Virhepalanen, jolla ei ole tarkoitusta.

Ajatuksia ja tekoja kuluneelta riparilta ja riparin jälkeen:

24.6.14

Mä olen muiden seurassa, mutta tunnen olevani yksinäinen. Muut isoset pelaa ja mä vaan istun ja lihon. Ensimmäistä kertaa mä haluun täältä pois. Mun huonekaverit on tukevia, mäkin tunnen olevani. Mä vaan syön. Ahdistaa, harmi kun jätin ne lääkkeet kotiin. Kukaan ei tiedä kuinka kamppailen elämästä. Kukaan ei tiedä, että mulla on paha olo. Isostenisonen puhui eilen illalla yksinäisyydestä. Mä koin samaistuvani siihen. Niihin yksinäisiin muiden seurassa. Se mä olen, yksinäinen. Enkä uskalla sanoa, että on paha olo...

Mä oon yksin, vaikka ympärillä on muita. Kaikki vaan katsoo tätä epäonnistunutta naamaa. Mä hymyilen muiden isosten kanssa, silti mikään ei tunnu aidolta. En ole tutustunut kehenkään, en kai enää osaa. Mä oon ulkopuolien, virhepalanen jolla ei ole tarkoitusta...

25.6.14

Mä tein sen ekaa kertaa leirillä. Sinne meni makaroonilaatikko. Mä toivon, ettei tää tuu tavaksi ja salaa toivon, että tulee. Toivon, ettei valvontakamera nähny mua. Mulle tuli vaan niin kauhee läskiahdistus, etten kestänyt. Nyt yritän taas hetken.

28.6.14

Mä tein sen jo toisen kerran tai vasta. Mua alkoi ahdistaa se hampurilainen, jonka söin. Nyt se on poissa ja niin olen minäkin, ainakin melkein. Mua oli etsitty, kun olin poissa, heti jotain. Nyt on nälkä, mutta kyllä mä sen kestän. Nälkä on hyvästä. Tää kylläsyys saa luvan jo loppua. Rakastan nälkää, se on kuin ystävä. Pian on leiri ohi ja saan kokea sen taas. Ihanaa, mä odotan.

30.6.14

Nyt on leiri ohi ja hyvin meni. Mä kestin, mä jaksoin kokonaan. Mä olen tyttyväinen, vaan en siihen miten paljon söin ja miten vähän oksensin. En jäänyt kuitenkaan kiinni leirialueelta poistumisesta. Täällä mä nyt olen taas yksin omassa kämpässäni. Äiti kävi ja kysyi onko mulla ruokaa. Valitettavasti kävin kaupassa, mutta ei sieltä lämpimänruuan tavaroita lähtenyt mukaan, niin kuin ei koskaan. Ne persikkarahkat lensi jo roskiin. Vielä olisi kurkkua, raejuustoa, croisantteja, banaaneja, mehukeittoa ja leipää pakkasessa. Karkkiakin valitettavasti on... En edes halua tietää miten paljon oon lihonut. Mun pitää nyt ensin laihtua vähän, että uskaltaudun vaa'alle. Huomenna se alkaa taas, vähä syöminen. Mä en voi pitää enää mitään vaatteita, mä näytän niin isolta kaikissa. Maha on kasvanut, varmasti on. Reidet ovat leventyneet, varmasti ovat. Tai sitten vaan pääni on sekaisin. Musta vaan tuntuu, että mussa on ihan liikaa, siis ihan liikaa!

Pelottaa olla elossa niin lähellä kuolemaa.

Mä lähden sinne riparille ja mua pelottaa. Äiti sanoi mulle käydessään. 
"Sun pitää riparilla syödä, sä oot esimerkki."
Se kysyi taas olenko syönyt ruokaa. Mä sanoin, että söin tonnikalaa, vaikka en syönyt. Oon mä kuitenkin tänään syönyt. Se olisi halunnut tuoda ruokaa, mutta mä kieltäydyin. En sitten mennyt syömään kotiin, vaikka isä pyysikin. En mä pystynyt, mä oon niin hirveä.

