Kaikki menee pieleen, se iskostuu mun mieleen.

Kaikki menee pieleen, varsinkin syömiset. Nyt ne pakottaa mut osastolla istumaan pöytään, vaikka en söisi mitään. No kyllähän siinä tulee syötyä, äskenkin mustikkapiirakkaa. Ylilääkäri oli huolissaan mun syömättömyydestä ja pah taashan mä söin. Syön ihan liikaa. Mua hävettää olla näin surkea. Viimeinen viikonloppu kotona vanhempien luona on onneksi alkamassa ja muuttoon vähän yli viikko. Mun pitäisi olla iloinen, mutta en ole. Mä haluan kuolla, ihan liikaa. Eilen ajattelin, että kävisin apteekista ostamassa särkylääkkeitä ja ottaisin sitten ne. Mutta tiedän, että jos teen nyt vielä jotain, niin mun muutto peruuntuu tai siirtyy. Mun pitää kestää, vielä hetki. Vielä hetki pitää syödä kun muut vahtii, sitten en enää syö, en varmasti. 

Maanantaina on hoitokokous siellä uudessa paikassa. Pelkään, että ne puhuu mun syömisistä, pelkään, että nekin alkaa vahtia mua. No ei ne voi pakottaa mua ostamaan omilla rahoillani ruokaa. Mua ahistaa ihan hirveästi mun keho. Eilen olin tuubitopilla (mikä oli virhe), se ahisti, en kestä tätä kaikkea ylimäärästä läskiä mikä mussa on. Miksei se vaan mene pois? Oksennellut olen muutamia kertoja, koska niin ahistaa, mutta ei se auta. Ei se saa mua yhtään kauniimmaksi. Onneksi pian laihdutus alkaa, mä oon oottanu sitä jo niin pitkään ja vihdoin mun odotus palkitaan. 

Olen muuten tapaillut yhtä poikaa ja se sanoo, että oon hyvä näin. Sanoin sille, etten varmaan ikinä riitä itelleni. Olenko koskaan tarpeeksi hyvä, täydellinen? En ainakaan vielä pitkään aikaan. Mutta mä uskon, että joskus vielä oon tyttö itseensä tyytyväinen. Nyt pitää vaan jatkaa taistelua elämästä, taistelua siitä etten voi laihtua vielä viikkoon ainakaan. Mä en saa ottaa niitä lääkkeitä, mun täytyy kestää. Vaikka en kestä, mutta jostain mä läydän sen voiman, koska on pakko...