Tahdon olla jälleen se laiha tyttö.

Mä pelkään, että lihoan. Söin berliinimunkin, hypin sen trampoliinilla pois (toivottavasti). Viikonloppuna menen taas kotiin syömään liikaa, en osaa kieltäytyä vaikka pitäisi, en halua herättää huomiota. Ei ne saa huomata, en halua et ne tietää. Mitä nekin aattelis musta. Ei tässä ainakaan mitään ongelmaa ole. Kyllä mä pystyn vielä syödä ihan hyvin, vaikka se ahdistaakin. Haluan vaan laihtua. Nälkä tulee taas päälle, mutta sen kestää kyllä. Oon oppinu vähän jopa pitään siitä tunteesta. Tänään oon saanu onneksi ajatuksia vähän pois tästä syömisjutusta. Oon saanu vaan elää hetkittäin. Mulla on nyt parempi olo. 

Puhuin pitkäaikaisen terapeuttini kanssa. Puhuttiin, että haluan tällä ainakin hallinnantunnetta, jotain mitä kontrolloida ja haluan jotain mistä edes pitää itsessäni. Terapeutin mielestä mun pitäis kehittää itsetuntoa paremmaksi, oon kyllä samaa mieltä. Terapeutti sanoi vaan, että vaikka on joku tavoite painossa niin ei silti välttämättä ole onnellinen kun sen saavuttaa, tai ainakaan riittävän onnellinen, että elämä paranisi. Mä toivon silti, että oon. Tahdon olla jälleen se laiha tyttö, jota ihastellaan tiukoissa vaatteissa, jolle sanotaan "ootpas sä hoikka". Tänään sain kuulla kommentin, että oon laihtunu. Ihanaa, joku huomaa. Mä etenen, mä näytän jo paremmalta. Se on kannustavaa. Ei enää pitkä matka, että paino on vitosen puolella. Sitten saan olla tyytyväinen taas hetken. En tiedä kauanko jatkan, niin kauan kun tuntuu siltä. 

"Uskotko, että pystyt sitten lopettaa?"

"Joo kyllä mä uskon."

Salaa toivon, etten lopettaisi koskaan.