Siinä keskustelussa mulle tuli hirvee kehoahdistus. Katsoin mun reisiä, miten ne osuivat yhteen mun istuessa. Yritin, ettei ne osuisi. Tuntui, kuin kaikki olisivat katsoneet mua, miten hirveä mä oon. Tuntui, kuin kaikki olisivat pitäneet mua epäonnistuneena. Mua ahdistaa ihan hirveästi mun keho. Toivon, että laihdun pian. Hoitajat oli kuulemma ollut huolissaan silloin kun laihduin paljon ja en syönyt. Mua ahdisti ihan hirveästi kun mun äiti kuuli kaiken. Terapeuttikin tulee maanantaina kahville, se varmaan kattoo mun jääkaapin ja huomaa sitten ettei siellä ole mitään ja mä jään kiinni. Mähän en aio syödä, en tuhlaa rahojani siihen. Ehkä jotain omenoita ja viiliä, ei mitään kunno ruokaa ainakaan. Muuten olen epäonnistuja, jos rupean syömään. Hoitajatkin sanoi, että oon heti takasin osastolla, jos en enää syö. Mä en kuuntele, mä en kelpaa itselleni tälläsenä. Mähän haluan vaan kelvata, olla kaunis niin kuin joskus silloin. Silloin kun voimistelin ja olin alipainoinen. Mä kaipaan itseäni silloin. Oon huomannu, että mä vertaan itteäni muihin, mun jalkoja, mun kehoa. Katson kuinka muut on laihoja ja kuinka mun täytyy laihduttaa.
Mussa on liikaa, mä olen liikaa
Mä tahdon olla pieni niin kuin silloin
Mä tahdon kadota, lentää ilmaan
Olla onnellinen

Mulle tuli tosta lopusta mieleen sellainen tutkimus kun luin, että 80 % naisista vertaa itseään muihin ja kadehtii toistensa kehoja. Toisin sanoen heistä moni varmaan kadehtii toistensa kehoja sen sijaan, että olisivat tyytyväisiä itseensä. Varmaan aika moni katselee suakin niin, että kunpa olisin noin laiha ja kaunis. Siinähän menee tosi paljon hukkaan, kun ei osaa rakastaa itseään.
VastaaPoistaJa terapeutti taitaa lukea sua kuin avointa kirjaa, meinaan jos et ole sille sanonut, ettet syö kun muutat. Taisit kuitenkin kirjoittaa blogissa niin.
Niinhän se vähän on, että menee vaan hukkaan. Niin no mun terapeutti ei lue tätä blogia, ehkä se vaan aavisteli ja arvaili, koska tietää mihin oon taipuvainen.
Poista