Poljin pyörällä apteekkiin ostamaan lääkkeitä itsemurhamielessä. Olin ajatellut ostaa yhden paketin, mutta siellä ne kysyi haluanko kaksi pakettia ja tietenkin mä ne otin. Nyt ne lääkkeet kummittelee mun vaatekaapissa vaatteiden takana. Mä mietin mitä menetän, jos kuolen. Mä mietin miten mun kissalle käy. Mä en vaan kestä tätä oloa, tää on liian rankkaa. Silti mä taistelen, muiden takia, koska itsestäni en välitä. Mä haluan vaan niin paljon kuolla, mutta mä en saa, en saa tehdä niin. Mun pitää muistaa se. Ja houkuttaisi ottaa lääkkeet mukaan leirille, mutta pitää jättää ne kotiin. Mitähän ne riparilaiset aattelisi jos leirillä isonen kuolisi. 

En pääse nyt kirjottelemaan yli viikkoon kun menen sinne riparille. Yrittäkään pärjätä. Mäkin yritän selvitä hengissä. Toivottavasti tulee kiva leiri. Mua pelottaa, mutta ehkä se helpottaa ja kuolema-ajatukset väistyy. Taidan vielä soittaa terapeutille tsemppien toivossa.

Yksin yössä mä yritän kai itkeä.

20.6.14

"Ota nyt lisää ruokaa!" äiti sanoi vihaisella äänellä.
"Sä tiedät mistä ittes löydät, jos et syö!"
Oon syönyt aivan liikaa ja lisää on tulossa. Mä paisun, hyi. Kävin kuitenkin lenkillä. Päälle 400 kaloria vaan meni. Ahdistaa mun keho taas ja vanhemmat vahtii syömisiä. Ne sai tietää, etten ollut eilen syönyt ja ne laitto sitten pitsaa. No sen leirin jälkeen sitten aloitan. Mä lupaan etten enää syö. Mutta nyt hyvää juhannusta.

21.6.14

Mä lähden ruuan jälkeen puolijuosten metsään. Mä tyhjään kaiken sisältäni, lopetan sappinesteisiin. Tuntuu hyvältä, mä onnistuin tekemään tän salaa. Tää kaikki on yhtä salailua. Mutta mitä sitten jos rakastaa tätä?

Tultiin juuri mökiltä. Taas olen tässä kodissa yksin yksinäisyydessäni. Mua ahdistaa, söin juuri. Vanhemmat pyysi huomenna syömään, mutta en haluaisi mennä. Pian joudun kuitenkin syödä koko viikon. Aina vaan olo, että haluaisi perua koko leirin. Mua ahdistaa se niin paljon ja mä itse. Mitä ne muutkaan ajattelee musta siellä kun oon näin lihava ja muutenkin. Mitä jos oon siellä vaan yksin. Mulla ei oo koskaan ollut näin epävarmaa oloa leirien suhteen. Mä oon niin epätoivonen, että se ajaa mut taas itsemurha-ajatuksiin asti. Olisi parempi vaan kuolla. Mulla on taas se olo, että haluaisin ottaa ne lääkkeet. Ehkä soitan terapeutille, jos se auttaisi. Mua pelottaa, että teen jotain. Mä en edes uskaltanut sanoa, että olisin halunnut mennä yöksi vanhemmille, kun on tällänen olo. Mä en vaan uskaltanut. Munhan pitää pärjätä.

Ei yhtään kaunista kohtaa löydy minusta.

Mä lasken mun rauhottavat. Vaan 155 mg lääkkeitä, ei niillä kuole. Mä jätän ne kaappiin, en ota mökille, vaikka ensin niin aattelinkin. Mulla on niin paha olo, en haluaisi lähteä sinne mökille. Koko aamun olen vaan syönyt kaikenlaista, koska ahdistaa. Se leirinvetäjäkin soitti, sain  kerrottua mun tuntemuksista. Ei se auttanut, vaikka se sano, ettei ole pakko tulla ruoka-aikana pöytään. Sanoi vaan, että kunhan syön yhden lämpimänaterian, se riittää ja vaikka salaattia. En paljastanut mitään syömisongelmista, (jos tätä nyt voi ongelmaksi kutsua). En tiedä aavisteliko se jotain, toivottavasti ei. Se ei helpottanut, eikä se, että voi lähteä kesken leiriltä pois, jos tuntuu vaikealta. Lupasin ilmottaa sitten, jos en tulekkaan. Mä olen pettänyt kaikki, jos en mene. Vaikka se vetäjä sanoi, että se ei ole niin. Mä mietin sitten vaan koko viikon sitä miksi en mennyt. Kaikki sanoo, että ois hyvä jos menisin. Ne sanoo, että se varmaan piristäisi mua. Kunpa vaan itekkin uskosin siihen. 

