuin huutaa mun nimeäni. Ja yhtäkkiä se katoaa. Katson laihoja lapsia rannalla ja sen jälkeen katson itseäni. Miksi edes tulin tänne arvioitavaksi? On onneksi muutama mua lihavampikin, mutta silti olen liikaa ja niiden lihavimpien joukossa.  Mä en ollut laihtunut, nää lääkkeet estää mua laihtumasta. Mä vihaan niitä, silti syön ne kiltisti. Ystäväni on laihtunut, miksi minä en laihdu? Mä vihaan tätä. Mä vihaan elämää ja sitä, kun musta ei tule sellaista kun tahdon. 

Nälkä repii mua eri suuntiin, vaikka olen syönyt. Onneksi ei ole enää paljon ruokaa jäljellä ja lisää en saa ostaa. Kyllä mä näillä pärjään, sitten tulee syötyä vähemmän. Paitsi, että kauppa on lähellä ja se houkuttelee. Herkut sen hyllyillä. Enää on yksi suklaapatukka ja sitten oon syönyt kaikki herkut. Keksejä ei lasketa, jotka on vieraita varten. Mun täytyy olla vahva ja olla ostamatta herkkuja. 

Kissat söivät töissä raejuustoa ja mä olisin halunnut mennä syömään samalta lautaselta. Nyt tekee raejuustoa mieli ihan hirveästi ja kaikkea muutakin. Mä haluan ruokaa, mutta toisaalta en halua. Mulla on niin ristiriitaset ajatukset ruuan suhteen. Toisaalta haluan syödä, mutta sittenkään en. Mä en jaksa enää välittää... Se poikakin jota tapasin ei enää vastaa. Ehkä sitä ei kiinnosta. Ketä edes kiinnostaisi tälläinen epäonnistuja ja lihava, jolla on liikaa ongelmia? Nyt lähden käymään vanhempien luona, että saan muuta ajateltavaa, etten mä menisi lääkekaapille. Mikään ei onnistu, ei mikään. Mä olen surkea...