Tämä on tuhansien kyynelten maailma.

...Mutta se ei haittaa, ei se ei enää haittaa... Kunhan vaan laihdun... Tänään en vielä painanut nelosella alkavaa lukua, mutta huomenna mun on pakko painaa. Jos en paina niin mä lakkaan syömästä! Niin päätin, koska en kestä tälläistä, kun muut laihtuu vaan. Oksensin vessassa nesteitä, mutta ei ne tullut ulos. Vaikka tunsin ne mahassa. Itkin hysteerisenä ja meinasin mennä paniikiin painon takia. Sen on pakko laskea ainakin 200 grammaa joka päivä, muuten romahdan. Tänään olen syönyt 50 kaloria ja kuluttanut kävelemällä joka paikkaan 200. Mun on oikeasti pakko olla laihtunut, pakko! Uupunut olo, mutta en anna keholle valtaa. Ei se tarvi ruokaa enää tänään, ei se saa ruokaa enää tänään... Niin mä päätin, kun kuulin uutisen tästä päivästä, joka siirtyikin huomiselle... Aloin aamulla katsoa Thinspiration elokuvaa. Mulla meni kylmät väreet, se oli niin sairaan kaunis elokuva. Vaikka lopussa kyyneleet valui pitkin mun poskia. Saan puhelun kahdentoista aikaan vieraasta numerosta. En osaa odottaa mitään. Se on mun terapeutti. Kysyin miksi hän soittaa jo nyt, kun meillä oli sovittu puhelinaika vasta yhdeltä? Hän sanoi, että järjestäisi mulle lääkäriajan lähi kaupunkiin, josta hän itsekkin nyt soitti. Mä kysyin miksi. Ja hän sanoi, että puhuttaisiin sun hoidosta. "Miksi?" "Me ollaan niin huolissaan." "Miksi, ei tässä oo mitään miks pitäis olla?" "No sun jaksamisesta ja syömisistä." "Saisit itse sanoa mielipiteesi mitä haluat tältä hoidolta, kun tuntuu etten mä pysty sua auttamaan." "Haluan vaan jonkun jolle puhua, joka välittää ja ymmärtää, tukee mua." "Oon kyllä löytäny niitä täältä muualtakin jo..." "Haluan vaan vaihtaa terapeuttia." "Siihenkin tarvii lääkäriä." "Ette kai te ota mua mihinkään osastolle? En mä voi täältä mihinkään lähteä, mulla on kaksi kissaa täällä." "Tiedän sen, ei se ole tarkoitus. Olisiko sitten aihetta?" "Ei..." Vakuuttelin, että mikään ei ole muuttunut. Että kaikki on hyvin. Nauroin puhelimeen. "Miksi, miksi, miksi?" Kun kaikkihan on hyvin mulla. No sanoin lopulta, että kai mä voin tulla, vaikka en varmaan pysty kertoa mitään. Se olisi ollut tänään, mutta tuli sekaannuksia ja siirtyi huomiselle kolmelta. Pelottaa... Puen turvapaitani ja kollarit. Ja pelkään, ahdistun. En mä kerro niille mitään, en kerro! En saa kertoa... Hymyilen ja nauran vaan. Sanon miten hyvin kaikki on. Enkä astu vaa'alle niiden nähden. Ei ne voi pakottaa. Vakuutan niille painavani 55 kiloa, jos ne kysyy. Ja jos ne ei usko niin sanon, että joo hieman alle sen, mutta normaalipainossa. Älkää huolehtiko. Antakaa mun olla rauhassa! Hermostun varmasti, suutun, raivoan, itken... En kestä... Sen takia en uskaltanut tänään syödä enempää. Haluan luvun alkavan nelosella, kun menen sinne. En halua näyttäytyä näin lihavana.

Käyn apteekissa sen elokuvan katsomisen jälkeen. Yritän löytää kissoille jotain rauhoittavaa, ei mitään reseptillä... Ei löytynyt myöskään vahvempaa naamanpuhdistusainetta, eikä vahvempia nesteenpoistajia ilman reseptiä niitäkään. Löysin vitamiineja... Kalkki + D-vitamiini ja biotiinia hiuksille. En halua haurastua lisää muuta kuin painollisesti. Sen jälkeen kävelen kaverille. Kuppi kahvia saa nälkäni katoamaan ja tulee lämmin olo. Kaveri lupasi auttaa mua valitsemaan vaatteet joilla menen kotiin vanhempien luokse. Jotain mikä ei epäilyttäisi niin paljon ja näyttäisi mun laihtuneen näinkin paljon. Mutta olen alkanut katua... Kuinka voin mennä kotiin, kun ruoka ei enää mene alas. Joka päivä vaan vähemmän... Mä aion kieltäytyä. Mähän en syö siellä yhtään sen enempää! Mä en voi, mä en voi lihoa! Mua pelottaa niin... Jokin minussa haluaisi soittaa nyt äidille ja kertoa, että menen huomenna lääkäriin. Että kaikki on huolissaan ja, että mua pelottaa tulla kotiin... Mutta en varmaan uskalla sanoa sitä... Kävelen kaverilta kotiin. Jaksan ihan hyvin. Kotona jalat tuntuu raskailta ja koko vartaloa särkee. Mutta en anna nälän voittaa, en tänään... Tänäänkään... "Tämä on tuhansien kyynelten sairaus..." Sanoo Katarinan äiti kirjassa Tapa minut, äiti. Luen sitä tänään yöllä ja unohdan nälän. Jos nukun taaskaan kissojen takia. Huominen pelottaa liikaa, onneksi on Opamoxeja jäljellä. Otan omenan mukaan ja jos ne sanoo, etten syö niin otan sen esiin ja voin sanoa, että syön kyllä. Suunnittelen kaikkea etukäteen. Ehkä ne ei kysy mitään tästä. Mä ainakin näytän niin iloiselta kun pystyn ja piiloudun vaatteiden alle. "Ei minulla ole hätää..." Kirjoitan huomenna olenko virallisesti hullu, syömishäiriöinen. Vai olenko vieläkin eksynyt tyttö, joka vaan laihduttaa vähän...

Kuin uusi äitini ja toivon ettemme erkane koskaan.

Merkittävä alipaino... 50.2 kg aamulla... Silti peili ei valehtele, silmäni väsyneet näkevät sen kuvan silti. Lihavan... Nousen ylös sohvalta, jossa olen nukkunut viimeyön kissojen valvomisen estoksi. Nukuin huonosti, heräilin. Vedin peiton korviin. Joudun nukkua siinä ensiyönkin. Aamulla, kun nousen ylös korvissa humisee ja sydän hakkaa, silmät sumenee. Mutta mä kävelen määrätietoisesti kylpyhuoneeseen. Istun takaisin sohvalle peiton alle. En uskalla nähdä lukua vaa'alla ennen kymmentä. Kaveri värjäsi eilen mun hiukset. Nyt nää on kullanruskeat ja olen tyytyväinen. Tänään sain siivottua koko asunnon, vihdoinkin. Syödyt kalorit tänään noin 100 ja kulutetut 319, kun kävelin reippaalla tahdilla 7 kilometriä. Siivouksessa toki myös kului jonkin verran. Ei tee mieli mitään muuta, kun juomista. Huomasin eilen, etten voi enää edes syödä juustoa. Se ällöttää mua liikaa. Mun ruokamäärä vaan pienenee, samoin vaihtoehdot mitä voi edes syödä. Entä jos en pian pysty syödä enää mitään?

Lupasin mennä kotiin perheen luokse alkuvuodesta. Äiti oli niin iloinen mun uutisesta. Mutta mua pelottaa aivan liikaa. En voi syödä niin paljon, en voi lihoa, en vaan voi. Sanoin äidille etten tule, jos ne valittaa kokoajan. "Jos on aihetta valittaa, niin kyllä sitten..." "Sitten mä meen kaverille!" (Tai seuraavalla junalla takaisin). Aion kieltäytyä ruuasta, aion olla poissa ruoka-aikoina, aion valehdella syöneeni jo kaverin kanssa kaupungilla. Aion tehdä mitä vaan, etten näe isompaa lukua vaa'alla. Käydä kävelyllä, hiihtää jos pystyy. Mä en halua lihota, en grammaakaan! En kestäisi sitä, haluaisin silloin vaan lisää kuolla. Viimeksi 13 vuotiaana olen painanut näin vähän tai ehkä allekkin 13 olin silloin. En muista. Tuntuu uskomattomalta. Mä olen nyt kevyempi, kun se 150 senttinen uusi ystäväni. Mä tunnen niin suurta onnistumista. Jostakin hymy saapuu kasvoilleni, se jää siihen valokuvaan ikuisesti. Tytön mielessään vaan numerot, jotka laskee, jotka saa hymyn näyttämään aidolta kuvassa. Muistan sen lääkärin sanat: "Hoikka tyttö", kun olin silloin 60 kiloinen. Muistan äitini sanat, kun viimeksi nähtiin: "Sä oot jo liian laiha." ja olin silloin 56 kiloinen. Entä nyt? Mitä ne sanoisi? Mitä terkkari sanoisi? Sanoisiko se edelleen "Sopivankokoinen" tai "Normaalipainoinen", eihän se voisi sanoa. Vielä kesällä söin isoäidin kanssa pitsaa, vielä syksyllä aloittaessani koulun söin lihapiirakoita ja normaalia leipää kinkulla ja juustolla. Söin paljon kaikkea mikä on nyt kiellettyä, kaikkea minkä voin enää vaan haistaa. 72 päivää sitten söin vielä grilliruokaa. Nyt olen kadonnut näihin sääntöihin, pelkoon lihomisesta, vaikka kuluttaisin enemmän, kun söisin. Olen kadonnut kalorilaskuriin, päiväkirjansivut täyttyvät melkein aina pelkistä syömisasioista, olen satsannut laihdutusvalmisteisiin, olen alkanut pakkokuluttaa kaloreita. Olen alkanut vaan sekoamaan ja mä tiedän syyn miksi kaikki paheni. Perheen takia... Koska se on mulle liian rakas ja läheinen. Koska se on nyt yli 200 kilometrin päässä minusta. Niin mä täytän tyhjyyden ja kyyneleeni laihdutukseen. Että tunnen olevani kokonainen, kuin joku halaisi minua ja sanoisi näin, että kelpaan. Ihan niin, kuin äiti. En ole niin yksin tämän kaiken kanssa, en ole niin tyhjä. Olen tarpeellinen, joku välittää minusta. Ja se joku olet sinä. Sinä... Varjo, joka tuudittaa mut uneen nälkäisenä joka yö ja herättää minut tuskaisella halauksellaan. Mutta silti hän välittää. Hän on uusi äiti, hän on minun lähelläni, kun tarvitsen ja myös, kun en tarvisi.

Eilen suihkun jälkeen makaan sängyllä alastomana ja sivelen varovasti sormenpäilläni näkyviä luitani. Lonkkaluita, kylkiluita, solisluita, jopa rintalastan luita, jotka tuntuvat himmeästi ihon läpi. Olenko kaunis? Mä ajattelen... Ajattelen olevani, mutten tarpeeksi. Sitten ajattelen haluaisiko joku muu koskea näin luiseen kehoon. Siltittää mun luista vartaloani? Minua? Haluaisiko oikeasti? Vaikka Jääpoika, vaikka hä ei mulle ole enää vastannutkaan. En kelvannut hänellekkään. Nousen huokaisten ylös ja puen ylleni löysät yövaatteet. Käperryn sohvalle torkkupeiton alle ja otan esiin kirjan Tapa minut, äiti. Mä koen, kuinka samaistun sen tytön sanoihin. Kuinka hänkin kieltää kaiken. Ja mä toivon samaa, kun se tyttö, mutta en äidiltäni... Vaan Varjolta... Tapa minut, Varjo...

Mä mietin hiljaa mielessäni lenkillä, että tahdon nähdä sut ennen kuin kuolen... Mietin selvitäänkö me? Kuollaanko me kumpikin? Mä toivon, että sä selviät pieni. Sä olet tärkeä. Mä tahdon nähdä sut niin kauan, kun pysyn vielä pysyssä. Kun sydämeni jaksaa vielä lyödä. Sä selviät, sä selviät! Minä en tiedä haluanko itse, sillä olen toivonut kuolemaa jo lähemmäs 13 vuotta... Yli puolet elämästäni...