Ahdistaa, koska painan liikaa ja menen taas lihomaan viikonlopuksi ja sitten vielä sinne riparille. Ei musta koskaan tule kaunista, ei koskaan tätä menoa. Ehkä sen leirin jälken voisin alottaa oikeen kunnolla laihdutuksen. Mun on pakko laihtua, mä en kestä näin. Tai sitten vaan otan ne lääkkeet ja ostan apteekista lisää. Nyt en pääse kirjoittamaan kun ehkä vasta lauantaina tai sunnuntaina. Koittakaa pärjätä, mäkin koitan. 

Jokin mun sisälläni huutaa jatkamaan.

Päässä heittää, ihana tunne. Silti söin sen kolmioleivän, jonka kuitenkin lopulta oksensin. Jäiköhän siitä miten paljon mun sisälle? Muuten olen tänään syönyt kupillisen mehukeittoa puoli kuppia kerrallaan ja äsken söin kahvin kanssa korpun. Pakastimessa olisi jäätelöä, joka houkuttaisi, melkein ostin karkkipussinkin. Ehkä mä voin vähän syödä jäätelöä, ehkä mä en liho. Tai sitten taas lihon, surkea minä. Mua pelotti mennä oksentamaan, pelotti se, että joku naapuri tulee oven taakse koputtamaan, (tämä on vielä pienkerrostalo eli kaikki kuuluu). Miten mä oisin selvittäny, olisinko sanonu, että mulla on jonkin sortin syömisongelma, nehän ois pitäny hulluna. Onneksi kukaan ei tullut. Mä kuulin seinän takaa naurua, mua ei naurata. Tää on tuskaa, minä pienessä vessassa kumarassa. Mutta se oli taas pakko tehdä, mitäs söit, siitä sait! Mua ahdisti kokoajan kun ahmin ne kolmioleivät. Nyt on taas nälkä, mutta mä en syö, enkä mene kauppaan. Huomenna lähdetään mökille, missä pitää syödä ihan hirveesti kun on vielä juhannuskin. Mä mietin taas ruuan jälkeen menemistä metsään, mitä jos jäänkin kiinni. Mä en pysty syödä, pitää sitä pahaa ruokaa mun sisällä. 

Olin terapiassakin tänään ja sekin kyseli mun syömistä, niin kuin nykyään kysyy aina. Miksi se on yleinen puheenaihe nykyään, en tajua. Ei siinä ole mitään ihmeellistä jos ei syö ja haluaa laihtua kun on tämän näköinen. Terapeutti sanoi, että toivoo mun syövän edes jotain. Vaikka jugurttia, jos se menee paremmin alas. Se kysyi syönkö ulkona vai perheen luona  jos en laita itse ruokaa. Mä vastasin joo molempiin ja se lopetti. Ostin muuten xs-kokoisia toppeja ja paidan. Ihanaa mahtua niihin, mutta mä en silti usko sitä kokoa, koska en näytä laihalta. Ja mun housut on vieläkin kokoa m. Hyi hitto oikeesti! En edes enää jaksa käydä lenkillä, ehkä siksi kun en syö paljoa tai sitten on motivaationgelmia. No ehkä mä laihdun näinkin, toivotaan. 

Oli se riparitapaaminenkin. Sielläkin jonkun piti syödä subia. Siitä se varmaan lähti, että piti hakea kolmioleipä. Mua ahdistaa niin mennä sinne leirille, ehkä perun sen, vaikka isostenisonen sanoi "nähdään maanantaina". Entä jos mä en pysty siihen. Kirjoitin lisätietolappuunkin, että oon ollut pitkään sairaslomalla ja haluan välillä aikaa levätä. Silti se mietityttää, syömiset myös. Siellä on aamupala, lounas, päiväjuoma, päivällinen ja iltapala. Miten mä muka kestän ton ruokavuoren? Enkä tiedä voiko ruokia edes skipata. Ahdistava ajatus, kun tää viikonloppukin jo ahdistaa. Mitä jos mä en pysty edes syödä, jos mä alan itkeä, niin kui silloin kerran. No aina on tilaisuus oksentaa ruoka pois, jos ei muuta. Mutta ei sekään ole aina niin helppoa tai kivaa, mielummin olisin vaan syömättä. Alkaa tulla kylmä, mutta mua silti pelottaa, että oon lihonut. En tiedä oonko pelännyt lihomista ikinä näin paljoa. En pelkää tarpeeksi, koska syön. Mun poskissa on liikaa, mä tunnen sen. Mun mahassa on liikaa, liikaa solisluiden ympärillä, liikaa kaikkialla. Mä olen liikaa. Parasta olisi vaan laihtua ja kuolla.

