Ei mua voi kukaan tästä maailmasta erottaa.

Oli isäni synttärit. Mä lähdin kotiin vanhempien luo kakkukahveille. Kyllä, sanon sitä paikkaa vieläkin kodiksi, tää oma koti ei tunnu vieläkään kodilta. Täällä on liikaa pahaa oloa, syömisten tarkkailua, oksentamista, rahan tuhlausta, yksinäisyyttä. Otin kakkua palasen ja sitten vielä toisenkin palasen, koska oli niin hyvää. Ei se heti alkanut ahdistaa, mutta sitten tiesin, että mun täytyy lähteä kaupungille tapaamaan parasta ystävää. Sain ajatuksen, että käyn oksentamassa sen syömäni kakun metsään ja niinhän siinä taas kävi. Olin jo päivälläkin oksentanut. Mikä mua vaivaa oikeasti? Miksi tää käy aina kun oon yksin? Mä en osaa olla yksin tai alan tähän vammailuun heti. Olenko epäreilu, kun oksennan syntymäpäiväkakkua? Mä en vaan kestänyt, mä en kestä enää mitään ruokaa. En edes sitä rahkaa kestänyt. Mä oon ihan sekasin. Halusin niin kertoa parhaalle ystävälleni tästä kaikesta, mutta en uskaltanut. Ei me tälläisiä asioita puhuta. Mitähän sekin ajattelisi, jos tietäisi, että ennen kun nähtiin niin mä oksensin. Mitä jos se oikeasti tietäisi tästä kaikesta? Sanoisinko se, että mun pitäisi hakea apua? Se opiskelee kuitenkin sairaanhoitajaksi. Ei, en mä uskalla kertoa. Ei tää ole mikään ongelma vielä, mä oon vaan vähän sekasin, ei muuta. 

Oli kuitenkin kiva nähdä ystävää. Puhuttiin voimisteluajoista ja siitä miten epäreiluja meitä kohtaan oltiin. Me ollaan oltu kavereita siitä lähtien. Parhaita ystäviä lukiosta lähtien. En silti voi kertoa kaikkea. Haluan toisaalta kertoa, mutta taas toisaalta pitää kaiken salassa. Mutta tää on vaan niin yksinäistä, kun ei voi puhua kenellekkään. Mutta mua pelottaa ihmisten reaktiot ja se, että joku estää mua jatkamasta. Kuka oikeasti tälläistä voisi hyväksyä? En usko, että kukaan. Miksi mun elämästä tuli tälläistä? Miksi ne vanhan ystävän sanat satutti mua liikaa? Miksi aloin käyttäytyä näin? Miksen vaan olisi voinut olla aina laiha? Masennus tuhosi mut, kaikki lääkkeet, osaston ruokamäärät. Musta tuli tälläinen, jota kukaan ei halua, jota kukaan ei ymmärrä. Nytkin se yksi poika perui tapaamisen. Kuka muka tälläisen ihmisen haluaisi nähdä? Ei kukaan, mä tiedän sen. 

Tämä elämä pelottaa

Mutta sä tiedät, ettei kukaan voi mua siitä erottaa

Ei kukaan voi vetää mun kättä sen kädestä pois

Kaikki hienompaa kuitenkin täällä ois

Kun ei enää edes tunne itseään, 

Kun on kadottanut kaiken mikä oli ennen tärkeää

Joten mene pois, niin mä jään

Tähän kurjanhienoon elämään

Enkä nää pian enää valoa

En uuden aamun kajoa

Sulkien silmät kaikelta, mikä nyt tuntuu pahalta

Tää elämä ei tunnu enää samalta

Kun yksinäisyys kietoutuu muhun ja vie mut pois

Ja toive salainen: "kunpa kukaan ei mua estää vois"

Kunpa kaikki menisivät vaan hiljalleen pois

Kunhan et vain lakkaa yrittämästä.

Aamupaino 61.5 kg. En ole moniin viikkoihin painanut näin vähän. Toki se on silti ihan liikaa. Teitä lukijoita on jo 25, kiitos teille. Vähän pelottavaa kyllä... Mulla on kauhea nälkä, ajattelen vaan ruokaa. Kohta mä sorrun ahmimaan, niin kun eilen ja oksensin ne pähkinät pois. Kyllä mun jotain pitää syödä kun oon tänään syöny kaks keksiä ja juonu mehukeittoa. Mutta mä en haluaisi, mutta en halua nälkääkään. Haluan vaan laihuuden. Kai mun paino tippuu tästä, jos jatkan näin. Pelottaa, että vanhemmat saa tietää etten syö. En halua, että ne pyytää mua kotiin aina syömään, kun mä en halua syödä. Haluan nähdä taas vitosella alkavan luvun vaa'alla. Oon jo kerran päässy sinne, kyllä mun täytyy päästä taas. Ainakaan en lähde enää mökille lihomaan, yritän olla lähtemättä. Päiväruuaksi syön varmaan rahkan, joka odottaa jääkaapissa. Yritän lykätä syömistä, ettei tulisi nälkä uudestaan niin nopeasti. Silti pitää syödä edes jotain, ainakin vielä. Pitää tottua vähään ruokaan ensin ainakin. Tuntuu silti, että söisin liikaa, vaikka tiedän, että monet ihmiset syövät paljon enemmän päivässä. Silti kaikki on liikaa, yhdessä leivässäkin on 100 kaloria, hyi hitto. Kalorit on tosi ahdistavia, miksi niitä pitää edes merkitä ruokiin, kun ei voi sitten ikinä ostaa mitään? Toisaalta ärsyttää myös se, jos niitä ei ole merkitty. Ristiriitaista. 

Mä tunnen jo solisluut, vielä kun näkisin ne hyvin. Kyllä ne vähän näkyy, muttei tarpeeksi. Pyörryttää, ihana tunne. Ehkä pitäisi syödä, ettei joku löydä mua pyörtyneenä lattialta viikon päästä. Mutta, kun tää olisi niin ihanaa, laihtua nopeasti ja lopettaa syöminen kokonaan. Nälkä vaan pilaa kaiken ja mä kuuntelen sitä, en osaa olla kuuntelematta. Mä haluan näännyttää itseni, en vaan tee niin. En tee mitään mitä haluaisin. Mua vaan pelottaa kokoajan, että joku tulee ja pakottaa mut syömään taas, pakottaa mut vaan lihomaan. Ihmeellinen pelko, että jotain muka kiinnostaisi. Terapeutti on monta kertaa sanonut olevansa huolissaan, mutta pitäisikö olla? Ei mun mielestä. Mä vaan tarvitsen tätä, ei tää ole ongelma.