Kuljeta minut kyynelten seasta kevyenä pois.

Itken sun nähden, kuinka mä tiedän vielä kuolevani tähän. Sä sanot, että 80 prosenttia anoreksiasta selviää. Mutta mä olen se 20 prosenttia, joka kuolee. Enkä mä ole edes anorektinen. En ole, en... Sä tarjoat mulle ruokaa, kaikkea mahdollista. "Maista tätä ja tätä ja tätä..." "Mä en tykkää, hyi!" Sä yrität vaan auttaa, mä tiedän sen. Suostun ottamaan pienen palan kinkkua, kun sä näät miten heikosti pysyn pystyssä. Kävelen kotiin kovempaa. Kulutan, kulutan, kulutan... Joulunakin voi laihtua. Voi jos vaan haluaa. Minä halusin ja laihduin. Paino oli aamulla 50.7 kg. Mutta mä näytän 10 kiloa lihavammalta. Varmasti näytän, näytän kyllä... Tänään söin kaksi riisikakkua ja sen pienen palan kinkkua. Huomenna syön enemmän, mä lupaan. Ja se on vaan lupaus, joka ei toteudu kuitenkaan. Aina ja aina vaan... "Onko sulla kaksi kaulahuivia, ei siellä niin kylmä ole?" Mulla on, mä olen jäässä sisälläkin. Tärisen siinä tuolissa, mutta sä et huomaa. Juon sen kahvin, enhän mä tarvi muuta vaikka olisikin nälkä. Ei, en mä tarvi... Eilinen oli hirveä. Mä oksensin kaiken syömäni. Naapuri pyysi syömään kinkkua ja lohta luokseen. Mä menin. Se sanoi kokoajan "Ota nyt lisää, maha täyteen, ettei tarvi enää illalla syödä mitään." Mä hain lisää ja sitten se tarjosi vielä suklaata. Mulle tuli kiire keksiä syy päästä kotiin. "Mun pitää soittaa äidille." Kiitin häntä niin paljon. Ja mä menin kotiin, oksensin kolmannen kerran sinä päivänä. Itkin, koska olen niin itsekäs. Mitä jos se naapuri tietäisi. Mä oon kiittämätön... Ei näin saisi tehdä, ei vaan saisi. Mutta mä tein silti. Illalla saunan jälkeen ahmin kaapissa olevat karkit ja oksennan tunnin niitä. Otan kourallisen nesteenpoistajia ja muita ja menen nukkumaan. Tuskaa, tuskaa, tuskaa...

Äiti kysyy edelleen, jatkuvasti milloin tulen kotiin käymään. "En tiedä, en tiedä." Mä sanon vaan... Mä en tiedä kuinka voin. Miten peitän laihtuneeni yli 5 kiloa viimenäkemästä? Miten sen muka voi peittää ja jos en peitä niin ne vielä vie mut jonnekkin. Estää mua laihtumasta lisää... Mitä mä teen? Ja se syöminen kotona pelottaa myös. Ei, en voi mennä... Miten mä voisin, ei voinko mä edes? Mulla on uusi tavoitepaino... Mutta en tiedä tuleeko mun sydän kestämään sitä painolukemaa... Mutta mä en välitä, mä tahdon kuolla tähän... Anteeksi, mutta mä tahdon... Kivuliaasti... Mun sydän on ollut vahva, aina... Mutta se voisi luovuttaa jo, antaa mun mennä. Kyllä se vielä antaa periksi. Mä laihdun... Otan Opamoxin ja juon vielä kupin kahvia pahimpaan nälkään. Nappaan kasan ravintolisiä pian ja menen nukkumaan pois tämän tuskan. Mutta herään taas huomenna siihen tuskaan. Olen joko nähnyt painajaista tai unta ihastumisesta/rakastumisesta. En tiedä kumpi se on tänä yönä. Mutta olen loppu näihin päiviin, olen loppu itseeni. Mutta kyllä se jää kantaa, se kantaa vieläkin. Vaikka astelen jo aika heikoilla...

Pimeänkatseinen.

51.2 kg... Eilinen toisaalta kannatti. Jouluaatto aamu alkaa tokkuraisesti Opamoxin takia. Laitan joulupukinkuumanlijan tv:stä päälle ja itken vaan. En voinut syödä, kahvia vaan. Soitan äidille ja kysyn perheeni joulusta. Muhun sattuu kokoajan. Äiti sanoo, että olivat isän kanssa puhuneet kuinka kiva olisi ollut, että olisin ollut kotona joulun. "Mutta joskus menee näin." "Katotaan uudestaan ensi jouluna." "Hyvää joulua kuitenkin, soitellaan illalla." Äitini sanoi. Itkin puhelun jälkeen tuskan sekaisia kyyneleitä, hain Opamoxin. Joulupukki toivottaa ohjelman lopuksi "Hyvää joulua!" ja mä purskahdan itkuun. Miten niin hyvää? Sattuu niin paljon. Ja teen itselleni lisää kipua katsomalla Lumiukon. En mä pysty katsoa sitä, mä itken liikaa. Siinä on se ruskea heppa mistä sanoimme siskon kanssa, että se on ihana. Nyt hän ei sano sitä mun kanssa. Katson Joulurauhanjulistuksen. Laulan mukana Maamme-laulua. Sitten kamerat kuvaavat yhtä paappaa väkijoukossa tosi kauan. Paappa vaan hymyilee vittuuntuneen näköisenä, eikä laula. Se sai mut nauramaan, niiden tuskaisten kyynelien seasta. Pieniä iloja. Istun sohvalla, painan pääni kissan turkkia vasten ja kuulen sen kehräävän. Nostan vuorotellen kissoja syliin ja kiitän niitä, että edes ne on mun kanssa joulun. Kuljen ympäri huoneita levottomasti ja katson kelloa. Milloin voin syödä, milloin voin, ettei ole heti uudelleen nälkä? Odotan puoli neljään. Keitän riisipuuroa vajaa desin. Osa siitäkin palaa pohjaan. En ole mikään kokkaaja todellakaan. Katan joulupöydän... Coca-cola zeroa, pieni kasa riisipuuroa jossa kanelia, pyödällä kupissa suklaata (jota yritän syödä vaan vähän). Muuta ei ole. Pipareita ja glögiä illaksi. Pöytä näyttää niin köyhältä ja minun on nälkä, vaikka juurihan söin. Nälkä jatkuu koko päivän, en vaan jaksa välittää. Mähän olen syönyt liikaa kuitenkin. En edes laskenut kaloreita, en osannut, vaikka yritin epätoivoisesti. Entä jos mä lihoin? Laitoin kissoille vähän lihaisampaa ruokaa. Ne saa hyvän ruuan. Mä olen onnellinen, kun ne tykkää siitä ruuasta. Käytän kissoja valjaissa pihalla. Kumpikin on 5 minuuttia, kun on niin kylmä. Odotan, että aika kuluu. Istun taas sohvalla. Kello on viisi, otan esille joululahjat mitä on. Yksi minulle, monta kissoille. Ensin kissat. Ne oli niin onnellisia mun ostamista lahjoista. Mä katsoin hymyillen, kun ne leikki. Toivotin niille hyvää joulua. Vaikka sisimmässä sattui kokoajan. Avasin oman lahjani, kirjan Tapa minut, äiti. En vielä aloittanut lukemaan.

Puhun isän kanssa tänään kerran, äidin kanssa kaksi kertaa, yhden pikkusiskon lahjat kuulen lueteltuna. Veljen ääntä en kuule, enkä toisen siskon. Isoäitini soittaa kerran. Saan hyvän jouluntoivotuksia eripuolilta. Istun taas ja sitten päätän lähteä viemään kynttilää hautausmaalle veljelle. Sain lähemmäs 6 kilometrin lenkin kävellen. Ehkä se on ihan hyvä. Tulin kotiin, katsoin joulutarinan ja join sokeritonta glögiä ja kaksi pientä gluteenitonta piparia. Siinä minun jouluni. Kuuntelin muutaman joulukappaleen, sytytin lyhdyn ulos. Mutta mikään ei silti tuntunut miltään muulta kun pahalta ja tyhjältä. Olenko aina ollut näin tyhjä? Elin sumussa ja tunsin vaan kipua. Kipua, kipua, kipua... Lisää ja lisää. Kuka sen lopettaisi? Antaisi minun jälleen hengittää niin kuin ennen. Huomennakin on joulu, ylihuomennakin on. Ja mä en jaksa. Mä en tunne enää sitä joulun iloa. Mä en tunne iloa muutenkaan, muuta kuin pieniä naurahduksia jollekkin asialle. Hymyjä jotka ovat minussa vaan peittääkseen sisälläni olevat varjot. Mutta jouluna ei voi kuolla. Vajoan syvemmälle varjoihin, annan niiden pitää mua otteessaan. Annan niiden sumentaa mun silmäni, tehden niistä väsyneet ja tummat varjot. Olen vain enää se varjo, joka ei tunne mitään. Joka vaan liikkuu, joka vaan elää. Vaikka kuoli jo aikoja sitten. Enhän mä ole elossa, vaan rikki joka kohdasta. Silti vaadin kipua lisää, kipua viemään mut pois. Tuska kuljettaa hiljaa nukkuvaa lastaan onnen satamaan, paikkaan parempaan. Mutta matka on pitkä ja hidas, pimeänkatseinen. Sen silmäni vaan enää näkee. Matkan, joka kestääkin liian kauan. Ja äiti kysyy milloin tulen käymään kotona. Enkä tiedä miten voin mennä, kun olen laihtunut 5 kiloa siitä, kun viimeksi nähtiin...

"Kaikki maailmatkaan
Meitä ei vois koskaan
Erottaa toisistaan
Valovuodetkaan (koskaan)
Sä laulat mun korvaan
Pohjoistuuli kuiskuttaa
Mua seuraat päivin, öin
Enemmän sua ikävöin
Varjosi luoksein jäi"

Ääneni huutaa hiljempaa, kun ääriviivani katoaa.

Minä olen jäässä, tyhjyydessä. Pääni ei anna syödä, vaikka olisi nälkä. Se ei antanut mun ostaa kaupasta mitään ruokaa, kaikessahan oli liikaa kaloreita. Aamupaino 51.7 kg... Söin puoli 10 aamulla riisikakun ja päivällä muutaman palan suklaata. Muuta en tänään syönyt. Ja mä kävelin monia kilometrejä ympäri kaupunkia. Join kahvia ja silmissä sumeni. Kävelen vaikka askel tuntuu jo liian raskaalta. Pääni sumenee niin etten tajua kaupassa mistään mitään. Menen väärän kissanruuan kanssa kassalle ja tajuan sitten ja haen toisen. En muista mistä suunnasta olin tullut ja minne piti mennä, että löydän juna-aseman. Istun alas, ostan kahvin, en jaksaisi enää nousta. Tiedän, että mun on käveltävä vielä kolme tai neljä kilometriä takaisin juna-asemalle. En jaksa, mun keho ei jaksa. Mutta mä jaksoin tahdonvoimalla. Mä lauloin ääneen matkalla, että unohtaisin kivun. Mä ylitin raiteet, että säästäisin aikaa ja ehtisin junaan. Se oli pelottavaa, mä vaan juoksin niiden yli. Ja silmissä sumeni lisää. Oli paljon pakkasta ja minä seison ulkona odottaen junaa, ihan jäässä. Junassa istuessa olin myös jäässä. Kuulen kuulutuksen, että seuraavana on pysäkki jolla jään pois. Odotustila on ihan täynnä. Horjahdan, melkein pyörryn yhden miehen päälle. Pyydän anteeksi ja tartun kädellä lujasti kaiteeseen. Poljin pyörällä kotiin ja viima kulki mun lävitseni, mä olin niin jäässä. Sain kissoille joululahjat ja herkkuruokaa. Itselleni punaisen topin ja tuumaa pienemmät farkut, kun mitä ostin viimeksi. Täydensin ravintolisävarastot. Siinä ne tärkeimmät. Päiväni valopilkku oli pieni vaaleahiuksinen poika jonka pyörän pysäytin kysyäkseni neuvoa citymarketille. Hän neuvoi reitin kovasti miettien ja epäröiden ja mä kiitin. Minä lähdin omaan suuntaan ja hän omaansa. Katsoin taakseni ja näin hänet ystäviensä kanssa pyörillä. Kuulin heidän nauravan. Lähdin pojan kertomaan suuntaan. Sitten huomasin edetessäni, etten enää tiedä minne mennä. Lähdin takaisin päin alikulkua koti ja näin sen saman pojan vihreän pyöränsä kanssa odottamassa. Minua? Mä kysyin oonko ihan hukassa ja poika kertoi neuvoneensa mua väärin. Oli sekoittanut oikean ja vasemman. Tuo poika oli niin kiltti ja ajattelevainen, että tuli takaisin kertomaan oikean suunnan. Mä sanoin, ettei se haitannut vaikka hän neuvoi väärin. Kiitin häntä kovasti ja hymyilin. Ilman sitä pientä poikaa ja hänen huomaavaista tekoaan päivä olisi ollut täysin harmaa. Hän välitti minusta, vaikka olin ihan vieras. Hän ei halunnut minun eksyvän. Olen kiitollinen tuolla pojalle, joka sai mut hymyilemään tänään aidosti edes yhden kerran.