Muista syödä, mutta en haluaisi muistaa.

Äiti sanoo puhelimessa "muista syödä". Kyllä mä muistaisin, mutta en mä jaksa laittaa ruokaa, enkä haluakkaan. Jääkaappi on tyhjää täynnä, melkein. Sieltä löytyy voita, raejuustoa, mehukeittoa, mehua ja maitoa. Kaapista ei löydy edes enää leipää, se loppui, mikä on hyvä. Söin muutaman karkin ja loput heitin roskiin, söin silti 2 suklaapatukkaa ja sen jäätelön, keksin ja korpun, muuta en ole syönyt. En uskalla mennä vaa'alle, koska olen varmaan lihonut. Huomenna aamulla sitten. En mä pysty olla syömättä eli mä lihon. Lihon ja lihon vaan. Nää lääkkeet lihottaa mut, tää ruoka lihottaa mut. Lupauduin vielä menemään mökille juhannuksena ja siellä pitää taas syödä paljon. Huomenna on dkt:sta jotkut "ruokakestit" harkitsen vakavasti, etten menisi. Sanoin siitä jo terapeutillekkin ja se sanoi, että voin kieltäytyä syömästä. Miten muka voin, kun oon tällänen ahmija, joka syö aina kun tarjotaan? Ehkä parasta, etten mene ollenkaan. 

Mä oon niin yksinäinen tässä kodissa. Mä en jaksa tehdä mitään. Hyvä kun jaksoin käydä kaupassa ja sekin oli virhe kun lähti ruokaa mukaan. Huomenna yritän syödä taas vähemmän. Se riparikin alkaa jo viikonpäästä. En mä tiedä pystynkö menemään sinne, mua ahistaa syöminen ja en muutenkaan jaksaisi. En vaan haluaisi tuottaa pettymystä, mutta mitä jos voimat ei vaan riitä? Mä en edes tiedä ketä muita isosia sinne on tulossa, vähän sekin pelottaa. Mä vaan haluaisin skipata ne ruokailut siellä, mutta en tiedä miten se käytännössä onnistuu. Mietin, että jos olisin sillon vaan huoneessa tai jossain pihalla. Ääh, miksi tää on niin vaikeeta? Miksi mä pelkään lihomista niin paljon? Nytkin olen hautautunut hupparin alle, etten näe niitä läskejä. Mua ahdistaa silti, oonko mä tulossa hulluksi? Mä ajattelen liikaa syömistä nykyään. Se jäätelökin minkä söin maistui ihan pahalta. Herkutkin ällöttää nykyään jo huomattavasti enemmän. Ehkä voisin jättää ne pois kokonaan. Ruoka on pahasta. 

Mä haluan vaan kadota näkyvistä ja kuolla. Hävitä hiljalleen pois tästä elämästä. Tahdon kuihtua olemattomiin, musta ei varmaan vaan ole siihenkään. Mä niin toivoin, että olisin saanut tulla kirjoittamaan tänne, etten ole tänään syönyt mitään. Mutta kun näin surkea epäonnistuja olen niin enpä saanutkaan.

Ikävä voimistelua.

Mä katsoin niitä laihoja voimistelijoita tv:stä. Mäkin olin joskus sellainen, taitava, osasin ne liikkeet. Nyt olen tälläinen lihava, joka ei taivu mihinkään. Mikä muutti mut? Mulle tuli taas ikävä niitä aikoja, kun voimistelin. Mä tahdon ne ajat takas. Tv:ssä voimistelijat olivat kauniita ja pieniä. He heittelelivät palloa, vannetta, nauhaa ja keiloja. Mä muistan kuinka olen käyttänyt noita kaikkia ainakin vähän. Mun lemppari olikin nuo välineohjelmat, vaikka ne olivat haastavimpia. En melkeen koskaan tahdo katsoa voimistelua tv:stä, koska sitä tulee niin ikävä. Täti kysyi oonko voimistelu vielä kotona. Nolona sanoin, että enhän mä oo. 

