Toivon kun nään sen tähdenlennon, kaikki järjestyy.

Lomaa osastolta ensi torstaihin. Lääkäri ei vielä halunnu uloskirjottaa. Ne antoi mulle vielä aikaa päättää jos muuttaisinkin tukiasuntoo ilman kissa. Ne ei ymmärrä, että kissa on mulle tärkeä. En mä ilman sitä muuta, niiden ois pitäny joustaa, ei mun! Mutta nyt etsimään sitten toista vuokrakämppää. Kävin jo katsomassa yhtä, siitä saan tietää maanantaina. Mä odotan sitä, mutta pelkään, että sekin menee pieleen, niin kuin kaikki tähän asti. Kaikki on mennyt pieleen ja mä oon väsynyt. Lihonutkin olen, mutta sitten (taas ajattelen tätä, kokoajan) kun muuta omaan kämppään en syö mitään. Hoitaja pelkäsi sitä ja jo aavisteli. Mä en myöntänyt mitään, annoin vaan ymmärtää, että hyvin se menee. Meinasin sanoa, että oon syönyt nyt ihan hirveästi. Kauhea ruokahalu, johtunee varmaan antibioottikuurista joka on päällä. Sen vitun varpaan takia en pääse edes lenkille, kun alkaa särkeä sitä. Mutta se kuuri onneksi loppuu torstaina. Mä toivon niin, että pääsisin ensi viikolla muuttamaan. Mä haluan alottaa jo oman elämän kissan kanssa. Olin vähän vihanen sille lääkärille, kun ei uloskirjottanu. Ne oikeesti luulee, että muutan mieleni. En tosiaan! Se on vaan asunto, niitä saa muualtakin (vaikka tukiasunto olikin). 

Mä nään peilistä jotain hirveää. En voi mennä valmistujaisiin, oon niin hirveä siinä mekossa. Ehkä ylitän itseni ja menen, en tiedä. Mua määräillään, houkutellaan syömään, annetaan herkkuja tarjolle, kaupatkin on liian lähellä. Tuloksena mä lihon ja lihon. Muutun vielä kauheammaksi kuin mitä olinkaan. Äiti sanoi eilen, että näytän oudolta, että mua vaivaa jokin. Silloin mä mietin miten lihava oon. Mitä tekin, jotka tätä luette ajattelette kun en laihdu ollenkaan. Koen epäonnistuneeni niin totaalisesti. No pakko vaan kestää. Kyllä mä otan itseäni niskasta kiinni kun pääsen vaan joskus muuttamaan. Elämä vaan tuntuu olevan mua vastaan, mutta mä yritän kestää. "Kyllä se aurinko pian paistaa vielä siihen risukasaankin."

Silloin joskus mun paras ystävä.

Näin sen pienen tytön, hän ei edes katsonut muhun päin. Hän kulki ohitseni äitini vierellä. Tuolla tytöllä oli syömishäiriö. Hän lukkiutui huoneeseensa, eikä syönyt mitään tai tavannut ketään. Nyt tuo tyttö näytti poissaolevalta, alakuloiselta äitinsä vierellä. Ne samat keltaiset kumpparit jalassaan hän polki ohitseni. En ehtinyt nähdä miten laiha hän oli ja kun lähdin lenkille en enää nähnyt tyttöä. Ajattelin, että he menivät kasvimaallensa, mutta en tiedä. Tuo tyttö oli silloin joskus mun paras ystävä. Mulla on ikävä tuota tyttöä. Hän sanoi silloin joskus ettei halua tavata mua mun ongemien takia, eikä ole sen jälkeen vastannut viesteihin. Hän elää nyt omaa elämäänsä ja minä omaani. Se on surullista. Voi kuinka kaipaankaan meidän ystävyyttä.