Sä itket ja väität, että kaikki on hyvin

Kyyneleet antavat eri viestin

Kukaan ei usko, kun sanot, että tarvitset tätä

Siksi et sanokkaan

Et kerro salaisuuksia, joita mietit yön pimeydessä

Joita kohtaat joka päivä

Näistä asioista ollaan hiljaa, ettei kukaan voi estää

Näin maailmasta tulee kaunis, sinusta tulee kaunis

Kunhan et vain lakkaa yrittämästä

Kyyneleitä, kukaan ei tarvitse tätä ihmistä.

Itkin terapeutille puhelimessa. Itkin, koska olin taas oksentanut. Munhan piti lopettaa. Miksi ostan karkkia, kun aina ahmin pussin kerrallaan? Mun hampaat kärsii. Teraputti sanoi, että pystyin olla silloinkin viikon oksentamatta. Mutta, kun tää kaikki tulee aina, kun oon yksin. Itkin, kun kukaan ei halua mua. Itkin, kun oon niin yksin, yksinäinen. Sanoin, etten jaksa olla täällä, että haluan taas täältä pois. Terapeutti sanoi, että näytin niin hyvin voivalta tänään ryhmässä. Nää olot vaan vaihtelee, epävakaus. Katsoin kaunista auringolaskua ja se rauhoitti. Silti totuus on, että olen yksin. Kukaan ei halua olla mun kanssa, oon niin hirveä, varmasti oon. Itkettää nytkin. Terapeutti sanoi, että samaistuu mun yksinäisyyteen. Puhuminen auttoi vähän. 

Äiti kysyi multa taas tänään puhelimessa oonko syöny. Mä vaihdoin äkkiä puheenaihetta. Oonhan mä syönyt jotakin. Jos huomenna uskaltautuisi vaa'alle. Mikä hirveä luku sieltä tuleekaan. Sitten saa taas itkeä. Sitten tiedän ainakin, että oon yksin. Mä en osaa elää ilman tätä vammailua, tätä tarkkailua. Mä haluan edes jotain seuraa mun elämään, jotain sisältöä, vaikka tää on ehkä väärää. Mä en tahdo olla yksin, en enää. Sanoin terapeutillekkin, että hetken yksinäisyys tuntui hyvältä, mutta ei enää. Nyt mä haluan siitä pois, mä en tahdo olla täällä yksin. Miksi mun pitää olla yksin? 

"Sä et oo ainoa yksinäinen ihminen maailmassa, vaikka siltä tuntuisikin."
 "Nii..."

Tää on mun tunne ja se on vahva, vahvempi kuin minä itse.

Jotain mitä hallita, jotain mitä vihata.

Istun yksin kaihtimet suljettuina. Monta juttukaveria puhelimessa, monta uutta miesehdokasta. Ei tarpeeksi hyvää, ei sellaista joka hyväksyisi mut. Ei tälläistä ihmistä voi hyväksyä. Ongelmien täyttämä, lihava. Nytkin huvittaisi mennä kauppaan ostamaan herkkuja. En mene, en saa mennä. Puurolla ja mehukeitolla eteenpäin. En mä muuta tarvi, kaapissa ei ole muuta. Tunnen kuinka mun keho lihoo, vaikka en syö paljoa. Mä lihon silti varmasti. En uskalla katsoa. Kaikki se läski mikä mussa on, on jäänyt. Kaikki se 20 kiloa läskiä, en saa sitä pois. Se jäi, se kaikki ylimääräinen, vaikka laihduin. Epäreilua. Vaikka yritän tehdä vatsalihaksia, se ei silti näy. Mä luovutan kohta, ei en saa luovuttaa. Huomenna on se ryhmäterapia, ottaa päähän. Mitähän nekin ajattelee kun oon vaan lihonu, vaikka mun piti laihtua sen kesätauon aikana. Lihava minä, joka ei taaskaan onnistunut. En halua mennä sinne, mä oon niin epäonnistunut. Huvittaisi taas herkkulakko, mutta se ei kuitenkaan pidä, jotten mitä turhia. Kauppa on niin lähellä, että jo melkein äsken hain sieltä pullaa. Kyllä mun pitää pärjätä pelkällä kahvilla. 

Mulla on kokoajan tunne, että vaikka mitä teksisin niin mä silti lihon. En jaksa katsoa tätä lihavaa kehoa rannalla, en tahdo tuntea läskejä kun istun. Silti en saa tehtyä mitään. Yritän syödä vähän, mutta en silti laihdu. Mua ahdistaa oma keho, minä, se etten kelpaa kellekkään näiden ongelmien kanssa. Mä jään varmaan ikuisesti yksin epäonnistuneena itkemään, koska en vaan onnistu ikinä.

Yksinäisyys huutaa mun nimeäni

Se kaikki täydellisyys

Nälkä kertoo, että pitäisi syödä

Mä en jaksa välittää

Mä olen yksin ja joskus vielä täydellinen

Kunhan vaan en kuuntele

Mä tarvitsen tätä, mä tarvitsen jotain

En saa poikaa, saan sentään laihuuden, jos sitäkään koskaan

Mä tarvitsen jotain

Mä tarvitsen kontrollia, jotain mitä hallita

Jotain mitä vihata

Itseäni, sitä mitä rankaista

Kun en ole lähelläkään täydellisyyttä

Kun olen vaan epäonnistumisten sarja

Syntynyt epäonnistumaan

Ja kädet hipoo täydellisyyttä

Mä näen sen

Mutta en pääse sinne, vaikka kuinka yrittäisin

Mä en pääse minnekkään

Eikä se lopeta kuiskimasta mun nimeä

Ei ennen kuin olen sellainen kuin se haluaa

En ole tarpeeksi koskaan

En vain ole tarpeeksi

En vaikka kuinka haluasin

Yksinäisyys palkitaan sitten kun olen laiha.

Pystyin olla melkein viikon mökillä ja sen perään Vauhtiajot. Söin, söin ja söin. En uskalla mennä vaa'alle. En tahdo tietää miten olen lihonut. En ole oksentanutkaan kun viimeksi viikko sitten. Eilen huomasin mun hampaiden kunnon huonontuneen. Johtuu varmaan oksentamisesta. Päätin lopettaa ja syödä vaan vähemmän. Tänään en ole syönyt lämmintä ruokaa, vaikka onkin taas nälkä. Ostin puuropaketin, ehkä laitan siitä ja pärjään sillä aina päivän. Tänään olen syönyt jugurtin, karjalanpiirakan, muutaman palan suklaata ja kaveri teki mansikka kakun niin sitä piti maistaa. Mutta kuitenkin paljon vähemmän kun koko viikkona päivittäin söin. Tästä on hyvä lähteä. Vaa'alle menen vasta siitten kun olen syönyt muutaman päivän vähemmän. 