Nyt on tullu taas tädin luona syötyä vaikka mitä. Ensiviikon yritän olla syömättä. Syön vielä tänään, mutta sitten hylkään ruuan. Jos paino sitten putoaisi. En varmaan onnistu, en ole tarpeeksi vahva. Tarvittaessa loppu ruoka mitä vielä on kaapissa jäljellä lentää roskiin, jos tulee liian suuri houkutus syödä. Mä kaipaan niin paljon alipainoa ja mä tadon saavuttaa sen jälleen. Lihaskuntokin menee jo paremmin, kun sitä on tehnyt muutaman päivän. Mä onnistun vielä, pakko uskoa siihen. 

Mä olen surkea.

Tein pitsaa, söin, oksensin osan pois. Vain osan, koska olen surkea enkä voinut jättää pikkusiskoa kauaksi aikaa pihalle sateeseen kissan kanssa. Mä valehtelin, että juon kahvin ja tuun sitten perässä. Kyllä mä oikeasti join kahvinkin. Mä varmaan lihoin. Nyt se jäänyt pitsanpala kummittelee jääkaapissa ja kaapissa on iltaa varten sipsipussi, jonka lupasin jo pikkusiskon kanssa syödä elokuvaa katsoessa. Mua ahdistaa, koska kasvan, enkä pienene niin kuin mun pitäisi. Mä annan  sen pitsan mun pikkusiskon mukaan huomenna kun se lähtee, etten vaan syö sitä. Nää lääkkeet saa mut ajattelemaan ruokaa kokoajan, ei tästä tule mitään. Mä vaan lihon ja lihon. Mä en kestä. Olen käynyt onneksi jo lenkillä ja tehnyt lihaskunnon tältä päivältä. Silti en ole hyvä, en ikinä riitä. Huomenna mä yritän syödä vähemmän. Tänään jo onnistuin skippaamaan aamupalan, mikä on ihme. Tekee vaan mieli ruokaa, sen seurauksena haluaisin lopettaa lääkkeiden syönnin. Mutta yritän nyt vielä niitä kuitenkin syödä. Mun on pakko opetella taas kestämään nälkää, ei hitto se on vaikeeta. Ei musta ole siihen tai yhtään mihinkään. Mä olen surkea. 

Minun mereni ei ole tyyni koskaan.

Vatsoja, selkiä, reisiä, pohkeita. Tästä se lähtee, teen näitä tästä lähtien joka päivä. Cheek on hyvää treeni musiikkia, motivoi. Mä olen laiska, enkä mee tänään lenkille. Mun pitää päättää etten enää osta ruokaa, syön kokoajan, suklaata, jäätelöä, keksejä ja kaikkea muutakin. Mä en osaa lopettaa, enkä siksi laihdu. Lämmintäruokaa en ole syönyt lauantain jälkeen. Varmaan sorrun siihenkin nyt viikonloppuna kun menen tädin luo, miten voisin kieltäytyä? Riparikin lähestyy ja mietin jos peruisin sen syömisten takia. En mä halua syödä viikkoa, mä lihon. Kokoajan tekis mieli ruokaa, vaikka oon syöny ihan hirveästi. Mutta kai tää on alkuun tällästä. Yritän päivä päivältä syödä vähemmän vaan. En halunnut nähdä pitkäaikaista terapeuttia vielä tällä viikolla. Mun pitää laihtua ennen sitä tapaamista, en halua muuten nähdä. Jos en huomenna ole laihtunut niin vihaan itseäni totaalisesti. Sitten en kyllä syö koko päivänä. Ahdistavaa oli nähdä vaa'an näytöllä sama luku. Mä haluan taas 58 kilon puolelle niin kuin olen tässä kerran jo ollut. Mutta miten oikeesti tällänen surkimus vois sinne päästä kun vaan syön. Olen harkinnut ruokien heittämistä roskiin, etten söisi enää mitään. Ehkä teenkin sen vielä jossain vaiheessa. Hallitseeko tää jo liikaa mun elämää? En välitä, se tuntuu hyvältä. Ei mulla ole muuta elämää.

Mulla on vaan tää loputtomiin jatkuva meri

Kaunis meri, joka tekee musta vielä kauniin

Se jatkuu loputtomiin

Sen aallot kuljettaa mua kohti täydellisyyden satamaa

Kun meri on tyyni mä saan rauhoittua

Mutta se ei ole tyyni koskaan

Mä en pääse täältä turvaan, en ennen kuin olen täyttänyt vaatimukset

Ja mä rakastan sitä merta, sitä miten se hohtaa sinisenä auringossa

Sitä mä rakastan ja olen aina rakastava

Tää kaikki on vaan valehtelemista.