Mulla on mennyt vaihtelevasti. Syönyt olen aivan liikaa. Huomisesta lähtien aloitan syömisten vähentämisen (totuttelun tulevaan). Eli viiliä, leipää ja omenoita (suunnilleen noin). Mä puhuin monelle ihmiselle viikonlopun aikana mitä aion kokata tulevassa omassa asunnossa. Mä valehtein, mähän en syö mitään (ainakaan paljoa), enkä varsinkaan ruokaa. Mumma ehdotti, että voin tehdä jauhelihakeittoa ja mä puhuin tonnikalasalaatista. Sanoin, että leivon leipää. En mä tee yhtään mitään, en saa, en halua. En uskalla mennä vaa'alle, koska se näyttää yli 60 kg, mä tiedän, siksi en uskalla. Huomenna menen sinne hoitokokoukseen ja toivon, että joku sanoo mulle siellä, että oon laihtunu. No eniten tietysti toivon sitä, että saan tietää päivän milloin muuttaa. Toivottavasti se on pian, vaikka pelottaa. Myös odotan sitä tosi paljon. Ihanaa päättää omasta elämästään, syömisistä, kaikesta. Ajattelin, että jos syksyyn mennessä painaisin 55 ja jouluun mennessä 50. Eikö se olisi hyvä? Parempi vähemmänkin olisi, mutta ois tääkin nyt jotain.

Kaikki menee pieleen, se iskostuu mun mieleen.

Kaikki menee pieleen, varsinkin syömiset. Nyt ne pakottaa mut osastolla istumaan pöytään, vaikka en söisi mitään. No kyllähän siinä tulee syötyä, äskenkin mustikkapiirakkaa. Ylilääkäri oli huolissaan mun syömättömyydestä ja pah taashan mä söin. Syön ihan liikaa. Mua hävettää olla näin surkea. Viimeinen viikonloppu kotona vanhempien luona on onneksi alkamassa ja muuttoon vähän yli viikko. Mun pitäisi olla iloinen, mutta en ole. Mä haluan kuolla, ihan liikaa. Eilen ajattelin, että kävisin apteekista ostamassa särkylääkkeitä ja ottaisin sitten ne. Mutta tiedän, että jos teen nyt vielä jotain, niin mun muutto peruuntuu tai siirtyy. Mun pitää kestää, vielä hetki. Vielä hetki pitää syödä kun muut vahtii, sitten en enää syö, en varmasti. 

Maanantaina on hoitokokous siellä uudessa paikassa. Pelkään, että ne puhuu mun syömisistä, pelkään, että nekin alkaa vahtia mua. No ei ne voi pakottaa mua ostamaan omilla rahoillani ruokaa. Mua ahistaa ihan hirveästi mun keho. Eilen olin tuubitopilla (mikä oli virhe), se ahisti, en kestä tätä kaikkea ylimäärästä läskiä mikä mussa on. Miksei se vaan mene pois? Oksennellut olen muutamia kertoja, koska niin ahistaa, mutta ei se auta. Ei se saa mua yhtään kauniimmaksi. Onneksi pian laihdutus alkaa, mä oon oottanu sitä jo niin pitkään ja vihdoin mun odotus palkitaan. 

Olen muuten tapaillut yhtä poikaa ja se sanoo, että oon hyvä näin. Sanoin sille, etten varmaan ikinä riitä itelleni. Olenko koskaan tarpeeksi hyvä, täydellinen? En ainakaan vielä pitkään aikaan. Mutta mä uskon, että joskus vielä oon tyttö itseensä tyytyväinen. Nyt pitää vaan jatkaa taistelua elämästä, taistelua siitä etten voi laihtua vielä viikkoon ainakaan. Mä en saa ottaa niitä lääkkeitä, mun täytyy kestää. Vaikka en kestä, mutta jostain mä läydän sen voiman, koska on pakko...

En enää kestä hetkeäkään.

"Voi kuinka Perhostytöstä on tullut solakka."
"No se lenkkeilee niin paljon."
Ja minä olisin tahtonut lisätä "ja ei syö paljoa."