Vauhtiajoissa oli kivaa. Kaveri pyysi mua sinne ja lähdin sitten mukaan. Vähän fiilis meni loppu illasta ja istuin yksin kun kaveri kuunteli lavan edessä musiikkia. Melkein itkin, mutta yritin pidätellä kyyneliä. Yksi mies istuin viereen ja juteltiin kaikenlaista. Se oli vaan itsensä mielestä liian vanha mulle. Kukaan poika ei edes katsonut muhun päin, vaikka yritettiin kaverin kanssa kyylätä monia poikia. Oonko mä tosiaan näin ruma ja läski, ettei ketään kiinnosta. Vai onko kaikki pojat niin ujoja, ettei ne uskalla tulla puhumaan. Mä uskon, että se on toi ensimmäinen vaihtoehto, valitettavasti. Miksen mä kelpaa kellekkään? Mä oon vaan yksin. En jaksa tätä yksinäisyyttä enää. Oon pian ollu vuoden yksin. Mun pitäisi laihtua, ehkä sitten mä kelpaisin. 

Mökillä tuntui, että mulla on tosi pulleat posket. Ahdisti käydä uimassa, kun tiesin, että kokoajan siellä vaan lihon. Ruokahalu on onneksi laskenut kun lopetin sen lääkkeen. Nytkään ei tee mieli mitään, vaikka on nälkä, koska tiedän miten lihava olen. En halua syödä, en halua enää lihoa. Nälkä yrittää voittaa mut, laittaa mut sortumaan. Mä taistelen vastaan, koska en halua lihota, en halua! Pian aloitan käymään salilla, saan äidin salikortin. Sitten voin käydä vaikka joka päivä jos huvittaa ja laihtua vaan. Kuulostaa hyvältä. Nyt vaan syömiset mahdollisimman vähälle. Nyt musta tuntuu, että mä onnistun. Yritän olla lähtemättä mihinkään nii tulee syötyä vähemmän. Eli olen siis yksin, mutta se vielä palkitaan sitten kun olen laiha. Sitten kaikki haluaa olla mun kanssa, sitten mä kelpaan.

Maailmani kaunis, johon kyyneleet eivät pääse.

"Hei muista syödä." äiti sanoi mulle kaksi kertaa. Joo kyllä mä söinkin, mutta oksensin sen pois. Toisaalta haluan olla keijukaisen ohut, liian laiha ja toisaalta haluan vaan itseni kiinteäksi. Haluan nähdä luuta, haluan tuntea luut. Miten mä muka voin lähteä sinne mökille huomenna, kun oksentelen vaan, enkä osaa enää syödä. Voinko perua sen, haluanko? En haluaisi olla yksin, mutta en halua syödäkkään. En tiedä mitä tehdä. Enkä voi kertoa kenellekkään. Pelkään terapeutin reaktiota huomenna. Ehkä vaan hymyilen ja sanon, että kaikki on hyvin. Ehkä se uskoo sen. Mutta se kuitenkin kyselee syömisistä. Mutta enhän mä ole edes laihtunut, varmaan. Mitä ongelmaa mulla edes voi olla. Isän mielestä kaikki syömishäiriöt on vaan huomionhakuisuutta, ei ne ole ongelmia, ei ne voi olla. Ei mulla ole mitään ongelmaa, ei ole. 

Nyt pitäisi sitten olla melkein viikko oksentamatta ja lihota. Miten mä kestän se ruuan mun sisällä, se tulee jo muutenkin itsestään ylös. Tänään jo oksentanu kaksi kertaa. Tästä on tullut ahdistuksen purkukeino. Mä pakenen itseäni ja tätä maailmaa. Mä tahdon piiloon, jonnekkin kauas. Mutta eniten mä tahtoisin vaan olla normaali, mutta se taitaa olla mulle liian vaikeaa. Mä tahdon löytää jonkun kivan pojan, ehkä se muuttaa mut normaaliksi tai ainakin enemmän normaaliksi. Mä tahdon vaan unohtaa tän kaiken ja leikkiä, että kaikki on hyvin. Ehkä alkaisin sitten itsekkin uskoa siihen. Mistä johtuu, että en katso koskaan herkkujen kaloreita, niitä voin syödä ja oksentaa ihan surutta. Mutta muuten en pääse kaupasta ikinä pois kun katson miten paljon kaikessa on kaloreita. Otan niitä koriin mukaan ja vien takaisin, koska niissä on liikaa kaloreita. Pyörittelen niitä käsissä ja mietin miltä ne maistuu, silti en osta niitä. Mutta kaikki herkut, ne mä ostan. Niitä mulla on kaapit täynnä. Mistähän tääkin johtuu? Ei tee edes oikein enää mieli kahvia, kun olen senkin oksentanut niin monta kertaa, eikä mitään muutakaan tee mieli mitä olen joskus oksentanut. Se on hyvä, mutta silti mä löydän aina jotain mitä syödä.

Mä katsoin sitä yhtä tyttöä, joka tuli vastaan. Se oli mun kokoinen. Ja mä ajattelin "näytänkö mäkin noin läskiltä". Rannalla ne vanhat joukkuelaiset oli laihoja, vieläkin, vaikka ne on jo lopettanut joukkuevoimistelun. Mä katsoin niitä kadehtien. Se yksi oli saanut pyöreyttä poskiin, mutta oli silti laiha. Mua ärsyttää, miksi mun piti lihoa. Ne varmaan katsoi mua, kun oon näin lihonut. Ei hitto jos ne olisi nähnyt mut silloin kun vielä painoin yli 20 kiloa enemmän. Mua hävetti, en moikannut niitä. En edes haluaisi nähdä niitä ainakaan vähissä vaatteissa. Kun mä olin joskus joukkueen laihimpia, nyt olen se joka on lihonut eniten. Vihaan, vihaan, vihaan. Mä vaan lihon ja oksennan, lihon taas. Mistään ei tule mitään, mä olen toivoton. Mä halailen pönttöä, enkä onnistu missään. Terapeuttikin varmaan ihmettelee, koska en ole laihtunut. Mä en osaa enää laihtua, en yritä tarpeeksi, koska olen huono. 

Mä tahdon itkeä kaiken tuskan pois

Kultaiset kyyneleet, ne jotka vierii mun poskilleni

Silti mä osaan vaan hymyillä tän tomun keskellä

Mä tuijotan pimeyteen Varjoa

Se on kaunis ja se kutsuu mua

Se on ainut mitä mulla on ja se on tuskaa

Silti siinä on jotain kaunista, jotain miksi elää

Ja mä olen yksin omassa kauniissa maailmassani

Maailmassa, jota kukaan ei tunnu ymmärtävän

Maailma, johon kyyneleet eivät pääse

Maailma, jossa valehdellaan, jossa vaan hymyillään

Mä olen eksynyt sinne, enkä löydä enää sitä tyttöä, joka olin ennen tätä

En ehkä edes halua löytää

Ja mä tuijotan merta, kuin sieltä muka löytyisi vastaus

Vastaus tuskaan

Mutta mä en kuule kuiskaustakaan

Mä jään yksin katsomaan kuinka se hiljalleen tyyntyy

Ja jokin saa minussa esiin surun ja kaipaamaan vanhaa elämääni

Mutta samalla tahdon jatkaa

Ja lähteä aaltojen kuljetettavaksi

Entä jos tää kaikki onkin vaan pahaa unta?