Aamupaino 59.4 kg. Ihanaa olla taas vitosen puolella. Terapeutti kävi kahvilla ja toi pullatkin. Se oli tietenkin pakko syödä. Juteltiin niitä näitä ja pelkäsin kokoajan, että se ottaa puheeksi mun syömisen ja niin ottikin. Mä valehtelin taas, että oon syönyt vanhempien luona. Terapeutti uskoi kai sen. Enhän mä oikeesti ole syönyt mitään lämmintäruokaa. Tänään pitäisi kai mennä lenkille, jos paino tippuisi nopeampaa. Haluan nähdä pienemmän ja pienemmä numeron vaa'an näytöllä. Mä rakastan niitä numeroita, jos ne on pienempiä kuin eilen. Terapeutti pelkää, että tästä tulee mulle pakkomielle. Mä naurahdan ja terapeutti toteaa, että se on jo varmaan sitä. Se kysyi aionko sanoa, jos tää karkaa käsistä. En sano mitään. Joo en aio, mä haluan olla rauhassa. Ei tässä ole vielä mitään vakavaa, eikä varmaan tulekkaan. Mähän oon vielä ihan liian suuri, että mulla muka olisi joku ongelma. 

Mä nään ympärillä vaan kaikkia laihoja ihmisiä, mä en kuulu niiden joukkoon. Mä en kuulu tänne tälläisenä. Tää laihdutus alkaa tuntua taas kodilta, mulla on siis tarkoistus. Ehkä en olekkaan turha, vaan mut on tarkoitettu laihtumaan. Tämä on niin kaunista, mä rakastan tätä kontrolloimista. Se tekee elämästä vielä kauniin ja lopuksi myös minustakin.

Kauneus on vielä kaukana.

Paino oli 60.3 kg. Mä luulin jo, että olisin lihonut enemmä tässä ajassa. Silti se on ihan liikaa, mulla on vielä pitkä matka. Mä oon niin pettyny itteeni. Miksi mun piti lihoa, miksi mun piti syödä kokoajan niin paljon? No mun oli pakko, enää ei onneksi ole. Rannalla ollessa söin sen leivän kun tarjottiin, en osaa mistään ikinä kieltäytyä. Huono juttu. Äiti soitti ja kysyi oonko syönyt ruokaa. Mä valehtelin, että oon. En tiedä uskoiko se. Nälkä olisi, ehkä syön jotain pientä jossain välissä. Kahvia se pannullinen niin eiköhän silläki  nälkä lähtis. 

Tänään oon syönyt:
- leivän, viilin, keksin ja panttereita. 

Ihan liikaa kyllä. Mutta pakko kai syödä tänään vielä jotain. Kai tää paino tästä alkaa pudota, toivotaan. Nyt kissan kanssa pihalle nauttimaan ihanasta kesäpäivästä ja sitten sitä kahvia.

Kivinen tie, mutta mä kestän.

Muutto sujui hyvin, kaikki tavarat on nyt paikoillaan. Söin viimeisen lämpimänruuan vanhempien luona. 23 päivä alkaa ripari, jonne menen isostelemaan. Siellä pitää taas syödä. Siihen asti tavoitteena olisi selviytyä  ilman lämpimiäruokia. Huomisesta se alkaa, mun laihdutus. Mua ei kyllä yhtään huvittaisi, mutta mun on pakko. En mä kelpaa tälläsenä, en varsinkaan itelleni. En voi edes nukkua, kun vain selältään, ahdistaan muuten mun keho. Tää on mulle kai pakkomielle, itseni satuttamiskeino, tapa ikäänkuin kuolla. Päästä edes pois hetkeksi todellisuudeta ja kaikesta normaalista. 