Mähän olin vielä lihonut, vai muka solakka, pyh sanon minä! Nää arkipäivät menee taas vähällä syömisellä. Sitten saa taas viikonloppuna saa ahmia pitsaa ja muita herkkuja, hyi. Vajaa 2 viikkoa niin muutan ja saan päättää mitä syön ja mitä en. Mutta mä en taida kestää sinne asti. 

"Sä oot laihtunu. Sä oot jo vähän liiankin laiha."
No en todellakaan oo. Terapeutti valehtelee. Mä sanoin, että ainakin nään itteni hirveen läskinä. Tai no en sanonut näin suoraa, mutta kyllä se ymmärsi.

Mä meen pian kotiin lenkille. Sitten mä kuolen, koska en kestä. Mä otan ne lääkkeet, mun täytyy kuolla. Ikäänkuin muka olisi pakko. Mua pelottaa, vaikka tahdon kuolla. Maksa voi poksahtaa niistä lääkkeistä, jos ei saa vastalääkettä ajoissa, mutta mitä väliä. Mä en vaan kestä enempää. Yritän vielä selvitä, mutta epäilen, etten pysty olla ottamatta yliannostusta. Mä haluan kuolla liikaa ja terapeutti sanoi, että se johtuis siitä mun muutosta ja muutoksista ylipäänsä. Vaikka sen pitäisi olla kivaa. Mä ilmoittelen toisessa blogissa olenko vielä hetken päästä hengissä ja teinkö mitä mietin.

Ihan liikaa ruokaa, joka mun nimeäni huutaa.

Eilen myöhään illalla mä pyörrryin. Jalat petti alta. Hoitaja sanoi, että oon syöny liian vähän. Jouduin syödä siinä banaanin. Muuten olin syöny 3 leipää, joista kaksi oksensin (koska olin syönyt liikaa), suolakeksin, banaanin ja vähän karkkia. Siis ihan liikaa, paljon enemmän kun ennen. Paino ei ollut pudonnut, ehkä tänään putoaa. Sain kuulla mun pyörtymisestä jo neljältä hoitajalta. Kaksi niistä valitti kun en syönyt aamupalaa. Enhän mä voinut, kun paino ei ollut edes pudonnut. Ei ne ymmärtäisi. Sanoin vaan etten voi syödä, eihän mun ollut edes nälkä, joten turha syödä. Omahoitaja sanoi, että ei ne voi päästää mua muuttamaan jos alan pyörtyillä. Se sanoi, että mun pitää syödä jotain lounaalla. Mutta mä en halua, mä haluan painon nyt alas, enkä tajua miksi se ei putoa. Oon syöny liikaa, varmasti. Sen se kertoo... Nyt mä en saa ollu enää rauhassa syömättä, pitikin sattua. Nyt hoitajat varmaan sanoo tiedon, etten syö eteenpäin sinne mihin oon muutamassa. Mua ärsyttää, miksi en vaan pysty olla vahva? Nälkä tulee taas lävitseni, mutta en tahdo kuunnella sitä. Mä en tahdo syödä, vaikka tänään pitää toki syödä jotain. En haluaisi, mutta pakko kun ne nyt vahtiikin, että pääsen edes muutamaan.

Mä olen niin väsynyt tähän elämään. Ajattelen paljon kuolemaa. Ajattelen lääkkeitä jotka odottaa laatikossa kotona, jos hakisin ne. Eilen oli ihan hirveä päivä, mä olen niin väsynyt. Mä en jaksa. Eläminen on liian rankkaa. Jos edes onnistuisin, mutta kun ei mikään onnistu enää. Onko mun pakko jaksaa, voinko vaan lähteä? Mulla on niin paha olo, eikä ne ymmärrä, että haluan taas paljon kuolla. Ne sanoo vaan sitä miten kiva muutto mulle on tulossa. Mutta mä en enää nää sitä, en nää siinä mitään kivaa. Lisää tuskaa ja mä en kestä.

Unessa hän oli laiha, paljon laihempi kuin minä.

