Kivinen tie, mutta mä kestän.

Muutto sujui hyvin, kaikki tavarat on nyt paikoillaan. Söin viimeisen lämpimänruuan vanhempien luona. 23 päivä alkaa ripari, jonne menen isostelemaan. Siellä pitää taas syödä. Siihen asti tavoitteena olisi selviytyä  ilman lämpimiäruokia. Huomisesta se alkaa, mun laihdutus. Mua ei kyllä yhtään huvittaisi, mutta mun on pakko. En mä kelpaa tälläsenä, en varsinkaan itelleni. En voi edes nukkua, kun vain selältään, ahdistaan muuten mun keho. Tää on mulle kai pakkomielle, itseni satuttamiskeino, tapa ikäänkuin kuolla. Päästä edes pois hetkeksi todellisuudeta ja kaikesta normaalista. 

Ostin vähän ruokaa kaupusta ja meni 15 e, siis ihan hirveetä. En varmaan osta enää ruokaa, kun on noin kallistakin. Nyt yritän pikkuhiljaa vähentää syömisiä. On tuolla jääkaapissa kurkkua, raejuustoa, viiliä ja kaapissa on leipää, sekä vanhoja kuivaruokia mitä oli jo edellisessä kämpässä. Sanoin vanhemmille, että huomenna teen ruokaa tonnikalasta, se olikin vaan valetta. En varmana tee, mä oon syömättä tai pienillä syömisillä ainakin vielä. Huomenna pitäisi uskaltautua vaa'allekkin. Se pelottaa. Tästä tulee taas pakkomielle, jota alan rakastaa. Mä haluan kuolla tähän hitaasti ja tuskallisesti, mutta ensin tahdon olla kaunis sen pienen hetken. 

Vanhemmat jo katsoi mun kaapit ja sanoi, ettei siellä ole mitään ruokaa. Mä sanoin, että käyn kaupassa. Mä vaan valehtelen, ettei tarvisi syödä. Ei ne voi määräillä mua enää, mä asun jo yksin. Ne ei ymmärtäisi miksi teen näin, ne ei ymmärrä, etten kelpaa itelleni näin. Tää tulee olemaan kivinen tie, mutta mä kestän sen. Mä en voi elää näinkään, ei tälläinen ihminen voi elää. Ehkä sitten kun olen laihempi mulla on sijaa muiden joukossa. Ehkä elämä tuntuu sitten vihdoin paremmalta.