On päiviä kun luulen kaiken loppuneen. Sitten menen ja ahmin. Eilen meni niin hyvin, mutta sitten illalla sorruin ja oksensin. Lopetin sen masennuslääkkeen, koska se lihottaa mua ja on kokoajan nälkä. On muutenkin nälkä, enkä kestä sitä. Valehtelin taas äidille, että olin syönyt lämmintäruokaa ja jatkan varmasti valehtelua. Mua uskottiin. Aion valehdella äidille siitä lääkkeestä, että siitä tulee muka huono olo, että mulle ei enää ostettaisi sitä. Nytkin kippasin sen lääkkeen dosetista roskiin. Kaveri pyysi syömään huomenna. En tiedä pitäisikö perua se. Pelkään, että lihon. Nytkään en ole laihtunut, vaan vähän lihonut. Johtuu varmaan siitä lääkkeestä. Se loppuu nyt. Olen oksennellut neljänä päivänä peräkkäin. Milloin tämä lopuu? Haluanko tämän edes loppuvan? Milloin osaan lopettaa syömisen? En halua ahmia. Haluan olla syömättä, en vaan osaa... 

Haluan olla se laiha voimistelija tyttö mikä olin silloin. Se alipainoinen, jolta aina terkkarissa kysyttiin syönkö hyvin, onko siinä jotai ongelmaa. Nyt kukaan ei kysy onko jotain ongelmaa, koska en ole tarpeeksi laiha. Kyllä mä vielä näytän niille, musta tulee laiha, niin sitten ne näkee. Kukaan ei ole enää edes saanut sanoa mulle, että olen laihtunut, koska en ole. Miksi on niin vaikeaa laihtua? Haluaisin lähteä perheen mukana mökille, mutta pelottaa se syöminen. Mä aina lihon kun syön, en tajua mikä siinä on. Lihon niin helposti. Ärsyttävää. Sanonko kaverille. "Hei en voi tulla mukaan syömään, koska oon lihonu, koska lääkkeet lihottaa mua niin en voi syödä." Mitäköhän sekin ajattelisi. Ei se tiedä tästä mitään, ei melkein kukaan tiedä ja ne jotka tietää ei välitä. Mulle vaan sanotaan, että haen tällä huomiota. Ei mulla voi olla mitään ongelmia ikinä, kaikki on vaan huomiohakuisuutta. Kukaan ei ymmärrä. Jos sanoisin, että tänään yritän syödä vähemmän niin syön ihan hirveästi. Mikään ei vaan onnistu, enkä mä laihdu. Mä en jaksa enää olla yksin. Mä tahdon jonkun vierelle, jonkun joka tukee ja lopettaa tän kaiken. Ehkä mä vaan kuvittelen, mun pitää vaan herätä. Tää on kai vaan pahaa unta, tosi pahaa. Ja mua pelottaa, että en herää.

Koska ei ole muuta mitä rakastaa.

Paino aamulla 61.5 kg. Se oli kuitenkin laskenut parissa päivässä yli kilon. Ahdistavan paljon, mutta tästä mä vielä laihdun. Ja silti ahmin sitä suklaatakin. Olen oksennellut. Eilen kerran ja toissapäivänä kaksi kertaa. Kurkku oli vähän kipeä. Eilinen päivä meni kauheassa nälässä, vaikka söinki paljon. Tänään yritän syödä vähemmän. Mun on pakko laihtua. Tunnen jo solisluut, näänkin ne aina välillä. Mahaa on silti liiikaa, ihan liikaa. Olen yksin, niin yksin. En kestä tätä yksinäisyyttä. Mutta en jaksa nähdä edes ketään, en jaksa pyytää ketään käymään. Ketä edes haluaa nähdä tälläistä ihmistä kuin minä? Ei ketään... Mulla ei ole enää mitään elämää. Tää eläminen on ihan turhaa. Miksi en vaan voinut kuolla? 

Kaappi täynnä ruokaa. Kohta syön taas, että saan oksentaa. Mulla ei ole enää muuta elämää. Pelottaa, kun kaveri pyysi syömään lauantaina. En mä tiedä uskallanko syödä, jos mä lihon. Tää on samaa vaan päivästä toiseen. Mä en jaksa tätä, silti jatkan, koska mulla ei ole muuta sisältöä. Olisi edes joku poika, joka välittää. Joku josta välittää, jokin tarkoitus elämällä. Nyt mä olen yksin tässä syömisvammailu kierteessä, enkä uskalla ja osaa päästää irti, enkä ehkä haluakkaan. Täällä on jotain niin haurasta ja kaunista, jotain missä edes onnistua. Jotain miten satuttaa itseään, jotain miksi elää. 

Tämä on minun maailmani

Niin hauras, mutta sitä mä rakastan

Koska ei ole muuta mitä rakastaa

Pelkään, että menetän tämänkin

Pelkään, että kaikki katoaa ja joku estää

Pelko piirtää varjonsa minuun

Mutta mä jatkan silmät sokeina

Koska en muuta voi

Koska mulla ei ole muuta tarkoitusta enää

Kuvottavaa on tää kaikki minussa.

Mä söin jäätelöä onhan nyt kesä ja ukkostaa. Mutta en kestänyt sitä, niin mä menin ja oksensin sen. Mä en osaa enää syödä ilman ajatusta, että voisin oksentaa. Se käy aina mielessä, mutta välillä kestän sen. Kestäisin jos haluaisin. Nyt en halunnut. Mähän sanoin, etten söisi enää mitään, mutta sorruin. Heitän lopun jäätelön paketista roskiin, mä en saa syödä sitä enää. Nyt menen tekemään lihaskuntoa, koska siitä jäätelöstä jäi varmasti muhun jotain ja se täytyy saada pois. Kaverin luo ei onneksi tarvi tänään kun ukkostaa ja sataa. Ihanaa, saan olla syömättä. Jääkaapistakaa ei löydy enää paljon mitään, enkä nyt saa enää sortua ostamaan mitään. Tekee mieli suklaata, mutta se täytyy kestää. Ehkä yksi korppu kahvin kanssa tai sitten ei mitään. Yritän syödä tänään enää vähän, jotain nestemäistä ehkä. Mun keho on ahdistava, hirveä, kuvottava. Mutta se ei tule paremmaksi näin kun vaan syön. Mun pitää ryhdistäytyä. Mutta nyt sitä lihaskuntoa. Tänään voisin kokeilla lankkuakin. 

Epäonnistunut, jonka pitäisi kai lopettaa.