19 päivää pitää vielä kitua ja syödä. Tosin nyt yritän taas paastota/syödä vähän nämä arkipäivät. Paino oli lenkin jälkeen 58.8 kg. Tavoitteena laihtua nyt tälläviikolla ennen viikonloppua. Äitienpäivänä söin oikeen koko menun alkuruuan, pääruuan ja jälkiruuan. Kauheaa, mutta oli pakko. Tänään en syönyt osastolla lounasta, enkä todennäköisesti syö päivällistäkään. Pannullisen kahvia join äsken, että vähän piristyisin. Jaksamaton olo jotenkin, onneksi lenkki on takana. Juoksin lenkistä noin puolet, siitä se lähtee! 

Ravintolassa äitienpäivänä sisko alkoi arvostella, kun en jaksanut syödä kaikkea:
"Se jätti valkosta riisiä, koska siinä on niin paljon kaloreita." 
Sisko muutenkin arvostelee mua ja kehuu kuinka ite juoksi lenkillä 4 kilometriä. Munkin on siis pakko juosta, PAKKO! En mä voi olla niin paljon huonompi.

Katselin eilen särkylääkepakettia ja mietin lähtisikö niillä henki. Kaveri yritti ja päätyi tiputukseen. Toisaalta haluan elää, mutta en tiedä jaksanko kun mua syytetään kokoajan mun kissan tempuista. Haluan kuolla taas, mutta haluan myös elää. Mun pitää nyt vaan yrittä selvitä, vaikka lääkkeet houkuttelee. Mun pitää olla vahvempi. Eilen sain ainakin muuta ajateltavaa kun lähdin lenkille. Enää se 19 päivää, kyllä mun se täytyy kestää kaikinpuolin. Sitten ei tarvi enää kuunnelle syyttelyjä. Saa kunnolla etäisyyttä kun muuttaa toiselle paikkakunnalle. Edelleen se pelottaa, mutta odotan sitä silti. Toivotavasti en joudu heti takaisin osastolle. No yritän parhaani. Ehkä mä tällä kertaa onnistun.

Tänään yritän olla syömättä enää mitään, jos onnistuisi. Näiden kahvikupillisten jälkeen ei ainakaan ole nälkä. Mun täytyy laihtua, tulla kauniiksi. Ainakin yrittää. Ja pian olen siihenkin ihan vapaa.

Näin viime yönä unta mun kaverista. Unessa se oli laiha ja mä olin läski. Mä söin pitsaa ja se salaattia. Epäreilu maailma! En ole nähnyt sitä kaveria edes pitkään aikaan, mutta uskon, että se on laiha, ainakin paljon laihempi kuin mä.

Vapaampi elämä täältä tullaan!

Mun viikko on mennyt ihan pieleen syömisten suhteen. Mulla on ollut pohjaton nälkä, en ole siis laihtunut yhtään. Tänään menen kotiin ja viikonloppuna pitää taas syödä. Pääsen muutamaan tukiasuntoon 1.6. Enää vajaa kuukausi ja mä alan laihtua ja laihtua. Sitten kauppa on kaukana, enkä osta sieltä enää niin paljoa ruokaa. En syö enää lämpimiäaterioita, enkä enää herkkuja (tai ainakin vähemmän). Mä toivon, että onnistun, mun on pakko. 