Ostin vähän ruokaa kaupusta ja meni 15 e, siis ihan hirveetä. En varmaan osta enää ruokaa, kun on noin kallistakin. Nyt yritän pikkuhiljaa vähentää syömisiä. On tuolla jääkaapissa kurkkua, raejuustoa, viiliä ja kaapissa on leipää, sekä vanhoja kuivaruokia mitä oli jo edellisessä kämpässä. Sanoin vanhemmille, että huomenna teen ruokaa tonnikalasta, se olikin vaan valetta. En varmana tee, mä oon syömättä tai pienillä syömisillä ainakin vielä. Huomenna pitäisi uskaltautua vaa'allekkin. Se pelottaa. Tästä tulee taas pakkomielle, jota alan rakastaa. Mä haluan kuolla tähän hitaasti ja tuskallisesti, mutta ensin tahdon olla kaunis sen pienen hetken. 

Vanhemmat jo katsoi mun kaapit ja sanoi, ettei siellä ole mitään ruokaa. Mä sanoin, että käyn kaupassa. Mä vaan valehtelen, ettei tarvisi syödä. Ei ne voi määräillä mua enää, mä asun jo yksin. Ne ei ymmärtäisi miksi teen näin, ne ei ymmärrä, etten kelpaa itelleni näin. Tää tulee olemaan kivinen tie, mutta mä kestän sen. Mä en voi elää näinkään, ei tälläinen ihminen voi elää. Ehkä sitten kun olen laihempi mulla on sijaa muiden joukossa. Ehkä elämä tuntuu sitten vihdoin paremmalta.

Tahdon lentää ilmaan ja salata tän kaiken.

Mut uloskirjattiin tänään. Mä hymyilin. Keskusteltiin minä, äitini, terapeutti, kaksi omahoitajaa ja lääkäri yhdessä mun tulevaisuudesta. Alkuun meni ihan hyvin, mutta sitten ne alkoivat puhua mun syömisistä. Sanoin, että hyvin se menee, että olen syönyt kotona hyvin. Sitten hoitaja kysyi äidin mielipidettä ja se sanoi, että syön liian vähän. Se puhui siitä, kun aina lähden pois ennen ruoka-aikaa ja hoitaja oli samaa mieltä. Ne kysyi osaanko laittaa ruokaa ja tykkäänkö sen laittamisesta. Mä en osannut sanoa, enhän mä tykkää ruuasta. Ruoka on ihan pahaa ja pahasta, ihan turhaa koko syöminen. Terapeutti sanoi, että olin sanonut, etten meinaa syödä kun muutan yksin asumaan. En tiedä mistä se sen keksi. Mä korjasin äkkiä, että oon miettiny asioita ja, että meinaan kyllä syödä. Pelkään tosi paljon, että vanhemmat alkaa vahtia mun syömisiä. Lauantaina saan muuttaa. Huomenna vielä allekirjotamaan vuokrasopimus, mua jännittää. Enää sunnuntaina ei tarvi syödä lämmintäruokaa. Enää siis kaksi päivää tätä kidutusta. 

Siinä keskustelussa mulle tuli hirvee kehoahdistus. Katsoin mun reisiä, miten ne osuivat yhteen mun istuessa. Yritin, ettei ne osuisi. Tuntui, kuin kaikki olisivat katsoneet mua, miten hirveä mä oon. Tuntui, kuin kaikki olisivat pitäneet mua epäonnistuneena. Mua ahdistaa ihan hirveästi mun keho. Toivon, että laihdun pian. Hoitajat oli kuulemma ollut huolissaan silloin kun laihduin paljon ja en syönyt. Mua ahdisti ihan hirveästi kun mun äiti kuuli kaiken. Terapeuttikin tulee maanantaina kahville, se varmaan kattoo mun jääkaapin ja huomaa sitten ettei siellä ole mitään ja mä jään kiinni. Mähän en aio syödä, en tuhlaa rahojani siihen. Ehkä jotain omenoita ja viiliä, ei mitään kunno ruokaa ainakaan. Muuten olen epäonnistuja, jos rupean syömään. Hoitajatkin sanoi, että oon heti takasin osastolla, jos en enää syö. Mä en kuuntele, mä en kelpaa itselleni tälläsenä. Mähän haluan vaan kelvata, olla kaunis niin kuin joskus silloin. Silloin kun voimistelin ja olin alipainoinen. Mä kaipaan itseäni silloin. Oon huomannu, että mä vertaan itteäni muihin, mun jalkoja, mun kehoa. Katson kuinka muut on laihoja ja kuinka mun täytyy laihduttaa. 

Mussa on liikaa, mä olen liikaa
Mä tahdon olla pieni niin kuin silloin
Mä tahdon kadota, lentää ilmaan
Olla onnellinen

Keijukaisen kokoinen unelma pilataan syömällä.