Aina mun pitää alottaa syömättömyys, mutten koskaan pysty siihen. Kotonakin menin keksikaapille. Rahka houkuttelee jääkaapissa. Miksei mun veli tullut syömään sitä pois. Kaveri pyysi syömään, mutta sanoin, ettei ole rahaa. Sitten se keksi, että pyytää mut niille syömään, miten voisinkaan kieltätyä. Toivon, ettei se toteudu. Mä en enää vaan osaa laihduttaa. Mun pitäisi alottaa herkkulakko, mun pitäisi jaksaa käydä lenkille. En jaksa vaan mitään. Nyt sain tietää siitä uudesta lääkkeestä, että se voi myös lisätä ruokahalua. Mä en halua, mä en halua! Miksi se lääkäri valehteli, eikä kertonut, että se voi olla noinkin. Tekisi mieli syödä se rahka, mutta se taitaa kohta nähdä roskiksen. Muuten olen syönyt kaikki ruuat, mulla ei ole mitään, eikä ole edes rahaa. 

Olen ehkä lähdössä keskiviikkona Etelä-Suomeen yhden kaverin luo, jota en ole nähnyt pitkään aikaan. Vaikka onkin vähän rahaa.
Siellä pitäisi syödä, mutta mä en jaksa tätä. Mä haluaisin syödä, mutta sitten taas en halua lihota. Ehkä olen kaunis näin, olenko? En todellakaan. Ehkä jos mä kelpaisin sille pojalle niin voisin lopettaa. Pelkään, että se sanoo, että oon lihonu. Siitä on jo yli kolme vuotta kun oon sen nähny. Silloin olin kaunis ja laiha. Vaikka en silloinkaan pitänyt itseäni minään. Mä pidän siitä pojasta, vaikka oon nähny sen vaan kerran. Hyväksyykö se mut tälläsenä, pitääkö mun laihtua, piilottaa viiltelyarvet? Kelpaanko, mua pelottaa. Mä en jaksaisi tätä syömispelleilyä, mutta se pitää mut kasassa. Se on ainut melkein mitä mulla on. Ainut mitä voin hallita. Silti se uuvuttaa ja haluaisi vaan lopettaa ja alkaa syödä. Mutta samalla se pelottaa, en mä pysty siihen, enkä halua, mä en jaksa. Jos joku tuo mulle sen ruuan mä syön, mutta muuten en pysty. Tuntuu vaan turhalta laittaa ruokaa. Mä en ole katsonut painoa pariin päivään, enkä katso, koska vaan lihon. Painan kuitenkin reippaasti yli 60 kg ja se on liikaa. Mä en halua nähdä mitän epäonnistun. 

Taidan nyt kaapia sen rahkan roskiin. Jos en enää tänään söisi mitään. Olen jo syönyt kaksi keksiä, kaksi korppua ja lasillisen mehukeittoa, eikä päivä ole edes vielä kunnolla alkanut. Ahdistava ajatus. Toivottavasti se kaveri ei pyydä syömään. Mä en halua syödä, vaikka tekee taas ruokaa mieli. Jos syön niin mä en ikinä laihdu. Silti mä jatkan syömistä, enkä osaa lopettaa. Mä en kelpaa, mä syytän liikaa itseäni. Mun pitäisi lopettaa, etten kohta ole niin syvällä, että se on jo liian vaikeaa. Mutta toisaalta haluan sinne, mä haluan täydellisyyteen. Mutta pelko on liian suuri siitä, että epäonnistun. Olen jo epäonnistunut. Mä en jaksa tätä.

Tahdon olla niin pieni, ettei mua voi koskettaa.

Painoin liikaa, aamulla katsoin. En siis lähde mökille, ei tällänen ole ansainnut mennä sinne syömään. Toisaalta haluaisin mennä ja sanoa, että tulen jos ei tarvi syödä, mutta se tuskin käy. Vanhemmat sai muutenkin tietää mun oksentelusta ja siitä, etten oikein syö paljoa. Nyt olisi helpompi puhua siitä, mutta mä en halua. Ne oli niin vihasia. 

Olin lääkärillä aamulla. Se kysei mun yliannostuksesta ja teki masennustestin. Nyt mulla alkaa sitten joku masennuslääke. Lääkäri kertoi sivuoireista, jotka pitäisi olla vaan alussa. Päänsärkyä ja ruokahalun vähentymistä. Jes, tuo viimeinenhän sopii mulle! Vaikka olisi aina noin. Lääkäri sanoi, että mun pitäisi aina syödä jotain aamulla ton lääkkeen kanssa, mutta en luvannut mitään. Sanoin, etten oikeen syö paljoa ja se kysyi kauanko se on ollut näin. Mä vaan sanoin, että vähän aikaa. Ja sitten se ei enää kysellyt siitä mitään.

Kauhea nälkä, mutta  mähän oon nyt päättäny elää nesteillä ja korpuilla. En saa sortua, en saa! Ehkä menen lepäämään nälän pois. Masentaakin niin, ettei taaskaan jaksa tehdä mitään. Kissa tarvisi ruokaa, mutta pelkän mennä kauppaan, koska ostan sieltä kuitenkin herkkuja. Nyt kaapissa ei ole karkkia, mä olen siis vähän edistynyt. Kaveri pyysi illalla käymään, mutta en tiedä jaksanko mennä. Mä en jaksa mitään, ehkä se uusi lääke auttaa. Lääkäri sanoi kun katsoi masennustestin tulosta, että on syytäkin ajatella masennuslääkettä. Kun mä sanoin, etten jaksa mitään.

Nälkä vaanii nurkan takana

Mä menen sitä karkuun siihen suloiseen uneen

Mä leikin, etten huomaa sitä

Mä leikin, ettei sellaista tunnetta ole olemassakaan

Sanon, etten tarvi sitä, en mä tarvi

En tahdo tarvita

Mä tahdon vaan olla pieni ja kevyt

Tuulen henkäys ja meren aalto

Sellainen, jota ei voi koskettaa, jota ei ole olemassa

Näkymätön tai edes kadonnut

Tai niin pieni, että juuri ja juuri näkyy

Mutta ei enempää

Mä en tahdo olla enempää

En tahdo olla näin

Kaikkihan on hyvin, oon vaan väsynyt.

Selvisin, en tiedä onko se hyvä vai huono juttu. Ainakin ostin pullan sen takia, tai ehkä sen, että saan oksentaa sen. En muista paljon mitään sairaalassa olosta, koska olin niin väsynyt. Mua ravisteltiin ja nipisteltiin, että pysyisin hereillä. En oikein meinannut pysyä. Sitten suurin ongelma, RUOKA... Mua ahdisti ihan hirveästi. Yritin aina jättää lautaselle jotain, edes vähän, ettei tuntuisi niin pahalta. Mutta tänään piti syödä kaikki, että varmasti pääsen kotiin. Kävin joka ruua jälkeen vessassa ja ajattelin oksentamista tosi paljon, mutta sitten tulin takaisin järkiini ja lähdin takaisin lepäämään. Piti vaan levätä kokoajan niissä piuhoissa kiinni. Ajattelin jumppaamista lattialla, että olisin kuluttanut edes jotain, kun kerran söin niin paljon. Mutta en tehnyt sitäkään. Nyt olen vaan liian väsynyt. Huomenna aloitan sen nesteillä elämisen, ainakin huominen, jos on pakko lähteä mökille. Yritän taistella sitä vastaan, mutta voi olla ettei onnistu. Kaikki meni taas vaan niin pieleen... Kaikki on pettyneitä ja vihasia mulle, mutta mä oon sen ansainnutkin. Taas mä menin tekemään näin, viimeksi marraskuussa jouduin samankaltaisen tapauksen takia sairaalaan. Sen jälkeenkin oli yksi yliannostus, mutta ei sairaalareissu. Miksi en osaa vaan lopettaa?

