"Etkö sä syö?"
"Mä syön sitten kaverin luona."
Noin mä sanoin isälle eilen ja se uskoi sinisilmäisesti mua. Voi kuinka helppoa. Äiti puhui tänään, että mun täytyy syödä ja ostaa ruokaa kun muutan yksin asumaan. Miksi ne huolehtii? Ne aavistelee, etten syö. Ja enhän aio syödäkkään kun jotain pientä. Lämminruoka on silloin ehdottomasti kiellettyä. Terapeuttikin pelkää, jos lopetan sitten syömisen. Se sanoi, etten asu sitten kauaa yksin. Mutta eihän kukaan saisi tietää. Mä odotan sitä, että pääsen laihtumaan. Vaikka se tulee olemaan taas tuskaa, ainakin alussa. Mutta kyllä mä kestän, mustahan tulee kaunis, pieni, siro, hento. Sellainen, jota ei ole edes olemassa.
Tänään illalla selviää se asunto asia, että saanko sen vai en. Toivotaan parasta. Siellä oli vielä vanhan asukkaan kalusteet, joten siinä tyhjäämisessäkin voi mennä aikaa. Mä lasken päiviä, kuinka monta päivää pitäisi vielä syödä. Voi olla, että kaikki taas epäonnistuukin ja joku ostaa sen asunnon. Sitten mä jatkan asunnon etsimistä ja vajoan taas ihan alas. Sitten mä haluan varmaan taas kuolla, mä toivon, etten silloin turvaudu mun lääkevarastoon. Mä oon vaan niin impulsiivinen ihminen. No illalla selviää. Onneksi on mahdollisuus soittaa terapeutille jos tulee oikein vaikeaa. Mutta mä selviän, mun täytyy. Nyt vain odotetaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti