Vääristynyt katse.

Katsoin painon äsken ja se on pysyny samassa eli 59.4, vaikka oon syöny ihan hirveästi. Ensimmäinen viikonloppu kun en lihoa ja olen tyytyväinen. Tänään sain skipattua lämpimän ruuan sillä, että sanoin meneväni kaupunkiin ja syöväni siellä jotain. En tosiaan syönyt. Mä valehtelin hienosti, että tehtiin kaverin kassa ruokaa kun hese ei ollut auki. Ja ne uskoi sen. Olipas helppoa. Lauantaina söin lämpimän ruuan kyllä. Herkkulakko meni muuten pieleen. Oon syöny karkkia ja keksiä ja vaikka mitä. No en sentään lihonut. Kauhea nälkä, kai mä jotain vielä tänään syön. Huomasin tänään miten mun s-kokoinen paita on mulle kuin teltta päällä. Oonko mä oikeesti laihtunu niin paljon? Mä en huomaa sitä. Mistäköhän sekin johtuu, että nään vaan sen kaiken mikä mussa on ylimäärästä eli läskin. Makasin piikkimatolla. Tunsin kylkiluut, näin ne, tunsin lonkkaluutkin. Mutta ei, se ei riitä. Solisluut näkyvät jo kauniisti pelistä. Mutta sekään ei riitä. Kuin tavoittelisi täydellisyyttä. Kai mä oon kesällä jo 55 kilonen. jos mikään ei mene pieleen. Mutta pelkään, että menee. Huomenna saan mennä kaupunkiin kattomaan löytyskö uusia vaatteita, mahtuisko mulle xs. Hui kuulostaa pieneltä, mutta sitä mä en kyllä ole. Odotan huomista ja sen mukana alkavaa viikkoa, mä saan laihtua, ihanaa!

Mun päivät on muuten mennyt ihan hyvin. En ole tarvinnut yhtään tarvittavia (lääkkeitä), en ole itkenytkään. Olen ollut iloinen, olen elänyt. En muistanut, että elämä oli tälläistä. Toivotaan, että tää jatkuu vielä pitkään.