Eilen join niin paljon kahvia, että tuli kahvikrapula, tuloksena en ole vieläkään jaksanut mennä lenkille. Pakko mennä sitten kun menen kotiin. Tänään olin hetken tyytyväinen omaan kehooni kun sovitin vanhoja vaatteita, jotka oli liian isoja. Kaikki vaan kirpparille. Yksi osastotuttu sano mulle, että on liian laiha ja kysyi painoa, en vastannut. Mua pelottaa muutto, mitä jos mä en pysty laihtua siellä, mitä jos ne vahtii. Tänään lounaalla otin keittoa, mutta kaadoin sen lusikallisen jälkeen bioastiaan, en tiedä huomasiko kukaan. Sitten menin ja söin omenapiirakkaa jälkiruuaksi. Mä en tiedä mistä johtuu, että mun on helpompi syödä herkkuja kun tavallista ruokaa. Mä oon niin väsyny tähän. Miksi mä en vaan laihdu, ärsyttävää. Paino junnaa vaan, eikä liiku mihinkään. Mä olen ihan surkea tässä laihduttamisessa. Toivon, että ensiviikolla ei ole nälkä, että pystyn syödä vähemmän. Uusi vaaka ei ole yhtään armollinen vaan päinvastoin. Enää vajaa kuukausi niin sitten alkaa uusi elämä laihdutuksessa ja muutenkin. Siihen asti jos pystyn pitämään itseni etten liho, niin on hyvä. Yritän. En tee mitään tavoitteita, vaan etenen vaan hitaasti. 

Mun elämä näyttää paremalta kun tosi pitkään aikaan. Kaikki selkeytyy, mun elämässä onkin yhtäkkiä enemmän järkeä. Mä en ole enää se tyttö, joka etsii kokoajan tilaisuuksia kuolla. Mä olen jaloillani vahvempana taas. Elämä voittaa, mä toivon niin. Kunhan laihdun vähän vielä ja vielä ja ihan vähän vielä niin mä olen onnellinen pikkuisena. Nyt mun täytyy vaan odottaa ja lenkkeillä. Kyllä elämä voittaa, mä uskon siihen taas. Mä olen ehjempi, palaset liimattuina. Ja kuolema jää taakse, mä jätän sen taakse, enkä tahdo palata enää. Mä olen vahvempi kun se ja mun elämä alkaa. Mä saan olla vapaa. Tämän takia mä oon taistellut. Ja jaksan odottaa vielä hetken. Ei enää kauaa, että saa olla vapaa. Vapaa elämää lähes rajatonta elämää. Ja mä haluan elää!

Sä teet hidasta kuolemaa.

Menen katsomaan kaveria toiselle osastolle. Ovella hoitaja juttelee mulle:

"Kylläpä sä oot laihtunu. Sä oot ihan eri tyttö."

Mä hymyilen ja melkein kiitänkin.

"Sä näytät hyvältä. Älä vaan laidu enempää."

Mä sanon "en", mutta en tarkoita sitä.

Mä olen tänään syönyt liikaa. Illalla mieli petti, enkä kestänyt enää olla syömättä. Huomenna yritän taas olla syömättä, vaikka ei varmaan onnistu. Ostin sen uuden vaa'an. En vielä ole uskaltanut kokeilla, näyttää varmaan liikaa. Ostin uuden xs kokoisen paidan. Silti mä epäilen, että olen liian iso ja niin olenkin. Mua ahdistaa keho ihan hirveästi, samoin osastolla olo. Huomenna mun täytyy olla vahva, eikä syödä, muuten en ikinä laihdu. Huomenna tasan 2 viikkoa siihen kokoukseen. Sitten kun muutan yksin asumaan niin en varmana osta ruokaa. Sitten ei ole mitään mikä houkuttelisi kaapissa. Sitten mä laihdun. Musta tulee kaunis, hento, näkymätön. Mä häviän ja katoan, kuolen pois, eikä mun

tarvi enää elää.

"Saisin sut ehkä syömishäiriöpolille."

"En mä tarvi sitä."

Mä haluan vaan hävitä, kadota ja sä sanoit, että ihminen ei voi kadota. Ihminen voi vaan kuolla. Mutta mun kuolema on hiljainen, mä vain häviän. Ja sä luulit ennen tätä päivää, etten halua enää kuolla. Mulla menee paremmin. Meneehän? Silti mä pyrin aina kuolemaan, kaikki johtaa aina siihen. 

"Sun kuolemistapa on hidas ja tuskallinen"

Niin on ja sen pitääkin olla. Mä olen ansainnut sen.

