Pelottaa olla elossa niin lähellä kuolemaa.

Mä lähden sinne riparille ja mua pelottaa. Äiti sanoi mulle käydessään. 
"Sun pitää riparilla syödä, sä oot esimerkki."
Se kysyi taas olenko syönyt ruokaa. Mä sanoin, että söin tonnikalaa, vaikka en syönyt. Oon mä kuitenkin tänään syönyt. Se olisi halunnut tuoda ruokaa, mutta mä kieltäydyin. En sitten mennyt syömään kotiin, vaikka isä pyysikin. En mä pystynyt, mä oon niin hirveä.

Poljin pyörällä apteekkiin ostamaan lääkkeitä itsemurhamielessä. Olin ajatellut ostaa yhden paketin, mutta siellä ne kysyi haluanko kaksi pakettia ja tietenkin mä ne otin. Nyt ne lääkkeet kummittelee mun vaatekaapissa vaatteiden takana. Mä mietin mitä menetän, jos kuolen. Mä mietin miten mun kissalle käy. Mä en vaan kestä tätä oloa, tää on liian rankkaa. Silti mä taistelen, muiden takia, koska itsestäni en välitä. Mä haluan vaan niin paljon kuolla, mutta mä en saa, en saa tehdä niin. Mun pitää muistaa se. Ja houkuttaisi ottaa lääkkeet mukaan leirille, mutta pitää jättää ne kotiin. Mitähän ne riparilaiset aattelisi jos leirillä isonen kuolisi. 

En pääse nyt kirjottelemaan yli viikkoon kun menen sinne riparille. Yrittäkään pärjätä. Mäkin yritän selvitä hengissä. Toivottavasti tulee kiva leiri. Mua pelottaa, mutta ehkä se helpottaa ja kuolema-ajatukset väistyy. Taidan vielä soittaa terapeutille tsemppien toivossa.