Huomenna on joulu eli minulle keskiviikko. Elän sen päivän niin, kun jokaisen muunkin. Yrittäen syödä vähän riisipuuroa, yrittäen syödä vähän pipareita, yrittäen syödä suklaapaloja, yrittäen juoda glögiä. Yrittäen selvitä. Tää päivä oli taistelua kehon ja mielen kanssa. Olen ihan loppu. Avaan huomenna lahjani ja uppoudun siihen kirjoitukseen. Yritän vaan jaksaa...

Se ottaa vaan tiukemmin kädestä

Ja vie sut syvemmälle merestä

Siitä pohjastakin syvemmälle

Ja me nauretaan yhdessä toisten helpoille elämille

Kun ne syö ahmien subejaan

Me juomme vaan kahvejaan

Ja juostaan pakoon, vaikka emme tiedä mitä

Ehkä itseään tai elämää sitä

Se tulee ja satuttaa

Se löytää ja aina vaan pudottaa

Pureskele ruoka, mutta älä vaan niele

Kun se toi sut tälle hauraalle tielle

Kipu tunkee sydämeen ja saa sen lyömään hitaampaa

Se on jo väsynyt taistelemaan

Mutta mieleni ei koskaan

Se ei anna kivun voittaa

Vaan keijukaisen kuvan se piirtää pintaan lumihangen

Ja sanoo "sä olet joskus tän kaltainen"

Sirpaleet jäiset mieleni eksyttäneet on.

Painoin aamulla 52.1 kg. Minun oli tänään nälkä 18:30 ja ollut siitä asti, mutta kuuden jälkeenhän ei saa enää syödä. Tunnen kuinka kylmä valtaa koko kehon. Olo on sekava, päivät ovat olleet hyviä ja huonoja.

Perjantai oli hyvä, kokonaan. Oltiin baarissa kaverin kanssa selvinpäin. Lauantaina mä ihastuin siihen sinisilmäiseen kaunishymyiseen poikaan. Hän oli juonut, minä en mitään. Jutellaan kaikkea mahdollista, istutaan sohvalla ihan vierekkäin. Sitten mä halaan häntä, aivan yllättäin ettei hän edes osannut odottaa. Annan pienen pusun poskelle ja hän laittaa kätensä selkäni taakse. Tv:ssä pyörii elokuva, mutta mä katson vaan niitä sinisiä silmiä. Ajattelen, että voisin pyytää hänen numeroaan. Mutta hän ehtii ensin. Kysyin onko hänellä vapaata huomenna ja sanoin, jos voisi nähdä. Matkalla kotiin laitan vielä viestiä. Hän laittaa "Pitää kyllä nähdä huomenna." Sydämeni suli. Vaan emme nähneet huomenna. Ehkä hän piti minusta vaan alkoholin vaikutuksenalaisena. Lauantaina muhun alkoi sattua liikaa. Minä en kelpaa, en kellekkään. Romahdin illalla täysin. Ei se jääpoika välitä minusta, niin kun ei kukaan muukaan... Halusin ahmia suklaata ja oksentaa. Mutta tiesin, että mulla on maanantaina hammaslääkäri joten en voisi. Laitoin kissani raapaisemaan mua tahallaan. Mä halusin tuntea kipua. Kämmenpohjassa neljä viiltoa, tahdoin vaan lisää. Annoin kylmän veden virrata, että tunnen tuskan. Mä halusin kipua, mä halusin viiltää. Mutta enää mä en viillä, en koskaan. Söin 100 kaloria ja aamuinen paino toi hieman lohtua tuskaan. Halusin kuolla. Mä en kelpaa kellekkään, laihduta siis lisää! Hän ei ole laittanut viestiä tänään...

Tänään oli hammaslääkäri, sain väliaikaisen paikan hampaaseen. Mun hampaat ei olleet edes huonot, ei ne huomannut mun oksentelua niistä. Onneksi. Terapiasta sen jälkeen ei ole sanottavaa, turhaa niin kun aina. Sitten menin sinne tk:hon päivystävälle lääkärille hakemaan jotain lääkettä näihin tunnetiloihin. Lääkäri määräsi mulle Opamoxia tarvittaessa kirjoittamansa mukaan "tunteenpurkauskohtaukseen". Sitten pyörin taas siellä kaupassa, enkä ostanut mitään. Keliakiaepäily on hyvä, ei tarvi syödä mitään. On syy kieltäytyä. Vein joulusuklaat kaverille, tein sille joulutorttujakin. Enhän mä voi syödä niitä, niissä on vehnää. Onpa helppoa. En tajua miten voi olla näin nälkä, vaikka söin tänään 130 kaloria. Enemmän, kun eilen ja silloin ei ollut nälkä. Mä en halua tuntea mitään. Haen Opamoxin purkista. Mä en jaksa itkeä ja sen perään raivota ja olla iloinen. Mä en jaksa taas. Ajattelen jo noita lääkkeitä. En vaan jaksa. Perhekkään ei varmaan tule joululomalla. Mä en ole niille enää mitään. Taas vaan pakko pärjätä, satuttaa itseään, nälkiinnyttää. Senhän mä oon ansainnukkin. Yksinäinen joulu, yksin. Tavallinen keskiviikko, tavallinen torstai ja tavallinen perjantai. Pieni määrä riisipuuroa, ehkä pari gluteenitonta piparia, ehkä sokeritonta glögiä. Vien kynttilän pikkuveljelle. Yksi joululahja itselleni. Mutta ei yhtään joulumusiikkia, ei joulukuusta, ei kunnon jouluruokaa, ei ehkä jouluohjelmiakaan. Ei joulua, ei tänä vuonna. Mä en halua joulua yksin, enkä uskalla viettää sitä muutenkaan enää. En pysty.

Loppuun kerron uneni viimeyöltä, painajaismaisen unen...

Unessani menin kertomaan kaiken omasta tilanteestani entiselle omahoitajalleni osastolta. Luotin siihen hoitajaan, siksi uskalsin kertoa. Kerroin, että mulla on syömisen kanssa ongelmia. Kun olin lähdössä hän koputti terkkarin oveen. Onneksi terkkari oli varattu. "Odota hetki tässä." hoitaja sanoi. Mä päätin etten todellakaan odota, vaan lähdin lasiovista ja puin työvaatteitani päälle. Näen, kun terkkari astuu ulos huoneestaan ja kyselee mun nimeäni. Hoitajat osastolla alkavat etsiä mua. Ja lopulta löytävät juuri, kun olen lähdössä. Mun on pakko mennä terkkarin huoneeseen. Minä istun niin lähelle ovea, kun pääsen. Terkkari lukee hoitajan tekstin ja kysyy: "Onko tämä totta?" Minä en vastaa. Sitten huomaan, että pöydässä istuu kaksi mun serkkua. H ja J... J kysyy multa jotain ja sanoo ihmeissään ettei ole tiennyt mun tilanteesta mitään ja toinen serkku sanoo samaa. Sitten H kysyy "Miten sun syömiset menee?" Ja mä räjähdän. Paiskaan tuolin kumoon. Mä huudan. Terkkari sanoo, että joudun suljetulle jos en puhu. Samassa mä lähden ovesta. Juoksen käytäviä pitkin sukat jalassa. Ne oli ottanut mun tavaratkin. Juoksen hoitajien ohi. Raavin kiinniottavia hoitajia käsivarsiin. Joku laittaa jonkun hälytyksen päälle. Ja sieltä juoksee mieshoitajia mun perään. Raapaisen yhtä miestä, joka melkein on saamassa mua kiinni. Huomaan, että se sattui häntä. Näen jo portin mistä pääsee pihasta pois. Mä olen niin lähellä. Mutta sitten voimat alkaa loppua. Muistan, etten ole syönyt tänään paljoa mitään. Sanon itselleni "Mä en jaksa enää juosta..." Ja sitten herää herätyskellon ääneen. Onneksi, kerrankin se pelasti minut. Ei tarvinnut nähdä sitä kuinka jään kiinni ja joudun osastolle. Ei tarvinnut nähdä, kuinka olisin hakannut niitä hoitajia. Olin vihaa täynnä unessakin. Mietin hiljaa miksi näin tälläistä unta. Mitä se tahtoo kertoa mulle. Ehkä sen, että olen jo liian loppu.

Pimeyden keskellä, sydämessään valonpalasia.

Muistan silloin joskus, se oli elokuu. Olimme olleet tässä kaupungissa missä asun nyt ja olimme palaamassa entiseen kotiini, perheeni kotiin. Matkalla sä kysyit "Pysähdytäänkö kahville?" Mä olin innoissani, taisin vastata "Pysähdytään vaan." Sä tarjoaisit mulle kahvin. Pysähdymme huoltoasemalle, jolla oli joku hauska nimi. Sä ajat auton huolimattomasti ruutuun. Siinä ei ole edes ruutua. Sisällä otamme kahvikupit telineestä ja siirrymme erilaisten pullien kohdalle. Meidän on vaikea valita mitä ottaisimme. Lopulta löydän omani, suuren korvapuustin ja niin sinäkin löydät omasi. Mä syön sen kahvin kanssa, eikä se edes ahdista mua. Käyn vessassa ennen kuin jatkamme matkaa, mutta ajatus oksentamisesta ei käynyt edes mielessäkään. Ja silloin oli elokuu. Siitä on vaan 4 kuukautta ja minä olen siinä ajassa muuttunut pelokkaaksi ruuan suhteen. En enää pystyisi syödä sitä pullaa, (eikä johdu keliakiaepäilystä). En pystyisi syödä niin isoa pullaa oksentamatta sen jälkeen, koska pelkään. Minne katosi tyttö joka uskalsi syödä? Minne se oikeasti katosi? Koululla katson aina pullia, ne on liian isoja totean aina kaverille. En halua syödä niin isoa, en halua syödä ollenkaan. En enää uskalla.

52.4 kiloa tänä aamuna ja minä katoan...

