Tää kaikki on vaan valehtelemista.

Aamupaino 59.4 kg. Ihanaa olla taas vitosen puolella. Terapeutti kävi kahvilla ja toi pullatkin. Se oli tietenkin pakko syödä. Juteltiin niitä näitä ja pelkäsin kokoajan, että se ottaa puheeksi mun syömisen ja niin ottikin. Mä valehtelin taas, että oon syönyt vanhempien luona. Terapeutti uskoi kai sen. Enhän mä oikeesti ole syönyt mitään lämmintäruokaa. Tänään pitäisi kai mennä lenkille, jos paino tippuisi nopeampaa. Haluan nähdä pienemmän ja pienemmä numeron vaa'an näytöllä. Mä rakastan niitä numeroita, jos ne on pienempiä kuin eilen. Terapeutti pelkää, että tästä tulee mulle pakkomielle. Mä naurahdan ja terapeutti toteaa, että se on jo varmaan sitä. Se kysyi aionko sanoa, jos tää karkaa käsistä. En sano mitään. Joo en aio, mä haluan olla rauhassa. Ei tässä ole vielä mitään vakavaa, eikä varmaan tulekkaan. Mähän oon vielä ihan liian suuri, että mulla muka olisi joku ongelma. 

Mä nään ympärillä vaan kaikkia laihoja ihmisiä, mä en kuulu niiden joukkoon. Mä en kuulu tänne tälläisenä. Tää laihdutus alkaa tuntua taas kodilta, mulla on siis tarkoistus. Ehkä en olekkaan turha, vaan mut on tarkoitettu laihtumaan. Tämä on niin kaunista, mä rakastan tätä kontrolloimista. Se tekee elämästä vielä kauniin ja lopuksi myös minustakin.