Liian heikko ihminen.

Paino 59.4 kiloa. Mun pitäis olla onnellisempi, olenko muka? Juuri vitonen mitä halusinkin. Mä olen nyt itkun rajamailla. En halua itkeä. Mä olen niin pettynyt itseeni. Että söin ne nieriäleivät, että en ole yhtään tämän parempi. Tänään en syö enää mitään, en todellakaan. Ehkä paino on aamulla vähemmän (vaikka en aio katsoa sitä aamulla). Kaikki tunteet tahtoo tulla ulos musta, kaikki se paha olo, jota olen piilotellut monta viikkoa. Se olo, jonka lääkkeet on vienyt pois. Mutta se ei ole oikeasti kadonnut kokonaan, mä huomaan sen nyt. Mä en päässyt tänään lähtemään lomalle, ärsyttää olla täällä osastolla, mä en jaksa tätä paikkaa. Miksi mä olen edes täällä? No mä odotan sitä tukiasuntoa, mutta en jaksa enää odottaa. Mä tahdon muuttaa yksin asumaan, yrittää sitä uudelleen. Mutta vanhemmat ei suostu, ne ei luota muhun yhtään. Mä olen niiden silmissä se itsetuhoinen tyttö, joka nappaa lääkkeet kaapista tilaisuuden tullen. Mutta mun on parempi nyt, uskokaa. Mä olen nyt vahvempi. 

Vielä 18 tuntia niin pääsen kotiin. En tiedä haluanko, haluan ja en. Pelkään edelleen sitä lihomista, koska tiedän, että niin käy. Juuri kun alkoi näyttää hyvältä, niin kaikki menee taas pieleen. Mä olen oikeasti liian heikko. 

On nälkä, miten voi taas olla? En silti syö, en varmasti. Lihon jos syön. Kupillinen kahvia, sitä mä tarvin, enkä mitään ruokaa. Nälkä on vaan pahin vihollinen, mutta kyllä mä senkin voitan. Mä olen vahvempi, vaikka kaupassakin kuljin joka välissä eri ruoka kädessä, jonka jätin aina lopulta hyllylle katsottuani kalorit. Mä en voi syödä mitään niistä. Ja pian pitää taas mennä kotiin näyttämään kuinka syödään. Miksi pitää olla näin heikko ihminen olemassa?