 

 

Mä tein sen, mä puhuin eilen mun luokkalaiselleni, josta on tullut jo hyvä ystävä mun syömisongelmista. Aloitin keskustelun kertomalla tuon tarinan elokuusta minkä kirjoitin tuohon alkuun. Oli helppoa aloittaa keskustelu, kun hän yllättäin mainitsi sairastaneensa syömishäiriötä minun ikäisenä. Hän on siis minua 4 vuotta vanhempi. Hän ymmärsi, hän välitti. Lupasi, ettei kerro eteenpäin jos en tee mitään itselleni. Hän halusi auttaa. Tarjosi, että voi lähteä mun kanssa mukaan mun terapiaan tai kuraattorille tueksi, että saisin puhuttua. Mutta mä puhuin myös siitä, etten halua apua. Hän pelkäsi, että tämä johtaa niin pitkälle, kun hänellä. Että hän pyörtyi keskelle kaupunkia ja joutui ambulanssilla sairaalaan. Hän pelkää, että minäkin joudun jollain samalla tavalla. En tiedä kuinka paljon  hän painoi alimmillaan. Varmasti vähän. Hän kauhistui mun kalorimääristä, jotka jää yleensä alle 200 päivässä. Hän kysyi mun painoa, mutta ohitin kysymyksen ja jatkoimme muilla kysymyksillä. Hän meinasi itkeä sillä kerroin mun itsemurhayrityksistä. "Montako?" Hän kysyi. "Viisi..." Viimeisin heinäkuussa. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä lisää. Kerroin miten pitkään olin osastolla, kerroin suljetusta, kuntoutusosastosta, psykoottisista-ajoista joista en muista paljon mitään, kun olin niin sekaisin. "Ihanaa kun luotat muhun ja kerrot, mulle tulee siitä tärkeä olo." Kerroin myös, että olen oksentanutkin joskus. Hän sanoi, ettei ole koskaan vaan lähti aina lenkille kuluttamaan syömänsä kalorit. Oli helpottavaa saada kertoa, mun ei enää tarvi valehdelle hänelle. Mä voin olla oma itseni. Tuntuu hyvältä ettei ole enää ainoa, niin yksin, kun on joku johon tukeutua. Hän sanoi, että jos tulee jotain niin voi tulla vaikka kolmelta yöllä mun luo. Hän on ihana, hän välittää, hän on huolissaan, mutta hän ei pakota mua mihinkään, kunhan en ole ihan hengenvaarassa. Hän on ystävä, tosiystävä. Hän pyysi mua baariin illalla, vaikka en saa juoda sen kolmiolääkkeen takia. Oltiin selvinpäin baarissa ja oli silti hauskaa. Mä sain paljon kehuja, etenkin hiuksista. Se tuntui hyvältä. Laitoin huulipunaa ja pitkään aikaan en ollut tuntenut itseäni kauniiksi paitsi nyt. Mun oli hyvä olla. Saimme miesseuraa, lähdimme kaupunkiajelulle. Kaikki oli täydellistä, minun elämäni oli hetken niin kuin sen pitää. Vaikka en tosin uskaltanut syödä baarin roskaruokaa, vaikka oli hirveä nälkä ja olin ihan jäässä. Join limsaa ja kahvia. Söin jopa yhden suklaan ja siinä oli vehnää. Heti tuli näppyjä, jes. Enää en kyllä syö. Ja laihduin baarissa 500 grammaa. Miten se on edes mahdollista? Kuulostaa uskomattomalta. Ehkä näemme ne pojat uudestaan tänään, ehkä vietämme aikaa yhdessä. Ehkä ihastumme. Ystäväni on jo ihastunut. Ehkä saan olla taas hetken onnellinen, normaali ihminen. Ystävän seurassa, joka ymmärtää jos haluankin kieltäytyä jostain ruuasta. Mulla oli ihana ilta, mä olin kaunis, mulla oli hauskaa. Kiitos ystävä, että olet nyt mun tukena.

 

Tämä on soinut paljon, tältä tuntuu nyt:

 

"Yöllä linja-autossa yksi väsynyt matkustaja
huuruisesta ikkunasta katsoo vaihtuvat maisemat
laskee vastaan tulijat pysäkit kun ohi vilahtavat
tietäen niistä mikä tahansa oisi voinut olla
se oikea

Asemalta kaikuivat kuulutukset
kutsuna jotta pakoon ei pääse
nouset kyytiin kerran oot kyydissä aina

Aina matkalla jonnekin minne ikinä päätyykin
on puolitiessä jostain tietää sen varsin hyvin itsekin
on olemassa asioita niin kipeitä ja vaikeita
ettei niistä puhumalla selviä"


Ei ole mitään pelättävää, kun kipu on mun ystävä.

Eilen aamulla uusi paniikkikohtaus. Pyöränlukko oli jäässä ja lähdin sisältä hakemaan lukkosulaa ja kissat oli menny heti, kun lähdin syömään kuivaruokaa kupeistaan. Raivostuin, häädin ne pois. Ei ne saa syödä kaikkea heti, muuten ne on nälkäsiä päivän, kun oon koulussa. Ja olin muutenkin juuri ruokkinut ne. Huusin, aloin itkeä kovaan ääneen. En saanut henkeä kunnolla. Löysin tyhjän kissanruokapussin ja hengitin siihen. Ei mulla ollut paperipussejakaan. Ahdisti niin valtavasti. Lääkkeet ei toimi. Kävin terkkarilla puhumassa. Se sanoi heti mut nähtyään, että mun kasvot on kalpeammat ja silmänaluset tummemmat. Laittoi viestiä mun pyynnöstä lääkärille, jos lääkeannosta voisi nostaa. Soitti mun terapeutillekkin, mutta meni soittopyynnöksi. Sanoin etten jaksa, että mun elämä on turhaa ja tunteet liian vahvoja. En kestä, kun tää vaan pahenee...

Pureskelen vaan ruokaa ja syljen sen roskiin. En halua niellä sitä, vaikka on nälkä. Ostan suklaata ja joudun tarkkaan katsoa onko siinä viljaa, jauhoja tai muuta mitä ei saa olla. Kaikissa melkein oli. Pitää välttää, jos mulla onkin se keliakia. Pureskelen suklaan ja syljen palaset kesäisen jäätelökopin taakse. Sain maun suhun, se riittää. 130 kaloria syöty eilen ja 268 kulutettu lenkillä. Lisäksi 500 x-hyppyä. Äiti arveli, että kaikki mun oireet johtuu siitä, kun syön liian vähän. Mutta ei kai paniikkikohtaukset voi siitä johtua? Huomenna labraan ottamaan ne keliakiaverikokeet ja kouluun. Lisää vaan tuskaa ja mä hajoan entisestään...

Paino sahaa 100 grammaa ylös ja alas. Tänään ylös ja se saa mut itkemään, melkein panikoimaan. En meinannut jaksaa nousta ylös sängystä. Oon uupunut, vaikka nukkuin hyvin ja tarpeeksi. Oli tarkoitus mennä labraan melkein heti herättyäni. Mutta yritin epätoivoisesti saada vaakaa näyttämään pienempää lukua. Mutta lopulta oli uskottava. Olen viimein lähdössä. Sammutan valot, suljen oven. Kissat tunnistaa heti sen äänen. Jään odottamaan eteiseen. Kuulen, kuinka ne menee heti syömään. Juoksen huutaen niiden luo. Alan panikoida. Huudan, itken, raivoan. Teen jotain mitä kadun, enkä ole taaskaan oma itseni. Hengitän ostamaani paperipussiin. Hoen päässäni "rauhoitu, rauhoitu." Menee kauan, mutta onneksi se menee ohi. Hengitän syvään pari kertaa ja lähden puoli 9 labraan, vaikka silloin olisi pitänyt alkaa jo tunnit. Mutta meni niin kauan rauhoittua, etten ehtinyt aiemmin. Lääkkeen annostusta ei voi nostaa, niin lääkäri oli sanonut. Mä en tiedä miten jaksan. Kun tulen koulusta kotiin raivoan taas, itken. Mutta en onneksi mene ihan paniikkiin. Mua kiellettiin menemästä tunneille töihin kolmiolääkkeen takia. Ne ei uskaltanut ottaa mua. Tuntui pahalta. Söin turhaa koululla sen gluteenittoman leivän. Haen suklaata kaupasta ja kotona ahmin kaiken ja oksennan varmaan tunnin. Eikä se vie tuskaa minnekkään. Mun joululoma alkoi siis nyt...

Eilen kävelin raiteille ja putsasin lapasella pienen palan raidetta. Jätän huulirasvani raiteen päälle ja katson sitä kuvitellen sen olevan minä. Kävelen pois ja noin kolmen minuutin päästä juna ajaa ohitseni hajottaen sen huulirasvan, osan itsestäni. Mä tunnen kauhua, mä vaan katson sitä junaa. Ja lähden hiljaa pois... Ostan kynttilän kaupasta ja vien sen hautausmaalle muualle haudattujen muistomerkille. Sytytän sen pikkuveljelleni. Haluan kertoa hänelle miltä musta tuntuu, että en tiedä kauanko jaksan enää täällä...

Tänään kotona löydän laatikosta entisen parhaanystäväni antaman joululahjan vuosien takaa. Levyn, jonka sisällä oli kirjoitettu viesti. En edes muistanut, että siellä on viestikin. Se sai mut hymyilemään. Levyn kansi on kaunis, siinä on kaksi lintua. Ihan kuin me silloin joskus, mutta jotka lensimme ajan kuluessa eri suuntiin. Liian hauraita, jotka löysi samankaltaisen tuskan polun. Voi pieni lintu koita sinäkin jaksaa omalla tielläsi. Niin minäkin jaksan ehkä tuskani kantaa. Ja minä kuuntelen kaikki valitsemasi kappaleet.

Terapeutti mainitsi eilen puhelussaan sanan...

"osasto"

Mutta ei, mä pärjään.

Mun täytyy olla vahva.

Vaikka se vahvuus tappaisi minut...

Tuskan katseiset silmät, jotka tahtoo vapauteen.

Aamupaino 53.1 kg. Ja mä olen liian tuskainen iloitakseni... Kaloreita tänään syöty noin 150... Ansaitsenko mä syödä jouluruokaa vähän huomenna koulussa? Tai edes riisipuuroa perjantaina? En usko pystyväni taaskaan. Sain joulupukilta korista suklaakarkin. En voinut syödä sitäkään, vaan se piti pureskella ja sylkeä koulun nurmikolle. En mennyt aamutunneille, en vaan jaksanut nousta. Kävin kuraattorilla. Se kysyi puhuimmeko lääkärikäynnillä syömisistä. "Ei..." Ei ne kysynyt. Terapeutti soittaa kesken koulupäivän kaksi kertaa. Pitää mennä labroihin, mulla epäillään keliakiaa. Saa kuitenkin aloittaa sen uuden lääkkeen Lamictalin. Kestää viisi viikkoa ennen, kun vaikutus näkyy, mä en kestä siihen asti. Rivatril ei toiminut, mun tunteet on liian vahvoja. Mä en jaksa.

Otin aamulla puolet Rivatrilista, niin kun lääkäri suositteli alussa. Tää on siis se kolmiolääke, joka on nyt kuurimuotoisesti 7 päivää. Aamulla koko tunnekirjo meni läpi 15 minuutissa, kun pyöräilin kouluun. Olin ottanut kouluun jäljelle jääneen puoliskan ja otinkin sen sitten heti koululle päästessäni. Ei auttanut. Itku meinasi tulla vähän väliä. Kun en esimerkiksi löytänyt heti oikeaa luokkaa. Kävin kaupassa koulun jälkeen. Tuntui, että meni taas satavuotta siellä. Muovipussi oli ihan täynnä, kun lähdin. Se ei edes mahtunut pyöränsarveen. Laitoin sen jopparille. Tavaroita tippui jo kulman takana ja mä kirosin. Viha löysi minut ihan heti. Sitten perään itkin, kun en meinannut saada tavaroita takaisin pussiin. Sain pussin viimein solmuun ja lähdin ajamaan varovasti. Ajoin taas hetken matkaa ja yhtäkkiä kuuluu *kops ja pussi oli riekaleina maassa tavarat ihan ympäriinsä. Aloin itkeä, haukoin henkeä, keräsin tavaroita epätoivoisesti rikkinäiseen pussiin ja yritin laittaa osan jo muutenkin täyteen koululaukkuun. Kukaan ei pysähdy auttamaan. Auto ajaa lähelle parkkiin, eikä kysy miksi itken kovaan ääneen. Ei kukaan välitä. Lyyhistyn maahan rikkinäisen pussin viereen ja itken. Nousen ylös, otan riekaleisen pussin käteeni ja lähden taluttamaan. Kirosin kävellessäni ääneen jokaista vastaan tulevaa autoa. "Miksi te tuutte, miksi?" "Menkää pois, antakaa mun olla!" "Ei, en mä tietenkään tarvi apua." Itkin, haukoin henkeä. Rintakehässä puristi. Itkin niin lujaa, että sattui vaan lisää. Puhun itselleni ääneen, huudan. "Mä en jaksa enää elää." "Päästäkää mut pois, päästäkää mut pois." "Mä haluan kuolla!" Pääsin lopulta kotiin ja sisällä räjähdän vielä lisää kissoille, kun ruokakupit on levällään vähän väärässä paikassa. Huudan niille itkien. "Te ette välitä musta!" "Kukaan ei välitä!" Menen vessaan ja itken. Itku kuuluu varmaan seinänaapurille asti. Haukon ilmaa, se varmaan loppuu pian. Sattuu, minuun sattuu. Mä en tunne enää itseäni, en tunne yhtään. Se lääke ei auttanut, vaikka se oli vahva, siinähän oli kolmio. Mun tunteet on vahvempia. Ja ne vielä tappaa mut. Mä en kestä niitä enää! Ehkä mun pitää soittaa, että ne nostaa annostusta. Tää ei auttanut mua. Pahensi. Mä oon ihan loppu, mun tunteet hallitsee mua. Mä en saa päättää, vaan ne päättää. Mä uskon, että ne tappaa mut. Mä toivon, että ne tappaa mut. Olen liian tuskainen, elämä on mulle liikaa. Joka päivä sattuu enemmän, tuska ei jätä mua rauhaan. Se haluaa selvästikkin, että luovutan. Joka päivä sattuu, kun nousen ylös ja kipu kasvaa päivän mittaan. Joka aamu toivon, ettei tarvisi nousta enää. Että uneni olisi ollut totta ja tämä todellisuus vaan pahaa unta. Mutta niin ei koskaan käy. Joudun aina elää sen tuskaisen päivän ihmisen kanssa jota en edes tunne. Eikä auta vaikka itken ja huudan, ahmin ja oksennan. Ei, ei mikää auta. Ja hiljaa huomaan toivovani...