Ajattelin kauppaan mennessäni onko mulla joku syömishäiriö, kun ostin taas hirveästi herkkuja ja ahmin jo osan. Osa makaa taas roskiksessa. Miksi mä teen tätä, tää on turhaa. Silti joku käskee jatkamaan. Silti joku sanoo, ettei mulla ole mitään ongelmaa ja mä uskon sitä. Kaikkihan on lopuksi ihan hyvin, oon vaan väsynyt...

Kuolema saapuu hiljalleen ja vie uneen kauniiseen.

900 mg... En osaa muuta sanoa, kuin anteeksi. Musta ei vaan ollut elämään enää. Pitäisikö mennä pyytämään apua? Kaikki tapahtui niin äkkiä, en tajunnut tilannetta yhtään. Nyt mä odotan kuolemaa hiljaa saapuvan. Mun elämä ei ollut kaunista enää pitkään aikaan. Nyt on aika kaiken loppua. Loppuuko mun elämä?

Pelottaa, mutta kukaan ei saa tietää mitään.

7.7.14

Pikkusisko tulee yökylään ja mä teen pannareita. Pikkuvelikin tulee syömään. Mä laitan päälle  kermavaahtoa ja hilloa. Sitten kun olen syönyt iskee ahdistus. Mä ahdistun niin, että alan keksiä hätävalheita.

"Mä lähen käymään kotona." (siis vanhempien luona)

Jätän pikkusiskon yksin syömään pannariaan ja mä lähden metsään oksentamaan. Menen samaan paikkaan kun eilenkin. Sitten mä kuulen kuinka mun vanhemmat ajaa läheistä pyörätietä, mä kuulen niisen puheen. Mulle tulee kiire. Joku mies on äkkiä aika lähellä mua. Näkikö ja kuuliko se kaiken? Mua pelottaa, ei se sanonut mitään. Mä menen takaisin kotiin ja vanhemmat on jo siellä. Ne kysyy missä olin ja mä alan selittää vanheita. Ne kysyy miksi ei nähnyt mua matkalla ja mä sanon, että menin eri reittiä. Ne kysyy oliko kukaan kotona ja mä sanon, ettei kukaan avannut ovea. En tiedä uskoiko ne mua ollenkaan. Mitä mä teen, mä vaan valehtelen kaikille. Ja nyt tekee taas mieli ruokaa, mä en kestä.

8.7.14

Mä en tahdo puhua kellekkään. Mä en tahdo, että kukaan on huolissaan, koska ei tarvi olla. Kaikki on hyvin. Parempi, ettei kukaan tiedä mistään mitään niin saa olla rauhassa. Mä en halua kertoa, ei kukaan saa estää mua. Mä heitän taas ruokaa roskiin ja pakkaseen. Huomenna aion elää vaan nesteillä, ehkä korpulla jos on pakko saada purra jotain tai sitten purkkaa. Eli siis mehua, jugurttijuomaa, mehukeittoa. Niitä löytyisi jääkaapista. Jos nyt pystyisi huomisen ja ylihuomisen edes näin. Sitten mun pitäisi päättää lädenkö perheen kanssa mökille viikonloppuna. Ahdistaa tieto siitä, että siellä pitää syödä. Ehkä en mene syömisten takia, harmittaa, mutta enhän mä ole edes ansainnut syödä.

Mä katson haikaillen ruokaa

Mä katson kuinka se katoaa roskiin ja pakkaseen

Ja mä hymyilen kun onnistun jättämään sen edes hetkeksi

Mutta aina se hetki on liian lyhyt ja löydän itseni taas syömästä

Mä en onnistu koskaan

Haluan yöhön nukahtaa ja unohtaa virheeni kokonaan.

Konfirmaatio oli ja meni. Siellä mulla oli vaan kauhee nälkä ja ahmin ehtoollisleivänkin nopeasti. Olin syönyt vaan aamulla jugurttijuomaa. Ahdisti siinä mekossa, ihme, että se edes mahtui mulle vielä. Kokoa s... Konfis kesti vajaa kaksi tuntia ja sitten lähdin perheen kanssa rannalle. Ahdistuin taas, mutta pystyin olla siellä. On pakko nauttia näistä lämpimistä päivistä jotenkin. Uimisen jälkeen jäin vielä vanhempien luo ja ne pyysi mua syömään. Ensin sanoin, että mulla ei ole nälkä, mutta yhtäkkiä muutin mieleni. Se tuli salamana päähäni ja alkoi tehdä hirveästi mieli ruokaa. En syönyt paljoa, mutta sekin oli mulle liikaa. Mä lähdin nopeasti ruuan jälkeen. Ja varmaan arvaakin mitä oli mielessä. Pikkusiskoni halusi välttämättä tulla saattamaa mua pyörällä. Sitten matkan varrella mä pysähdyn ja sisko kysyy miksi pysähdyin. Mä sanoin, että haluan muka ottaa kuvia. Sisko kysyi pitääkö hänen lähteä ja mä sanoin joo. Me halattiin ja mä otin muutaman kuvan, ettei kukaan arvaisi mitään. Katsoin siskon perään ja odotin, että hän oli hävinnyt näkyvistä. Sitten mä menin siihen metsään ja oksensin. Ruoka oli ollut hyvää, mutta se suuri ahdistus, jota en vaan kestä. Mä en halua olla läski, mä en halua lihoa. Kaikki karkaa käsistä, mutta saa karata. Mä en välitä, en jaksa välittää. Mä en halua kertoa tästä kellekkään, vaikka terapeutti arvaa sen mun viikkokortista. Mitäköhän sekin ajattelee? Mä mietin onko mulla jo jokin ongelma itteni kanssa. Kaikki on vaan niin sekaisin, enkä tiedä mitä ajatella enää mistään...

Tapaan tänään toisen pojan Tinderin kautta. Jännittää... Hyväksyykö kukaan mua tälläsenä kun oon? Hyväksyykö kukaan mun virheitä ja ongelmia? Mä en halua olla yksin, mutta miksen voisi vaan olla normaali? Mä kaipaan niitä aikoja kun olin pieni lapsi, kun ei ollut mitään ongelmia. Nyt olen vaan kasa ongelmia. Enkä pääse niistä eroon. 