Muutto olisi sitten viikonloppuna. Mun pitäisi olla iloinen, mutta en ole. Mä pelkään ihan likaa. Pelkään, että putoan liian alas, pelkään, että tapan itseni. Pelkään, että epäonnistun kaikessa. Mä lasken päiviä. Sunnuntaina ei tarvi ehkä enää syödä lämmintäruokaa, koska olen jo silloin muuttanut. Silloin mä menen vaa'alle ja nään epäonnistuneer luvut näytöllä. Saan pyyhkiä kaikki tuosta etenemislistasta. Mutta mä aloitan alusta, mä alan laihtua viimein. Pelkään vaan, että joku huomaa ja estää mua. Pelkään, että vanhemmat tulee vahtimaan kun muutan niitä liian lähelle. En kerro terapeutille enää tästä, en aio kertoa, etten syö enää paljon mitään, ehkä en pian enää mitään (toivottavasti). Mutta se on vaan toiveajattelua, kauppa on kuitenkin liian lähellä. Mä aion jättää kaikki herkut, paitsi jäätelön (onhan nyt sentään kesä). En tiedä miten siinäkään onnistun. En taida onnistua missään, surkea minä! 

Mua ahdistaa nää päivät kun vielä pitää syödä, onneksi pian mua ei enää määrää kukaan. Liian monta päivää vielä lihon, mä en kestä. Äiti pakotti tänään mäkkäriin syömään. Söin onneksi vaan salaatin. Sille ei käynyt, että olisin syönyt leivän. Muuten on syöty taas kaikkea hyvää, mutta sekin loppuu pian, onneksi. Eipä ole houkutuksia kun joutuu ostaa kaiken itse ja kun en aio ostaa mitään, toivottavasti. Viimeiset karkit laukussa, jotka ostin. Mä nautin ne, en enää tule näkemään karkkia ainakaan mahassa asti. Mun tyhjiä lupauksia, jotka ei pidä kuitenkaan. 

Mä haluan tuntea taas nälän, heikotuksen tunteen. Siinä on jotain niin kaunista, mä rakastan sitä kun olo on kevyt. No pian, mä lasken kai pian jo tunnit. Se on kai parasta kun muuttaa yksin, kukaan ei enää määrää. Pakko vaan kestää nää päivät tätä läskiä oloa. Enää 3 tai 4 päivää kyllä mä ne kestän. Sitten kaikki on mahdollista. Musta tulee laiha!

Musta tulee sellainen, jota ei ole edes olemassa.

Mä osaan vieläkin valehdella mun syömisistä, vaikken ollut tehnyt sitä pitkään aikaan. 
"Etkö sä syö?"
"Mä syön sitten kaverin luona."
Noin mä sanoin isälle eilen ja se uskoi sinisilmäisesti mua. Voi kuinka helppoa. Äiti puhui tänään, että mun täytyy syödä ja ostaa ruokaa kun muutan yksin asumaan. Miksi ne huolehtii? Ne aavistelee, etten syö. Ja enhän aio syödäkkään kun jotain pientä. Lämminruoka on silloin ehdottomasti kiellettyä. Terapeuttikin pelkää, jos lopetan sitten syömisen. Se sanoi, etten asu sitten kauaa yksin. Mutta eihän kukaan saisi tietää. Mä odotan sitä, että pääsen laihtumaan. Vaikka se tulee olemaan taas tuskaa, ainakin alussa. Mutta kyllä mä kestän, mustahan tulee kaunis, pieni, siro, hento. Sellainen, jota ei ole edes olemassa. 

Tänään illalla selviää se asunto asia, että saanko sen vai en. Toivotaan parasta. Siellä oli vielä vanhan asukkaan kalusteet, joten siinä tyhjäämisessäkin voi mennä aikaa. Mä lasken päiviä, kuinka monta päivää pitäisi vielä syödä. Voi olla, että kaikki taas epäonnistuukin ja joku ostaa sen asunnon. Sitten mä jatkan asunnon etsimistä ja vajoan taas ihan alas. Sitten mä haluan varmaan taas kuolla, mä toivon, etten silloin turvaudu mun lääkevarastoon. Mä oon vaan niin impulsiivinen ihminen. No illalla selviää. Onneksi on mahdollisuus soittaa terapeutille jos tulee oikein vaikeaa. Mutta mä selviän, mun täytyy. Nyt vain odotetaan...