"Kunpa sydämeni lakkaisi lyömästä."

"Kun eilen näin sun itkevän
mä aavistin sun lähtevän
sun silmät katsoi tyhjää
nuku rauhassa, pikkuinen
Sä olit perhonen, jonka siivet
eivät kauas kantaneet"

Päästä mut pois, elämääni tarpeeksi elänyt oon.

Päivät valuvat hukkaan, minun elämäni katoaa. Se on turhaa. Lääkäri kysyy multa tänään koenko, että mun elämä on turhaa. Ja mä vastaan myöntävästi. Silmät täytyy kyynelistä, itkusta kaksi kertaa. Sen jälkeen ne täyttyy raivosta, suunnattomasta vihasta. Sen jälkeen mä hymyilen ja nauran, silmäni ovat iloiset. Mitä mulle tapahtuu, mitä mä oikeasti tunnen? Kaikki kymmenen minuutin sisällä. Mä en tiedä mihin kadota. Lääkäri kirjoittaa mulle 7 päivää jotain kolmiolääkettä tuskaisuuden tilapäiseen hoitoon. Väliaikaisesti, kun mua ei voinut kuulemma jättää nyt ilman lääkettä. Sanoin, että tää pahenee joka päivä. Joka päivä oon herkempi ja herkempi. Kipu voimistuu, se käskee mun tappaa itseni. Lopettaa tää tuska. "Luovuta jo." Miksi mä olen täällä vielä, mähän olen turha. Turha, turha, turha... Lääkäri näkee miten tuskissani olen, mutta se ei tiedä edellenkään kaikkea. En mä pystynyt kertoa, en mä löytänyt oikeita sanoja, en mä vaan saanut sanoa. Ei, en saanut. En saa koskaan. Ei se sanonut, että olen laihtunut. Ei se huomannut. Sanoin siitä, että koen ettei terapiasta ole mulle hyötyä, että se vaan pahentaa. Kerroin koko tilanteen. Ehkä terapeutin vaihto vielä onnistuu. Mä toivon niin. Lääkäri toivotti ovella lähtiessäni hyvää joulua. "Koita pärjätä." Kyyneleet tahtoivat taas silmiini. En tiedä pärjäänkö.

Räjähdin kaverille koulussa. Kokoajan vaan pahemmin. Viha täyttää minut, suru täyttää minut, ilo täyttää minut. Enkä tiedä enää kuka olen sen keskellä. Olenko edes kukaan? Lihonut synttäribileissä 200 grammaa. Juonut liikaa, vaikka piti juoda vaan vähän. Melkein paljastin itsestäni jotain. Kaveri näki arpiset käsivarteni ja se sanoi, että ymmärtää. Silläkin oli. Hän paljasti kärsineensä joskus kaksisuuntaisesta ja oli syönyt lääkkeitäkin siihen. "Mä ymmärrän sua." Niin hän sanoi. Hän ei tarjonnut syötävää, mikä oli hyvä. Ei tarvinnut lihoa enempää. Kirjoittaminen on vaikeaa. Mä en ole tässä maailmassa. Jokainen hengenveto sattuu. Mä kärsin liikaa. Mä en jaksa täällä kolmea vuotta. Mä haluan kotiin. Mutta mulla ei ole kai enää kotia, ei perhettä, joka välittäisi muusta kun mun määräilemisestä. Mä haluan, että äiti vielä halaisi mua ja sanoisi, että kaikki järjestyy. Ehkä se ei enää tekisi sitä. Mä en ole muuta kuin turha enää. Enkä enää tiedä kuka olen, mitä tunnen, miksi olen täällä. Kaikki on sumussa, kivussa. Eikä minun ole pakko jatkaa, sillä en ole enää kellekkään mitään. Laihdutus yrittää pitää minut kiinni elämässä. Missä elämässä? Siinä kaikessa sekavassa. Mä vajoan vaan, eikä kukaan mua pelasta. Ei kukaan nää mun käsiä, jotka heiluttaa veden pinnan alta pinnalle. Ei kukaan nää tyttöä, joka kuiskaa miten sattuu. Se ei vaan jaksa enää huutaa. Se istuu vessan lattialla, ahmii suklaata ja oksentaa kaiken. Ettei sattuisi enää niin paljon. Mutta se satuttaa vaan lisää. Kipu lisääntyy joka päivä. En minäkään kestä kaikkea, vaikka olen vahva. Näin yöllä unta, että kerroin serkulle mun syömisongelmista, joka opiskelee lääkäriksi. Miksi kertoisin... kellekkään? Mä en tiedä sattuuko muhun, olenko oikeasti niin surullinen, kun olen taas hetken päästä nii iloinen ja laulan kauniita lauluja yksin ollessani. Mä en tiedä olenko oikeasti vihainen, kun hetken päästä nauran niin, että saan muutkin nauramaan. Enkä tiedä olenko oikeasti edes iloinen ja onnellinen, kun sen kaiken jälkeen silmät täytyy kyyneliin tai raivoon ja toivon vaan kuolevani. En tiedä kuka olen, olenko edes kukaan. En tunne mitään, en ole menossa minnekkään. En ole tyhjäkään, sillä tunnen liikaa. En vaan enää tiedä mitä. Mikään ei ole koskaan ollut näin sekavaa. Mä en enää tiedä mikä mun on. En enää tiedä mikä mun on. "Päästä mut pois." Mä pyydän itseltäni. Ja kestän vielä hetken, kunnes sydänkäyrä näyttää nollaa. Kunnes tuska on lähtenyt tai kunnes minä en enää jaksanut.

"Levolle lasken luojani

armias ole suojani

jos sialtain en nousisi

taivaaseen ota tykösi"

Hauras minä.

...Olen kokoajan enemmän. Aamupaino 53.5 kg. Syödyksi tulee tänään noin 190 kaloria. Mä hajoan, haurastun, katoan. Menen hiljalleen pois. Hammas lohkesi illalla, ottaa päähän. Onko mun hampaat näin hauraat? Toki oonhan mä oksentanu pitkään, mutta en enää hetkeen. Mulle yksi kaveri sanoi, että luut haurastuu aliravitsemuksesta. Mutta mähän syön juustoa, raejuustoa, maitorahkaa, juon kahvin kanssa maitoa. Ja se ei riittänyt siltikään. Ärsyttää, tulee kallis reissu. Ja ne huomaa siellä, että oon joskus oksentanut. Ne huomaa, ne kysyy. Mä en tiedä mitä vastata. Mä pelkään muutenkin hammaslääkäriä, pelkään sitä kipua. Se on erilaista, kun itseaiheutettu kipu, jonka siedän helposti. Sen tekee joku muu, eli se sattuu. Kiroan täällä, ottaa niin päähän. Miksi minä, enhän mä ole edes jatkanut tätä kauaa vielä. Pureskelin suklaata ja syljin sitä roskiin niin hampaasta lähti pala. Ei se ollut edes kovaa ja lähti silti. Vihaan itseäni ja mun kehoa. Mulla on vieläkin varmasti järkyttävä rasvaprosentti, kiitos ylipainon. Haluan siitä eroon. En kestä, kun joka puolella on ylimääräistä. Näytän lihavalta, oikeasti. En tämän painoiselta ollenkaan. Jos joku muu tämän painoinen tulisi mun viereen, niin se olisi varmasti laihempi. Mun pitää varmaan laihtua 40 kiloon, niin näytän vasta laihalta. Ärsyttää...

Kuraattori on iloinen, kun syön tämän verran. Se riittää, se on hyvä. En mä senkään mielestä ansaitse enempää. Terapeutti soittaa, meillä on puhelinaika. Soittaa puolituntia myöhässä. Puhutaan 6 minuuttia. Ei se kysy mitään, ei sitä kiinnosta mikään. Toivottaa vaan hyvää viikonloppua ja selittää lääkäriajasta, joka on maanantaina. Turhaa... En jaksa tuota terapeuttia, haluan vaihtaa sille psykologille. Mutta se asia ei etene mihinkään. Kaikki on vaan niin sekaisin. Sain rästissä olevat kokeet tehtyä, mutta vielä on liikaa rästejä. Ei minusta ole mihinkään. Skippailen taas siivoamista, tiskaamista, en vietä aikaa kissojen kanssa, en mene lenkille. En jaksa mitään. Pelistä katsoo edelleen lihava tyttö, vaikka numerot putoaa kauemmaksi normaalipainosta. Silti edelleen vaan lihava, lihava, lihava. Se lääkärikin on rasittava mille pitää mennä maanantaina ja terapeutti tulee sinnekkin mukaan. En saa siis kerrottua mitään. Enkä myönnettyä varmaankaan, jos se kysyy jotain. En mä pysty, kun se on siellä. Huomenna on ne luokkalaisen kaverin synttäribileet. Mä menen kai jo aikaisemmin, kun muut. Mä ostin kaksi siideriä. Niin vähäkalorisia, kun löysin. Pyörin siellä niin kauan etsien jotain mistä en kuole. Huomenna en tahdo laskea kaloreita, mutta en tahdo silti syödä paljoa. Alkoholin kalorit jäävät onneksi alle 200. Mutta se pelottaa silti. Mutta enhän mä usein juo, kyllä mä voin nyt yhden kerran. Toivottavasti siellä ei ole hirveät tarjoilut. Uskon ettei ole kaverin huonon rahatilanteen takia. Boolia on, ehkä maistan sitä vähän. En aio juoda itseäni humalaan, koska silloin kerron kaiken elämästäni. Enkä halua kertoa. En halua kenenkään tietävän millaisessa maailmassa oikeasti elän. Suklaatakaan en voi enää syödä, pureskella ja sylkeä pois vaan. Koska en haluaisi oksentaakkaan enää. Ja jos mun hampaat on näin huonot niin se vaan pahentaisi lisää. Kaupasta en taaskaan pystynyt ostaa mitään ruokaa. Liikaa kaloreita, ihan liikaa. En tajua miten joskus olen pystynyt ostaa lihapiirakoita missä on yhdessä piirakassa 260 kaloria. Enää en pystyisi. Miksi kaikissa puuroissakin on annoksessa vähintään 130 kaloria? Se on liikaa. Mutta mä aion vielä uskaltaa syödä sen. Yritin vaan katsoa, jos jossain olisi edes vähän vähemmän. Pyörin vaan kalorilaskurissa kokoajan ja mun on vaikea laskea kaloreita, kun ne ilmoitetaan 100 grammassa. Olen liian huono matikassa. Voi siis olla, että teen välillä laskuvirheitä. Mutta lasken monta kertaa, ettei niitä tulisi. Sekavaa tekstiä, sekavaa oloa. Sekava minä ja sekava maailma. Nyt tuntuu taas, etten ole onnellinen. Mutta se kestää vaan hetken. Kohta tää maailma ottaa lujemmin kiinni ja sanoo sun on oltava onnellinen. Ja mä olen. Olenhan mä onnellinen?

