Unessa hän oli laiha, paljon laihempi kuin minä.

19 päivää pitää vielä kitua ja syödä. Tosin nyt yritän taas paastota/syödä vähän nämä arkipäivät. Paino oli lenkin jälkeen 58.8 kg. Tavoitteena laihtua nyt tälläviikolla ennen viikonloppua. Äitienpäivänä söin oikeen koko menun alkuruuan, pääruuan ja jälkiruuan. Kauheaa, mutta oli pakko. Tänään en syönyt osastolla lounasta, enkä todennäköisesti syö päivällistäkään. Pannullisen kahvia join äsken, että vähän piristyisin. Jaksamaton olo jotenkin, onneksi lenkki on takana. Juoksin lenkistä noin puolet, siitä se lähtee! 

Ravintolassa äitienpäivänä sisko alkoi arvostella, kun en jaksanut syödä kaikkea:
"Se jätti valkosta riisiä, koska siinä on niin paljon kaloreita." 
Sisko muutenkin arvostelee mua ja kehuu kuinka ite juoksi lenkillä 4 kilometriä. Munkin on siis pakko juosta, PAKKO! En mä voi olla niin paljon huonompi.

Katselin eilen särkylääkepakettia ja mietin lähtisikö niillä henki. Kaveri yritti ja päätyi tiputukseen. Toisaalta haluan elää, mutta en tiedä jaksanko kun mua syytetään kokoajan mun kissan tempuista. Haluan kuolla taas, mutta haluan myös elää. Mun pitää nyt vaan yrittä selvitä, vaikka lääkkeet houkuttelee. Mun pitää olla vahvempi. Eilen sain ainakin muuta ajateltavaa kun lähdin lenkille. Enää se 19 päivää, kyllä mun se täytyy kestää kaikinpuolin. Sitten ei tarvi enää kuunnelle syyttelyjä. Saa kunnolla etäisyyttä kun muuttaa toiselle paikkakunnalle. Edelleen se pelottaa, mutta odotan sitä silti. Toivotavasti en joudu heti takaisin osastolle. No yritän parhaani. Ehkä mä tällä kertaa onnistun.

Tänään yritän olla syömättä enää mitään, jos onnistuisi. Näiden kahvikupillisten jälkeen ei ainakaan ole nälkä. Mun täytyy laihtua, tulla kauniiksi. Ainakin yrittää. Ja pian olen siihenkin ihan vapaa.

Näin viime yönä unta mun kaverista. Unessa se oli laiha ja mä olin läski. Mä söin pitsaa ja se salaattia. Epäreilu maailma! En ole nähnyt sitä kaveria edes pitkään aikaan, mutta uskon, että se on laiha, ainakin paljon laihempi kuin mä.