Miksei mikään riitä, miksi pitää olla täydellinen?

Taas 9 kilometrin lenkki takana. Paino 58.9 kg, eli pudotin aikalailla sen mitä lihoin viikonlopun alussa. Huomenna alkaa paasto maanantaista torstaihin, yritän.

Sallittujen listalla: 
mehut, kahvi, vitamiinijuoma, zero ja yleensäkkin kaikki juominen (paitsi ei muut limsat, kun zero).

Niillä mä yritän pärjätä. Ja joka päivä 8 - 9 kilometrin lenkki. Kyllä sillä luulis laihtuvan. Mä tahdon painaa kesällä 55 (vähemmänkin). Mä pärjään kyllä neljä päivää viikonlopun varastoilla. Silti pelkään, että sorrun jossain vaiheessa, mutta yritän syödä sitten vaan vähän. Lämmintäruokaa ei ainakaan! Tänään vielä viili niin se on sitten siinä. Mä oon valmiina ensiviikkoon. On edes jotain miksi elää, elän, koska laihdutan. Ei mulla ole enää muuta. Se on mun ystävä, jolle voin kertoa kaiken, jonka edessä voin olla oma itseni. Se on se, joka antaa elämänhalua, onnistumisenkokemuksia, että voi olla edes jossain hyvä. 

Mun pitäis ostaa uusi vaaka, osastolla oleva oma ei meinaa näyttää oikeen. Se luulee, että oon vieläkin 80 kiloa. Se on kai iskostunu sen mieleen jotenkin. Lenkkaritkin pitäisi ostaa, oksensin äsken vanhojen päälle, eikä ne ole oikeen enää kivat ja on ihan kuluneetkin ja niin se herätyskello. Huomenna siis varmaan kaupunkiin tekemään löytöjä. Tähän loppuun vielä, mä oon ilonen (tai ainakin mun pitäis olla), ostin nimittäin tuubitopin, joka on kokoa xs. Silti mä nään mussa liikaa, en tajua, en vaan ole vielä riittävä. Onko muilla samaa? Mä oon ihan hämmentynyt, mutta joo laihdutetaan siis. Kai mä joskus vielä olen itseni mielestä täydellinen tai edes tarpeeksi hyvä. Ei, mä haluan olla täydellinen. Ehkä saavutan siitä taas osan ensiviikon aikana. 

Mä vajoan, painon lukuun hajoan.

 

Mä syön, lenkkeilen, syön, lenkkeilen ja taas syön. Siitä ei ole mitään hyötyä, ei kummastakaan. Mua melkein itkettää, paino on noussut taas niin paljon. Huomenna paastoan (en pysty kuitenkaan), mun on pakko ja ensiviikon arkipäivät (mä ainakin tahtoisin). Huomenna aion sanoa, että menen grillaamaan kaverin luo, ettei tarvi syödä kotona. Äsken palelin pihalla kissan kanssa, se kuluttaa kun on kylmä. Oma keho ahdistaa ihan hirveästi nyt. Kaikki tää liika mikä mussa on. Mä en kestä. Ja vielä mollataan päälle. Mun kissa on ainut, joka ei satuta. 

17 päivää niin tulee päätös siitä asumisesta. Mä tahdon jo päästä omaan kämppään, kun menee hermot perheeseen. Niihin arvioiviin katseisiin, niihi kysymyksiin. Mä en kestä. Omassa rauhassa saa vaan olla syömättä ja vajota sängynpohjalle tai vaan lenkkeillä. Sitten alkaa se mun haaveilema kunnon laidutus ilman herkkuja ja muuta. Mutta vaan, jos tulee myöntävä päätös. Muuten olen taas jumissa. Taas nälkä, vaikka melkein justiin söin. Mä vaan lihoan silmissä ja se pelottaa. Se todellakin pelottaa. Nyt on taas olo ettei jaksa elää. Ehkä menen nukkumaan, jos se sillä lähtisi pois.