"Mä tarvitsen mun haavoja

Syviä ja suolaisia

Kun mikään ei tunnu miltään

Kipu korvaa ystävää"

Äiti ja isi mä tahdon olla pieni, pienin kaikista.

...En voi sanoa niille sitä. En syytä miksi en tulekkaan enää niiden luokse. En tiedä miten kertoa. Mä pelkään. Ne ei ymmärtäisi, että tahdon olla pieni, pienempi. Ei ne käsittäisi, etten halua lihota yhtään. Ei ne vaan ymmärtäisi. En mä uskalla, vaan jatkan valhetta. Ja häviän pieneksi ilman, että ne tietää siitä mitään... Pienet voi lentää tuulen mukaan. Ne voi kävellä portaissa ilman, että kuuluu töminää. Niitä jaksetaan kantaa sylissä, ne on niin kevyitä. Kaikki mitä ne pukee näyttää hyvältä niiden päällä, vaikka se olisi jätesäkki. Ne ei jaksa syödä paljoa, kun ne on jo täynnä. Ne mahtuu pienimpiin piiloihin, pienimmistä väleistä. Ne on täydellisiä. Pienet.

Paino oli aamulla 53.7 kg. Pieni tyytyväisyys ja hymy. Olenko mä pieni? En mä ole, vaan liian iso... Tänään tulee syödyksi noin 230 kaloria ja lihaskuntoa pitäisi vielä tehdä ja x-hyppyjä. Kaksi kaveria luokaltani aavistelee jotain mun tilanteesta. Näkeekö ne miten mä häviän? Mä pyörin kaverilla ollessani kalorilaskurissa. Kaupassa jätän punnitut ruuat kylmähyllyyn. Miksi mä ne olisin ansainnut? Samaa ruokaa päivästä toiseen. Näkkäri ja muumipastilleja joka ikinen päivä. Ja loppu vaihtelee, mutta kokoajan valikoima pienenee. En pystynyt edes ostaa niitä salaattitarvikeita,koska tonnikala... En pystynyt tänäänkään syömään puuroa. Haluan syödä sen puuron joku päivä, mutta en tiedä uskallanko. Ehkä huomenna, ehkä viikonloppuna? En uskalla syödä yli 300 kaloria. Yli 400 olisi ihan hirveää, en pystyisi siihen oksentamatta. Kotona jatkan pyörimistä kalorilaskurissa. Haluan vähän suklaata, mutta jos syön sitä niin se on heti paljon ja joudun oksentaa. Ei näillä syömisillä ole mahdollista mennä jouluksi kotiin. Ei vaan ole, mulla on niin suuret pelot. Luokkalaisella kaverilla on synttärit lauantaina. Siellä pitäisi juoda (alkoholia) ja syödä. Mua pelottaa kaikki ne kalorit. Miksi mun pitää pelätä? Kaikki on niin sekaisin. Minä olen sekava. Jotain rytmihäiriöntapaista tänään, en ole varma. Miksi mä jatkan vieläkin? Koska ilman sinua ei ole minua. Sillä mä lähtisin, jos mulla ei olisi tarkoitusta. Jos mulla ei olisi tätä kauniinkipeää maailmaa. Jos se vietäsiin multa pois, niin mä hajoaisin. Mä unohtaisin hengittää. Ja mä unohtaisin elää. Astuisin vaan askeleeni pois.

 

Ja se yksi sama pyyntö jää kuiskauksena ilmaan.
"Anna minun olla pieni..."

Päiväni vie haurauteen, hiljaa pois kivuttomaan.

Alipainoinen tyttö täällä kirjoittaa, viimein. Aamupaino 54.3 kg. Luku kuulostaa kauniilta, mutta mä en näytä samalta, kun se luku. Mä näytän edelleen samalta kuin ennen... Tänään värjään ne hiukset, mä olen ansainnut sen. Mä olen ajatellut tuota lukua koko päivän. Aamukahvilla, ensiapukurssilla, koulun käytävillä, ihan kaikkialla. Istun kahdeksan tuntia kovalla tuolilla. Sattuu istuinluihin, sattuu, kun selkäranka nojaa vasten kovaa nojaa. Mun on pakko laittaa kädet reisien alle, ettei sattuisi niin. Mun on pakko olla hetkiä nojaamatta selkänojaan, että kipu lähtisi. Jalat alkavat täristä kesken tunnin, olen jäässä, ihan jäässä. Kiedon kädet ympärilleni, kaikki kai näkee miten kylmä mulla on. Eilen oli sama juttu. Tänään tulee syötyä noin 200 kaloria. Ja tehtyä lihaskuntoa. Kylmyys tuntuu koko kehossa. Mutta en mä voi syödä. Terapeutti on ärsyttävä, niin kun aina. Sanoin, etten voi kertoa mitään. Kun koen, ettei musta välitetä tai mua ymmärretä. Vihdoinkin sain sanottua sen. Kiersin kaikki asiat, jotka liittyy syömisiin. Kerron vaan pinnan, eikä se osaa nähdä pinnan alle. Kaikki terapeutit on aina ennen osannut. Mua ei huvita kertoa sille mitään. En sano mitään, kun lähden ovesta ulos. En halua sanoa "moikka." Ei se ole sitä edes ansainnut. Se on jo pilannut luottamuksensa muhun, aikoja sitten. Ei tää sille kuulu. Ehkä olisi vaan parempi lopettaa siellä käyminen. Mulla ei ole mitään kerrottavaa.

Kaveri pyytää kahville illalla. Menemme läheiseen kahvilaan. Otamme kahvit, mutta hän sanoo olevansa nälkäinen. Pyytää mua kanssaan syömään, mutta sanoin, että oon syönyt kotona. Näkkärin... Kysyy liian monta kertaa. "Etkö sä nyt voisi tulla..." Lopulta hän ottaa sieltä ranskalaiset ja minä katson kuinka iso lautasellinen katoaa nopeasti pois silmistäni. Kysyn montakohan perunaa tuossa mahtaa olla. "Tuli vaan mieleen, mietin aina tälläisiä." Hän sanoo, ettei itse mieti. Ei jaksa välittää mitä syö. Ja mä olen salaa kateellinen. Yhtäkkiä hän sanoo "Mun mielestä ei oo kaunista olla luurangonlaiha." Mä en sano mitään. Ajattelen vaan, että mähän haluan sitä. Mä haluan siis olla hänen silmissä ruma. Mutta omissa silmissäni kaunis. Puhutaan lisää elämäntavoista. Mä paljastan pieniä palasia ajatuksistani. Mutta niin pieniä, ettei niistä voi ymmärtää kokonaisuutta. Kukaan ei vielä tiedä, että olen alipainoinen. Paitsi nyt te lukijat. Painotaulukossa lukee, että mun pitäisi lihota 400 grammaa. Hymyilen sillä en aio lihota. Vaan olla päivä päivältä hauraampi. Kohta alkaa joululoma ja minä jään kai yksin tänne surulliseen kotiin. Ja kun koulu alkaa jälleen niin mä painan 50 kiloa. Tahdon vaan jo lentää tuulen mukaan. Hävitä, olla tyttö ei kukaan. Mä tiedän, että kohta en ole enää täällä. Mut viedään vielä pois, mutta mä hyväksyn sen. Niin kun sä sanoit "Kaikkien aika on lähteä täältä joskus.... Vaikka olisi kuinka paksu lompakko tahansa." Myös minun... Ja minä lähden kärsittyäni tarpeeksi, kun ei ole voimia enää jatkaa. Kun sydän antaa luvan lähteä.

Askeleet, ne kevenee

Mieleni hiljalleen pimenee

Eikä kukaan ole sytyttämässä tielleni lyhtyjä

Kun mä tahdoin olla täällä yksinäisenä

Mä sytytän yhden lyhdyn polkuni reunaan

Ja sanon tätä mä nyt seuraan

Mutta tuuli sammuttaa hennon liekin

Hiljaa sen tajusin

Se olinkin minä, joka piemyden valitsin

Sammutin lyhdyn

Pimeässä elää pystyn

Ja siihen osaan hiljalleen rakastua

Enkä tarvitse pelottavaa valoa

En kosketusta aamun kivuttoman

Elämän toisenlaisen, pelottavan

Se tuuli tarttuu hennosti mun kasvaneisiin siipiin

Ja vie elämäni, jota joskus kauniiksikin sanottiin

Enkeli pieni, etkö jo riittäisi

Ennen kuin elämäsi pois vietäisi

Et sä riitä, kun vasta kuolleena

Tai elämä ihan palasina

Elämäni suloisin, mutta kipein virhe.

Joskus virheetkin on hyväksi, joskus niistäkin tulee rakkaita. Kosketus ja sä olet jo vanki, jolla ei ole sanavaltaa, jolla ei ole tunteita, joka saa tuntea vaan onnea. Minusta tuntuu, että mä olen vanki. Kauniimpaakin kauniimmassa vakilassa. Olen vanki, joka ei halua vapaaksi, joka ei kaipaa elämää kaltereiden toisella puolella. Missä oli joskus hyvä olla. Mutta tiedän, että siellä ei enää olisi hyvä olla. Se ei enää riittäisi tekemään musta onnellista. On kaunista olla vanki, mutta myös surullista. Se suru on kuitenkin hyväksyttävä, minun kuuluu tuntea niin. Mä katson täältä vankilastani kuinka muut laittaa kotinsa jouluisiksi ja melkein maistan ruuat jotka haistan ajaessa pyörällä talojen ohitse. Minä en silti kaipaa pois, ehkä joskus välillä kuitenkin. Mutta en tarpeeksi, että lähtisin. Tällä vankilassa on turvallista, mä tunnen kuuluvani sinne. Koristelen vankilani, piilopaikkani kauniiksi, että unohtaisin sen tuskan, jota kuitenkin tunnen. Ja mä unohdan. Muistan vaan hymyillä. Enkä saa unohtaa missä on hyvä olla. Enkä koskaan unohda sitä miten yksi pieni kosketus, yksi pieni suloinen virhe toi minut tänne. Yksi pieni mikä oli alussa vaan leikkiä, hölmö haave anorektisenlaihasta kehosta. Mutta se oli elämäni parhain virhe. Kun sain vaan unohtaa sen tytön, jota niin paljon vihaan.

Aamulla itken hysteerisesti. Itken ja itken. En halua kouluun, kun olen näin lihava. Vihaan, vihaan, itseäni. Niin paljon. Mä keksin syyn, käytän vääränlaista nesteenpoistajaa. Kun mähän juon niin hitosti vieläkin. Keksin tekosyyn miksi myöhästyn koulusta. Pakko saada toista nesteepoistajaa. Tänään piti olla se palaveri, mutta eipä ollutkaan, kun mulla alkoi se ensiapukurssi, eikä sieltä saa olla yhtään pois. Hyvä vaan. Nyt sitä ei ole tälläviikolla ollenkaan, kai. "Onko sulla alhanen hemoglobiini, kun sä oot ainakin aika kalpea?" kysyy ensiapukurssin pitäjä multa tunnilla. "On mulla varmaan." "Ainakin on ollu joskus anemiaa." "Tämmönen mies, kun oon näkee sen susta heti." Oikeasti en tiedä onko mulla tällähetkellä anemiaa. Ehkä se kalpeus johtuu myös siitä, kun en ole syönyt pitkään aikaan hyvin. Siksi mä näytän tältä. Ihan kuolleelta. Sama opettaja sanoo mua tunnilla kaikkien kuullen hoikaksi tytöksi. "...Kun sä oot tollanen hoikka tyttö." Tälläkertaa se tuntuu hyvältä, kun sen sanoo mies. Mä uskon, mä hymyilen hieman. Vaikka mies olikin jo lähemmäs 70 vuotta. Mutta se näki mun saavutukset, se näki mut hyvänä. Näkisipä joku muukin. Kuraattorin ja terkkarin sanoja en usko, vaikka ne sanoisi samalla tavalla. Ne valehtelee kuitenkin. Mutta nyt uskoin ne sanat, hän oli vakuuttava. Onneksi vielä huomenna jatkuu sen opettajan tunnit. Tuntuu hyvältä mennä sinne, mun ei tarvi pelätä, että näytän läskiltä sen silmissä. Mä saan olla tälläinen, vaikka luokkalaisten katseita pelkäänkin. Sillä en tiedä mitä ne ajattelee. Kaveri kysyy tulenko syömään. "Ei, mä istun tässä hetken ja meen kotiin." Enhän mä ole ansainnut ruokaa, en vieläkään. Mitäs olet näin lihava. Laihtuisit tarpeeksi niin saisit syödä edes kerran sen kouluruuan.