Mä nään vaan kaikki maailman virheet

Virheet itsessäni

Mä nään maailman tuskaisena, enkä kauniina niin kuin siitä sanotaan

Silmin sumuisin mä katselen vaan

Ja haluan yöhön nukahtaa

Haluan tuskan pois ja sitten kuitenkin teen lisää tuskaa

Suljen silmät peilin edessä ja sitten kuitenkin katson

Katson miten epäonnistunut olen

Ja silloin tiedän, että haluan vaan nukahtaa

Ikiuneen kauniiseen

Ja niin sulkisin silmäni virheiltä

Mä vihaan elämää, mutta vielä enemmän itseäni.

Mä nään kaverin hiuksissa anorektisen tytön kuvan. Hän näyttää kauniilta, mutta samalla tiedän, että kuvittelen kaiken. Kuva kuin huutaa mun nimeäni. Ja yhtäkkiä se katoaa. Katson laihoja lapsia rannalla ja sen jälkeen katson itseäni. Miksi edes tulin tänne arvioitavaksi? On onneksi muutama mua lihavampikin, mutta silti olen liikaa ja niiden lihavimpien joukossa.  Mä en ollut laihtunut, nää lääkkeet estää mua laihtumasta. Mä vihaan niitä, silti syön ne kiltisti. Ystäväni on laihtunut, miksi minä en laihdu? Mä vihaan tätä. Mä vihaan elämää ja sitä, kun musta ei tule sellaista kun tahdon. 

Nälkä repii mua eri suuntiin, vaikka olen syönyt. Onneksi ei ole enää paljon ruokaa jäljellä ja lisää en saa ostaa. Kyllä mä näillä pärjään, sitten tulee syötyä vähemmän. Paitsi, että kauppa on lähellä ja se houkuttelee. Herkut sen hyllyillä. Enää on yksi suklaapatukka ja sitten oon syönyt kaikki herkut. Keksejä ei lasketa, jotka on vieraita varten. Mun täytyy olla vahva ja olla ostamatta herkkuja. 

Kissat söivät töissä raejuustoa ja mä olisin halunnut mennä syömään samalta lautaselta. Nyt tekee raejuustoa mieli ihan hirveästi ja kaikkea muutakin. Mä haluan ruokaa, mutta toisaalta en halua. Mulla on niin ristiriitaset ajatukset ruuan suhteen. Toisaalta haluan syödä, mutta sittenkään en. Mä en jaksa enää välittää... Se poikakin jota tapasin ei enää vastaa. Ehkä sitä ei kiinnosta. Ketä edes kiinnostaisi tälläinen epäonnistuja ja lihava, jolla on liikaa ongelmia? Nyt lähden käymään vanhempien luona, että saan muuta ajateltavaa, etten mä menisi lääkekaapille. Mikään ei onnistu, ei mikään. Mä olen surkea...

Mitä tää on, olenko hullu?

Syön, syön, syön ja syön. Mä en osaa lopettaa. Sitten menen ja oksennan ne cream cracerit ja juustot. Join samalla kahvia ja hyi, että oksennuskahvi maistui pahalta. Ei tehnyt enää mieli kahvia, vaikka olin keittäny pannullisen sitä. Sen jälkeen aloin taas syödä karkkia nälkääni. Päässä heittää, mutta se on hieno tunne. Mä olen kuitenkin syönyt liikaa. En osaa enää syödä vähän. Silloin joskushan pärjäsin kahdella viilillä päivässä. Enää en pysty siihen, eli siis pitää oksentaa. Kaapissa on vielä karkkia ja pian ne katoaa mun sisään, koska olen epäonnistuja. Olen nyt oksentanut eilen ja tänään, katotaan jatkuuko se. Nälkä huutaa mun nimeä, mä vihaan sitä! Mä haluan, että se menee pois ilman, että syön. 

Näin eilen yhtä poikaa Tinderin kautta. Se ei tiedä mistään mun ongelmista, mitä jos tietäisi? Pitäisi varmaan ihan hulluna, eikä pitäisi enää mitään yhteyttä. Miksei mun elämä vois vaan olla normaalia, miksi mä oon näin epänormaali, joka ei kuulu joukkoon? Kuka tällästä jaksaa kattella edes? Miksen vaan osaa olla tyytyväinen itteeni, miksi mä en riitä? Mua ahdistaa niin tässä kehossa. En vaan osaa tehdä millekkään mitään. Mä en osaa olla syömättä. Surkea minä! 
Tämän päivän syömiset: 
karjalanpiirakka juustolla, jäätelö, tupla, vähän irtokarkkeja ne cream cracerit, jotka kuitenkin oksensin. 
Mä syön ihan liikaa. Mä varmaan vaan lihon ja se pelottaa. Miten lihominen voi pelottaa niin paljon, miksi se on niin suuri osa mun elämää, miksi tää kaikki syöminen on? Mä en käsitä, onko mulla joku ongelma vai miksi oon tällänen? Miksi en osaa elää niin kuin normaalit ihmiset? Miksi mä syön niin paljon herkkuja, ahmin ruokaa ja oksennan? Miksi ruoka on vaan kokoajan mielessä? Tää on ihan hirveetä, ei tää oo mitään elämää. Mutta samalla mä olen tyytyväinen, "hyvä kun oksensit taas", "hyvä, nyt sä laihdut", "ei, ei saa lihota, ei enää yhtään". Onko paljon pyydetty, jos tahtoo vaan olla laiha?

Ruoka on pahin vihollinen, joka sua silti rakastaa.

Sain töitä kissojen parissa. Aloitan huomenna. Hetken olin iloinen ja nyt pelottaa. Mitä jos musta ei olekkaan siihen, jos en jaksa? En edes tiedä mitä teen siellä, no huomenna selviää. Jotain siivoushommia ja ruokkimista. Ihana päästä eläinten pariin ja saada sisältöä päiviin. Mä vielä hymyilin mun mukana olevalle hoitajalle pihan edessä. Sitten kaikki romahti. Kun pääsin sisälle aloin ahmia. Ensin croisantti, juustoa ja lopuksi vielä sipsejä. Kaikki loppui taas vessaan. Mikä itsekuri tää on? Otin vielä kaikki ruuat pakkasestakin pois, vaikka ei pitänyt. Ruoka rakastaa mua, mutta mä en sitä. Se tulee mun luo, vaikka mä menen karkuun. Se on niin rakastunut muhun, ettei jätä mua yksin, se ei anna mun levätä ennen kuin olen syönyt. Mä vihaan tätä, miksi se rakastaa juuri mua? Mun tekee vaan mieli syödä ja syödä, kokoajan. Haaveilen ruuasta, kylään mennessäni ajattelen vaan sitä mitä saan kahvipöydässä syödä, keskityn vaan ruokaan ja unohdan siellä olevat ihmiset, kauppaan mennessäni kuljen hyllyillä pitkään ja ajattelen vaan ruokaa ja sitä miltä se maistuu. Ruoka, se on kokoajan mielessä. Syön hirvesti herkkuja, mulla on kokoajan karkkia kaapissa. Onko tää kaikki normaalia, onko jollain muulla näin? Mä varastoin ruokaa ja heitän sitä roskiin. Mä syön herkkuja ja tunnen huonoa omaatuntoa ja välillä oksennan. Mä en syö lämmintäruokaa, mä en jaksa tehdä sitä, enkä halua. Syön vaan kun on pakko ja ahdistun siitä ja yleensä oksennan sen. Mä elän herkuilla ja jollain mitä ei voi sanoa ruuaksi. Yritän laihtua, mutta siitä ei tule mitään, koska niin kuin sanoin ruoka rakastaa mua. Mä teen joka päivä lihaskunnon ja yritän käydä välillä lenkillä. Mutta nälkä, se pilaa kaiken ja vaikka ei olisikaan nälkä niin silti tekee ruokaa mieli. Mä en kestä tätä. Milloin mun maailmasta tuli tälläinen? Voi kumpa ei olisi olemassa ruokaa, voi kumpa ei voisi lihoa, voi kumpa elämä olisi helppoa. 

