Ahdistavaa olla näin painava.

Mä kuuntelen muiden puheita ja mä ahdistun. Mä oon taas lihonu yli kilon, lähemmäs kaksi. Mua sanottiin taas lihavaksi ja painavaksi. Serkku sano, että oon laihtunu, vaikka yritin hautautua paidan alle. Mua ahistaa nuo puheet. Hypin trampoliinilla. Mä kulutan. Mä lähden lenkille, mä tahdon laihtua. Se ei onnistu, mulla on karkkia, mun täytyy syödä kotona ruokaa. Mä tahdon tulla pieneksi, lentää tuulen mukaan. Miksi mä en pääse? Mä yritän syödä vaan vähän, mua ällöttää. Mä oon hirveä, niin hirveä! Mä en oikeasti kestä itseäni näin, mä en jaksa tätä. 

Siltän käsillä solisluita. Ne on kauniit ja näkyvät. Nään ne jo peilistä, silti se ei riitä. Miksei musta tule laihaa prinsessaa, pientä keijua? Miksi se on niin vaikeaa, miksi lihoo aina uudestaan? Mua sattuu niin paljon, silti syön karkkia ja muita herkkuja. Mä en osaa lopettaa. Mussa on liikaa, liikaa kaikkea kauheaa. Likaa mun sisälläni, kaikkea pahaa, jonka tahdon pois. Mä olen vaan niin heikko, eikö musta ole tähän? Pakko olla. Mä tahdon herätä aamuun laihana ja kauniina. Silloin mä olen onnellinen, sitten mä voin elää.