Syöty tänään noin 250 kaloria ja kulutettu tarkoituksellisesti 304 kaloria. (pakkoliikunta)lenkillä ja lihaskunnolla. Mä pelkään, että se ei taaskaan riitä. Että minä en koskaan riitä, etten koskaan tule olemaan mitään. "Satuta, satuta lisää." Minä en välitä, kunhan teet minusta kauniimman. Sillä mä tiedän, että sä et satuta tahallasi. Vaan minun parhaakseni. Minä kestän sen. Kestän kaiken, olen vahva vain ollakseni joskus niin hauras. Sillä se mä tahdon olla. Hajoava ja hauras. Lasinsirpale kivilaatoilla, höyhen tuulessa, pisara meressä. Kipua, jonka voin silmin nähdä. Jonka voin tuntea. Että voin vihdoin tuntea itseni.

"Vaiti on,
hän pimeässä miettii tulevaa.
Niin voimaton
on tuuli joka purtta kuljettaa.
Hän joka päivä toivoo että saisi eksymään
tuon erään joka varmasti saa kaiken särkymään.

Vaiti on,
on pimeässä aikaa itselleen.
Suunnaton,
tuska joka maalaa sydämeen.
Hän päivät raataa töissä, tekee mitä pyydetään
ja iltaisin tuo vaatii ihmeitä ei vähempää.

Unelmissaan uskoo että joskus lentää pois,
kunpa höyhenensä siipiin pian liimata hän vois.
Unelmissaan tietää et on oikee enkeli,
mutta eksyi reitillänsä ja väärän valitsi.
Totuuden tietää, vain se on tärkeää."

 

Se jokin kadonnut minä puhuu aina näissä laulunsanoissa. Se, jonka piti olla jo kuollut. Se, joka halutaan tappaa. Se ei tiedä mitä tehdä, se on hukassa. Se mitä on minusta vielä jäljellä.

Jos puolet minusta on vielä kuin ennen.

Aamupaino 54.8 kg... Tänään syötyjä kaloreita tulee noin 230... Joo oli nälkä tälläkertaa... Olin pettynyt tuohon lukuun, sen olisi pitänyt olla 100 grammaa vähemmän (alipainonraja). No huomenna sitten. Ostin hiusvärin sitä varten. Haluan näyttää keijulta ja keijuillahan on melkein aina vaaleat hiukset. Näistä ei ihan vaaleita saa, mutta ehkä kuparinvaaleat. Vanhemmat kysyy kokoajan oonko tulossa jouluna. Mä sanon, etten tiedä. En uskalla sanoa, etten tulekkaan. Paljastin jo tädille soittaessani tänään, ettei mua oikeen huvita tulla niin en välttämättä tule. Katsoin Linnanjuhlia, niin kun varmasti moni muukin. Mä mietin pukuja katsoessani miksi tuo joku on laittanut noin kireän mekon, vaikka sen keho on tuossa kunnossa. Mietin miksi suurin osa Linnanjuhlissa oli niin tukevassa kunnossa. Miksei ne huolehdi itsestään? Mä en olisi kehdannut laittaa niin kireää mekkoa päälle edes. Ahdistaa koko ajatuskin...

Eilen ajattelin saunoa. Lähtiessä jouduin ottaa tukea kaiteesta, etten olisi pyörtynyt. Saunassa mietin vaan paljonko kaloreita olen syönyt päivän aikana. Suihkussa nojasin pää vasten seinää, että olisin pysynyt pystyssä. Jokainen selkänikana tuntuu vasten saunan seinää. "Riittääkö Perhostyttö, riittääkkö?" Reisien väliin jää kolo, kun istun lauteiden reunalla. "Riittääkö jo Perhostyttö, riittääkö jo?" Pitäisikö riittää, mä kysyn? "Ei, en mä vielä riitä." Kaverini luokaltani kehuu mun uusia housuja. Se katsoi mun jalkoja. Hävetti. Myöhemmin toinen kaverini kehuu samoja housuja ja mun paitaa. Ne hyväksyy mut, mutta mä en itseäni. Äiti soittaa taas ja kysyy joulusta. Mä en pysty sanoa, mä en vaan pysty. Mutta mä tiedän, etten voi mennä sinne. En kestä syödä edes 300 kaloria päivässä. Sekin on liikaa, siitäkin mä lihoaisin. Ja ne vaan huomauttelisi siitä, kun oon laihtunut ja siitä, kun syön liian vähän. Sattuu. Mä jään yksin, tää pakottaa mua olemaan yksin. Syrjäytymään kotiin, mutta senhän mä oon ansainnutkin. Yksinäisyyden, kivun ja tuskan. Vain laihtuakseni pieneksi. Vain kelvatakseni. Huomenna on se palaveri kuraattorin ja terkkarin kanssa. Ärsyttää, pelottaa, ne yrittää käännyttää mut, saamaan mut ottamaan apua vastaan. Mutta ei, ne on väärässä. Tää tyttö ei tarvi apua, ei vielä näin lihavana. Ei mulla ole siihen edes syytä, en mä ansaitse, mun pitää selvitä yksin. Niin kun on aina pitänyt. Pienestä ole oppinut, että yksin pitää pärjätä, eikä ongelmia koskaan ole tai ainakaan niistä ei saa puhua. Kun et sä ansaitse muutosta. Tilasin itselleni kirjan Tapa minut, äiti. Se tulee varmaan jouluksi tuohon läheiseen kirjakauppaan. Ehkä saan vihdoinkin luettua sen. Odotan ja pelkään huomista numeroa vaa'an aiheuttaman kivun määrää. Niin, kun joka päivä. Toivon, että huomenna sen terkkarin sanat "normaalipainosta" ei ole enää oikeasti totta. Voin hymyillen sanoa, että se valehtelee. Mä lähden lenkille, että kulutan lisää, että varmasti laihdun. Hauraasti kohti alipainoa, alemmas. Minä tahdon alemas, vajota syvemmälle tähän kauniiseen pimeään. Tahdon.

"silmät syvälle pakenee
tietään poraavat pään sisälle
sattuu sitä katsoa
on vain pieni hetki aikaa
keinujat tapasi takapihoillaan
nyt sattuu sua

sanot, että sä et kuolemaa pelkää
leijut ilmassa, kun jalat lyö tyhjää
taivas sinut korjaa, rikki tänne jään

jos puolet sinusta on vielä kuin ennen"

Kasvata siivet selkääsi sinä voit olla enkeli.

55,0 kiloa! Kun astuin vaa'alle ja näin lukeman mä uskoin, että vaaka on rikki. Sammutin sen ja suljin silmäni, avasin ne ja katsoin uudestaan. Se näytti edelleen samaa. Mun täytyy uskoa. Olin laihtunut eilisestä 700 grammaa. Ihan uskomattoman paljon! Joulun tavoite on suoritettu jo nyt. Seuraava pysäkki 50 kiloa! 300 grammaa alipainoon... Mä odotan...
Se joka tietää otsikon laulun on jo aika hyvä.

Eilisestä:

"Tää on anoreksian rajalla." Kuraattori katsoo mua surullisin silmin. Junassa olen ihan jäässä. Yritän syödä omenan, suklaata. Puolet suklaapatukasta heitän roskiin. Ahdistaa. Se oli muutenkin jo aika pahaa. Otan monta laihdutuslääkettä, etten lihoaisi. Pääsen perille siihen kaupunkiin. Mä nään heijastuksen itsestäni näyteikkunan lasista. Mun jalat näyttää aika laihoilta siinä, mutta kun katson alaspäin jalkoihin nään totuuden. Liian läskit vieläkin. Ostan xs-kokoisia vaatteita ja 26 tuumaiset farkut. Mä olin pienentynyt yhden koon molemmissa. Mutta ei sitä huomaa musta. Vieläkään... Nyt vaatekaapissa ei ole oikeastaan mitään sopivaa vaatetta. Mutta ei se haittaa, en mä halua palatakkaan siihen aikaan, että ne oli sopivia. Menen Arnoldsiin kahville. Myyjä kysyy otanko jotain muuta. Mä hymyilen ja sanon etten ota. Tuntuu hyvältä kieltäytyä lempidonitseista. Otin vaan ison kahvin. Muissa pöydissä syödään donitseja niitä kinuskisia joita rakastin. Rakastan vieläkin, mutta en mä voi enää niitä syödä, niissä on liikaa kaloreita. Mä olin vahva, kun en ottanut mitään kahvin kanssa. Minun on kylmä kokoajan, mutta kovennan vaan kävelytahtia. Ostan sen mitä pitikin. Meikkiä, päiväkirjan ja laihdutuslääkkeitä. En aio vielä luovuttaa.

Olen ihan sekaisin ja kylmissäni juna-asemalla. Yritän taas syödä, syön pienen muumivälipalapatukan. Juna tulee ja mä joudun kysyä minne se on menossa. "Ouluun." Sanoo konnari. Mä kysyn tuleeko siihen eteen veturi, kun se on menossa tuohon suuntaan. Konnari naurahtaa ja sanoo, että Ouluhan on tuolla päin. Mä en edes muistanut mistä olin tullut. Mun ajatukset ei vaan enää ole tässä maailmassa. Huomaan kuinka ne katoaa siihen satumaisenkauniiseen maailmaan kokoajan. Kotona "söin" suklaata eli pureskelin ja syljin pois. En mä sitä uskalla syödä, vaikka haluaisinkin. Söin päivällä neljä hedelmäkarkkia pussista ja loput heitin roskiin. Mä oon niin sekaisin. Tänään yritän syödä suomisuklaata, mutta vähän. Sytytän kynttilän ja vietän itsenäisyyspäivän yksin ensimmäistä kertaa elämässä. Ennen olin aina perheen luona kotona. Me katsottiin yhdessä linnanjuhlia ja arvosteltiin vieraiden pukuja. Syötiin jotain juhlallista ja hyvää. Nyt teen sen yksin, mutta ilman sitä ruokaa. Enhän mä pystynyt taaskaan kaupasta ostamaan mitään, kun kaikissa oli mun mielestä liikaa kaloreita. Mun alkuperäinen tavoite, ihan alussa oli 55 kiloa. Silloin ajattelin, että se riittää. Mutta nyt kun katson peiliin en näe sitä tyttöä, jonka uskoin tuon painoisena näkeväni. Nyt sen täytyy olla 50 kiloa. En uskonut koskaan pääseväni edes tänne asti, kun välillä oli niin niin vaikeaa laihtua. Mutta mä pääsin, mä onnistuin! Ja nyt mä hymyilen. Kipu häipyi hetkeksi ja minä olen onnellinen. Sillä viimeksi yläasteella olin kai tässä painossa. Pian voin lakata pelkäämästä kutosella alkavaa lukua vaa'alla. Pian voin olla se josta haaveilen, pieni keiju. Laihempi, kuin kukaan mun luokalta. Laihempi, kuin kukaan mun suvussa. Niin hento ja hauras. Kaunis ja hyväksyttävä. Tyttö, joka viimein kelpaa.

Tyttö tahtoi vaan olla enkeli

Lentää, mutta ei se, joka pois meni

Se tahtoi nähdä taivaan, jota kauniiksi sanotaan

Oman taivaan maansa päällä, maan josta vaan satuja kerrotaan

Se ei voinut lentää näin painavilla siivillä

Niin tyttö päätti muuttua elämässä

Se löysi jotain kaunista ja satuttavaa

Kipua hauraasti kasvavaa

Mutta se tahtoo vaan kokea sen päivän jolloin lentää

Jolloin elää tuulenhenkäyksen kevyttä elämää

Tyttöni tahtoi vaan olla enkeli

Eikä se joka pois meni

Sokeat silmät, jotka tieni näyttää.

