Sä teet hidasta kuolemaa.

Menen katsomaan kaveria toiselle osastolle. Ovella hoitaja juttelee mulle:

"Kylläpä sä oot laihtunu. Sä oot ihan eri tyttö."

Mä hymyilen ja melkein kiitänkin.

"Sä näytät hyvältä. Älä vaan laidu enempää."

Mä sanon "en", mutta en tarkoita sitä.

Mä olen tänään syönyt liikaa. Illalla mieli petti, enkä kestänyt enää olla syömättä. Huomenna yritän taas olla syömättä, vaikka ei varmaan onnistu. Ostin sen uuden vaa'an. En vielä ole uskaltanut kokeilla, näyttää varmaan liikaa. Ostin uuden xs kokoisen paidan. Silti mä epäilen, että olen liian iso ja niin olenkin. Mua ahdistaa keho ihan hirveästi, samoin osastolla olo. Huomenna mun täytyy olla vahva, eikä syödä, muuten en ikinä laihdu. Huomenna tasan 2 viikkoa siihen kokoukseen. Sitten kun muutan yksin asumaan niin en varmana osta ruokaa. Sitten ei ole mitään mikä houkuttelisi kaapissa. Sitten mä laihdun. Musta tulee kaunis, hento, näkymätön. Mä häviän ja katoan, kuolen pois, eikä mun

tarvi enää elää.

"Saisin sut ehkä syömishäiriöpolille."

"En mä tarvi sitä."

Mä haluan vaan hävitä, kadota ja sä sanoit, että ihminen ei voi kadota. Ihminen voi vaan kuolla. Mutta mun kuolema on hiljainen, mä vain häviän. Ja sä luulit ennen tätä päivää, etten halua enää kuolla. Mulla menee paremmin. Meneehän? Silti mä pyrin aina kuolemaan, kaikki johtaa aina siihen. 

"Sun kuolemistapa on hidas ja tuskallinen"

Niin on ja sen pitääkin olla. Mä olen ansainnut sen.