Mä olen surkea.

Tein pitsaa, söin, oksensin osan pois. Vain osan, koska olen surkea enkä voinut jättää pikkusiskoa kauaksi aikaa pihalle sateeseen kissan kanssa. Mä valehtelin, että juon kahvin ja tuun sitten perässä. Kyllä mä oikeasti join kahvinkin. Mä varmaan lihoin. Nyt se jäänyt pitsanpala kummittelee jääkaapissa ja kaapissa on iltaa varten sipsipussi, jonka lupasin jo pikkusiskon kanssa syödä elokuvaa katsoessa. Mua ahdistaa, koska kasvan, enkä pienene niin kuin mun pitäisi. Mä annan  sen pitsan mun pikkusiskon mukaan huomenna kun se lähtee, etten vaan syö sitä. Nää lääkkeet saa mut ajattelemaan ruokaa kokoajan, ei tästä tule mitään. Mä vaan lihon ja lihon. Mä en kestä. Olen käynyt onneksi jo lenkillä ja tehnyt lihaskunnon tältä päivältä. Silti en ole hyvä, en ikinä riitä. Huomenna mä yritän syödä vähemmän. Tänään jo onnistuin skippaamaan aamupalan, mikä on ihme. Tekee vaan mieli ruokaa, sen seurauksena haluaisin lopettaa lääkkeiden syönnin. Mutta yritän nyt vielä niitä kuitenkin syödä. Mun on pakko opetella taas kestämään nälkää, ei hitto se on vaikeeta. Ei musta ole siihen tai yhtään mihinkään. Mä olen surkea.