Silloin joskus mun paras ystävä.

Näin sen pienen tytön, hän ei edes katsonut muhun päin. Hän kulki ohitseni äitini vierellä. Tuolla tytöllä oli syömishäiriö. Hän lukkiutui huoneeseensa, eikä syönyt mitään tai tavannut ketään. Nyt tuo tyttö näytti poissaolevalta, alakuloiselta äitinsä vierellä. Ne samat keltaiset kumpparit jalassaan hän polki ohitseni. En ehtinyt nähdä miten laiha hän oli ja kun lähdin lenkille en enää nähnyt tyttöä. Ajattelin, että he menivät kasvimaallensa, mutta en tiedä. Tuo tyttö oli silloin joskus mun paras ystävä. Mulla on ikävä tuota tyttöä. Hän sanoi silloin joskus ettei halua tavata mua mun ongemien takia, eikä ole sen jälkeen vastannut viesteihin. Hän elää nyt omaa elämäänsä ja minä omaani. Se on surullista. Voi kuinka kaipaankaan meidän ystävyyttä.

Mulla on mennyt vaihtelevasti. Syönyt olen aivan liikaa. Huomisesta lähtien aloitan syömisten vähentämisen (totuttelun tulevaan). Eli viiliä, leipää ja omenoita (suunnilleen noin). Mä puhuin monelle ihmiselle viikonlopun aikana mitä aion kokata tulevassa omassa asunnossa. Mä valehtein, mähän en syö mitään (ainakaan paljoa), enkä varsinkaan ruokaa. Mumma ehdotti, että voin tehdä jauhelihakeittoa ja mä puhuin tonnikalasalaatista. Sanoin, että leivon leipää. En mä tee yhtään mitään, en saa, en halua. En uskalla mennä vaa'alle, koska se näyttää yli 60 kg, mä tiedän, siksi en uskalla. Huomenna menen sinne hoitokokoukseen ja toivon, että joku sanoo mulle siellä, että oon laihtunu. No eniten tietysti toivon sitä, että saan tietää päivän milloin muuttaa. Toivottavasti se on pian, vaikka pelottaa. Myös odotan sitä tosi paljon. Ihanaa päättää omasta elämästään, syömisistä, kaikesta. Ajattelin, että jos syksyyn mennessä painaisin 55 ja jouluun mennessä 50. Eikö se olisi hyvä? Parempi vähemmänkin olisi, mutta ois tääkin nyt jotain.