Minä olen hukassa

Tämä käy jo kuolemasta

Kun kaikki on vaan yhtä ruokaa ja välillä taas ei

Kun se on se mikä sut määrittää

Laihuus ja onni?

Missä loppuu tuska

Kun ruoka rakastaa sinua ja sinä vihaat sitä

Katso nyt itseäsi ja ole syömättä.

Mua väsyttää, olen silti käynyt lenkillä ja tehnyt lihaskunnon. Kaupasta tarttui taas liikaa ruokaa mukaan. Mä pakastin juuston, raejuuston ja karjalanpiirakat. Ehkä sitten on vaikeampi syödä ne. En tiedä voiko raejuustoa edes pakastaa. Jääkaappiin jäi kurkkua, jugurttijuomaa, mehukeittoa, maitoa, mehua, jääteetä. Mä olen tyhmä kun aina ostan sitä ruokaa, vaikka tiedän, etten syö sitä. Mun vaan tekee kauheesti mieli syödä kokoajan. Ihan hirveetä oikeestti. Mun jääkaapissa on nytkin liian paljon ruokaa. Mä hukun siihen ruokavuoreen. Mua ahdistaa koko ruoka. Silti söin äsken karjalanpiirakan juustolla. Mun pitää nyt oikeasti vähentää, syön ihan liikaa. Nyt ruoka on pakastimesssa ja jos sen sulatan ja syön niin lopulta se on roskiksessa. Juuri ostettu ruoka, ei sitä saa heittää roskiin. 
"Heitä ruoka roskiin, älä syö sitä.", joku hokee mun päässä. 
"Sun ei tarvi syödä enää, sä et saa syödä, kato nyt itseäsi." Vaaka näytti eilen aamulla tasan 62 kg. Hyi hitto miten oon lihonu! Tänään en mennyt vaa'alle, huomenna sitten. Mä en halua pettyä tälläkertaa. Ja se terapeutti muka sanoi, etten ole voinut lihota. Ja paskat, kyllä mä lihon, mä tiesin sen. Vihaan itseäni ja tätä kehoa niin paljon. Huomenna aion elää pelkillä nestemäisillä ruuilla ja ehkä muutamalla karkilla. Mullahan on tuolla kaikkea hyvää vähäkalorista (liikaa kaloreita silti) nestemäistä ruokaa. 

Mun on pakko nyt laihtua. Se joku käskee, älä siis lopeta. Pakko olla laiha, pakko. Sitten se on tyytyväinen, sitten mä oon tyytyväinen. Ja niin kaikki on hyvin. Kuole tai laihdu! En voi elää näinkään. Mä haluan kelvata, olla kaunis, täydellinen. Mutta se kaikki on niin vaikeaa. Nälkä murtaa mun mieleni aina ja mä sorrun. Tuleeko musta siis koskaan kaunista? Mua pelottaa, ettei tule, koska olen tälläinen epäonnistuja. Odotan jo huomista ja nälkää. Pelkään sitä, pelkään numeroita, jotka eivät kuitenkaan pienene, vaikka olisin syömättäkin. Mun on pakko onnistua, aloittaa nyt. Kaikki tämä, että olisin edes yhteen asiaan itsessäni tyytyväinen.

Kun en koskaan kelpaa.

Terapeutti on lomalla, joten näin sen sijaista. En tykkää kyseisestä henkilöstä, mutta ei onneksi tarvi käydä montaa kertaa. Se kyseli miten leiri meni ja huomasi heti mun tuhoavat käyttäytymiset paperilla. Se alkoi kysellä siitä, mutta en osannut kertoa, että oksensin. Me kierreltiin ja kaarreltiin asian ympärillä. Hän kysyi onko se jotain mikä on mulle vaarallista. Mä en tiennyt mitä vastaisin ja sanoin "ei varmaan..."
Lopulta se sai selville oikeat sanat ja mua hävetti. Tietysti olin myös tyytyväinen, että olin taas saanut laittaa viikkokorttiin kohtia kyllä. Hän alkoi selittää mitä vaaroja on kun oksentaa ja lopuksi kysyi mitä mä mietin. Mä sanoin, että mua ei kiinnosta mitä mulle käy. Hän puhui jotain syömishäiriöstä ja mä puollustelin, että söin sen ripari viikon ihan hirveesti. Terapeutin sijainen kertoi myös, että ei liho jos syö normaalisti. Mä sanoin vastaan. Sanoin, että mä kyllä lihon jos syön. Hän sanoi, ettei ihminen lihoa nopeasti. Ettei se viikko muka voinut lihottaa mua. Varmana lihoin, en ole uskaltanut katsoa. Sijainen sanoi, että se on vaan  nestettä, joka näyttää, että painoa olisi enemmän. Mä en usko. Se sanoi, ettei se ruoka heti kerry vartaloon. Mä en usko. Lopuksi se kysyi kuinka voimakas halu mulla on vahingoittaa itseäni tai kuolla asteikolla 0-5. Mä sanoin 4... Sitten se kysyi voiko päästää mua lähtemään. Mä vastasin, että soitan omalle terapeutille, jos tulee paha tilanne. Ja mut päästettiin lähtemään.

Kävin illalla vanhempien luona ja valehtelin, että olin syönyt päivällä hesessä kanasalaattia. Silti se oli äitini mielestä liian vähän ja mulle tarjottiin kananmunaleipiä. Oli pakko syödä. Ahdistaa. Ne mun päässä haukkuu mua taas. Surkea, läski, epäonnistuja. Huomenna syön vähemmän taas, ehkä sitten ne on tyytyväisiä. Ei ne ei ole koskaan, ehkä sitten kun olen kuollut...