Aamupaino 55.9 kg... Yöllä kylmää, kuumaa, vihaa, pelkoa, tuskaa, unettomuutta. Lähdin eilen 22:30 vielä kävelylle, kun ahdisti ja salaa ajattelin myös kuluttavani siinä kaloreita. Toivoin myös, että se auttaisi nukahtamaan paremmin. Mutta ei se auttanut. Tunnilla minun on kylmä. En meinaa jaksaa kumartua, kiivetä matalallekkaan, seisominenkin on niin raskasta. Tiedän mistä se johtuu, en syö tarpeeksi. Mutta enhän mä voi syödä enempää. Kävellään kaksi tuntia ja seisotaan osa siitä ajasta. Mä etsin katseellani tuolia, nään sellaisen, mutten edes kehtaa istua siihen. Olisin laiska, jos istuisin. Mahaan sattuu, selkään sattuu. Silmissä sumenee. Askeleet hidastuu. Mä juon taas puolet juguttijuomasta ja funlightia ja minun on nälkä. Soitan kuraattorille, kysyn saanko lähteä kotiin, kun on huono olo. "Mistäköhän se johtuu?" "Siitä, kun sä et oo syöny." Kuraattori vastaa itse kysymykseensä. Kuulen huolen hänen äänessä. Se kysyy oonko mä huolissaan. Mä hoen edelleen samaa, etten halua mitään muutosta. "Näin on hyvä..." Onko oikeasti? Niin mä ainakin sanon.  Kuraattori käskee menemään terkkarille puhumaan, jos se antaisi sairaslomaa. Tiesin jo valmiiksi ettei se anna sairaslomaa. 

Mä istun terkkarin huoneen edessä ja vihaan itseäni. Menen ovesta sisälle. Terkkari kysyy ensin miten on mennyt ja mä kerron siitä viikonlopusta, kun perhe kävi. Se sanoi, että ne on vaan huolissaan. "Mutta ne valehtelee..." "Mistä?" "Siitä, että mä oon muka liian laiha, mutta enhän mä edes oo." "Sä oot sopivankokoinen." Ja silloin mä räjähdän... Sanon, etten kestä kuulla tuollaista. Etten halua olla mikään sopivankokokoinen, vaan laiha. Terkkari näyttää mulle anoreksiaa sairastavien kuvia ja kysyy onko tää kaunista, kun nahan alla on pelkät luut. "Sanon, että ei ihan noin laiha tarvisi olla, mutta ei tälläinenkään, kun mä oon. Kuulen terkkarin huokaisevan hiljaa. Terkkari sanoo, että voitais nyt ottaa musta pituus ja paino. Silloin mä räjähdän toisen kerran. "En halua!" "En halua, että kukaan arvostelee mua ja mun painoa." "En kestä sitä, onnistuin lukiossakin välttelemään terveystarkastusta kaksi vuotta." "Vaan mä saan nähdä sen luvun, ei kukaan muu." Terkkari jatkaa, että se on vaan kartoitusta. Mutta mä en anna periksi, että astuisin vaa'alle sen nähden, sen arvosteltavaksi. Terkkari sanoo, ettei se arvostele. Mutta sanoisi taas, että oon sopiva. Enkä halua olla mikään sopiva. Se puhuu edelleen syömishäiriöpolista, mutta mä kieltäydyn taas. Se sanoo, että tulee kysymään sitä joka kerta. "En mä vielä kelpaa itselleni, enkä kellekkään mulle." "Kyllä sä muille kelpaat." Mä selitän mitä mulle sanottiin, kun olin vielä ylipainoinen, etten oikeasti kelvannut. "En mä halua muutosta." "Tää olikin vaan ehdotus..." Mutta se ei luovuta. Sanoo, ettei tarvisi mennä yksin ja kertoo, että ne oli puhelimessa tosi ystävällisiä. Sinne oli jo kerrottu nimettömästi mun tilanteesta, mistä en edes tiennyt. Ne oli sanonut "Tänne vaan, ilomielin." Mutta mä jatkan kieltäytymistä, enhän mä ansaitse sitä näin lihavana. Häpeäisin itseäni liikaa, jos menisin sinne tälläisenä. Etkä sä anna mulle lupaa. Kuiskit mun korvaan rohkaisevia sanoja, että jatkan tätä vielä. Etten saa antaa kenenkään viedä sinua pois. Terkkari ei anna sairaslomaa. Syyksi sanoi, että se ei halua tukea mun syömättömyyttä. Se käy kysymässä ruokalassa onko siellä näkkäriä, kun meillä olisi ollut välipala ennen töiden alkua. Olin sanonut etten pysty syödä muuta leipää enää. Olihan siellä, mutta en mennyt. Mainitsin pelot joulua kohtaan. Terkkari sanoi, etten halua viettää joulua yksin. Enhän mä halua, mutta mun on ehkä pakko... Terkkari soittaa kuraattorin kanssa. Nyt meillä on kolmestaan joku palaveri tiistaina. Ne yrittää todellakin kääntää mun pään. Saada mut sinne syömishäiriöpolille. Mutta mähän en halua luopua tästä, koska en ole vielä tarpeeksi laiha.

Istun hetken aulassa ja itken vähän. Luokkalaisen tulevat tunnilta ja menevät välipalalle. Mä katson niiden perään. Mä nousen ja menen naulakoille. Mietin miten surkea olenkaan, kun jään tunnilta pois luvattomasti. Kaksi kaveriani tulee naulakoille ja kysyy tuunko seuraavalle tunnille. Mä sanon, etten tuu vaikka terkkari ei antanut sairaslomaa. Sanoin, etten jaksa mitään. "En tiedä mikä mua vaivaa, joudun varmaan jättää koulun kesken." "Älä nyt..." Sanoin, että terkkari taas satutti. Puhkesin itkuun ja kaverini halasi mua. Mä lädin kotiin. Kaaduin mustalla jäällä, itkin koko kotimatkan. Tajusin miten tää kaikki satuttaa mua. Jos lopettaisin? Tajuan, etten voi sinun takia, sen takia, että olen vieläkin niin lihava. Mielummin kuolen, kun jätän tämän maailman. Sattuu, sattuu, sattuu. Laihdutus on numero yksi ja koulu on vasta kakkonen. Mua ei enää kiinnosta, vaikka koulu jäisi kesken. Kunhan laihdun. Harkitsen koulun lopettamista, en mä pysty keskittyä siihen. Ehkä olen huomennakin pois, vaikka ei siihenkää ole lupaa. Mun ajatukset on täyttänyt laihdutus, syömisten tarkkailu, itseinho, palava halu olla pienempi. "Tää hallitsee jo sun elämää." "Niin hallitsee..." Mutta kipuakin voi sietää, jos siitä tulee joskus jotain kaunista. Kaunista kipua, josta ei voi luopua. Se on sinussa, tämä maailma on minussa. Enkä tiedä vieläkään kuinka se löysi tiensä mun luo. Mutta se tuli vaan yhtä asiaa varten, tehdäkseen minusta kauniin. Viedäkseen minut pois tästä todellisuudesta, jonnekkin maailmaan, jossa vasta tarpeeksi laihana olet oma itsesi. Sitä ennen et ole mitään. Vaan tyttö, jota ihmetellään, pidetään kai outona, jolle varmasti nauretaan miten lihava hän onkaan. Tyttö joka tahtoo vaan... Eikä unelmaansa aio kadottaa.

"Jos ois pienempi ja hennompi kuin kukaan ystävistään
Jos ois linnun kokoinen
Silloin kelpaisi ja loistaisi ei lannistuisi mistään
Jos ois linnun kokoinen
Siivetön, mut linnun kokoinen

Jos ois pienempi ja hennompi kuin maailmassa kukaan
Jos ois linnun kokoinen
Silloin uskaltaisi unelmoida oman mielen mukaan
Jos ois linnun kokoinen"
 

Sivupalkkiin on lisätty kysely, kun on nyt se 50 lukijaa. Vähän päällekkin. Sinne saa vastailla mistä kirjoittaisin teille.

Hauraasti normaalipainon rajoilla.

Kelmuan mahan, kelmuan reidet, pohkeet. Menen saunaan, kuulin, että näin laihtuu. Mä olen hullu, päästäni kai sekaisin. Mutta en ole sairas, erilainen vaan. En nauti saunomisesta tälläkertaa, ajattelen vaan laihtumista ja sitä miten lihavalta näytän kireässä kelmukuoressa. Käyn lähellä pyörtymistä, mutta on pakko heittää vielä vähän lisää vettä, melkein koko iso sangollinen. En kuitenkaan pyörry, vaikka silmissä hieman sumenee. Laitan suihkun kuumalle, mutta olen ihan jäässä. Tämä on niin ihanaa. Juon paljon, katson leffan, syön muumipastilleja, joissa on vaan askissa 29 kaloria, teen 60 vatsaa, 60 selkää, 300 x-hyppyä ja yritän mennä nukkumaan. En saa unta, taaskaan. Pyörin, nousen, käyn vessassa, huudan kissoille, kun ne ei nuku. Samaa uudestaan ja uudestaan. Nukahdan taas kahden jälkeen, pyörin kaksi tuntia. Herään, katson aamupainon... 56.1 kg... Vähän laskenut, liian vähän. Katson painoindeksi pitkästäaikaa, tasan 19... Viimeksi se oli lähemmäs 20... Numeron alla lukee normaalipainon rajoilla. Mä hymyilen, mulla kestää hetki ennen, kun tajuan mitä se tarkoittaa, mä en voi uskoa. 1,5 kg ja mä olen alipainoinen. Ei enää paljon matkaa, mä pystyn siihen. Mä pystyn tähän. Juon ruokatunnilla puolet vitalinea-juguttijuomasta.  En saanut juoda sitä kokonaan... Puolet kolahtaa kovaäänisesti roskikseen, häpeän. Mutta onneksi kukaan ei kai kuule. 45 kaloria, ateriankorvikkeessa mikä loppui eilen olisi ollut 4 kertaa enemmän kaloreita. Kyllä mä tällä pärjään koulupäivän loppuun, ihan hyvin pärjään.

Terkkari ei pyytänyt mua terveystarkastukseen, kaikki muut mun luokasta on jo ollut. Pelkään, että huomenna se pyytää mutkin. Mutta mä en sinne mene punnitukseen, en varmasti mene! En halua, että se tietää tai arvostelee mun painoa yhtään. Se on kuitenkin sen ilmaissut, että se on hyvä, kun laihdutan. Salaa siis viestittänyt, että oon lihava. Tälläinen terkkari... Mulla on vielä 6 kiloa matkaa, että saan mun luokan kaksi tyttöä painossa kiinni. Ne 150 senttiset... Mä yritän, mä niin yritän... Minun on kylmä, mutta minun ei ole nälkä... Olin vihainen taas terapeutille, en katsonut sitä edes silmiin, en kertaakaan. Vastasin kyllästyneesti joka asiaan. Se kyseli mun syömisistä, mutta huomasin siitä ettei sitä oikeasti kiinnostunut. Niinpä en sanonut paljon mitään... Nauroi taas mun asioille. Miksi se vaan nauraa mulle? Mitä mä sanon väärin, olenko minä vääränlainen? Ei puhunut mulle siitä terapeutinvaihdosta, vaikka sille on siitä soitettu. Enkä mä saanut sanottua siitä, koska en tiedä miten olisi sanonut sen loukkaamatta. Olen edelleen uskomattoman iloinen ja se näkyy minusta kokoajan. Mä en ymmärrä miksi. Muhunhan sattuu. Mutta mä hymyilen, mä nauran, mä olen vaan niin onnellinen. Ostin nesteenpoistajia, olin haaveillut niistä jo niin kauan. Kun juon niin hitosti, ehkä tää auttaa siihen... Laskin matkalla kotiin koulusta, että tänään olen syönyt noin 170 kaloria... Juonut on tietysti myös kaloreita, kahvia ja funlightia. Niitä en vaan laskenut... Onko se hyvin? Mua pelottaa silti, että olen vielä huomennakin samassa painossa... Pelottaa niin, että se voi olla syy etten saa unta tänäkään yönä. Alipaino houkuttelee jo liikaa...

 

"Väistän vastuuta, en ratkaisun paikkaa etsi matkalta
Eksyn helposti, en oikeaa suuntaa löydä kartalta
Siitä lähdetään, ettei tervettä kohtaa löydy minusta
Siitä lähdetään, ilman sinua koskaan en mistään kiinni saa"