Lenkillä.

Tuli testattua nyt ekan kerran Sports Trackeria. Paino oli laskenut eilisestä 700 grammaa eli nyt 58.7 kiloa. Huomenna taas lenkille, nyt on hyvä motivaatio kun on tää laskurikin. Nyt lähden kaupunkiin kattelemaan, ei jaksa täällä osastolla olla. Enää ei itketä, se meni ohi. Lenkki auttoi ja painon näkeminen (kun se kerran oli laskenut). Syönyt tänään olen banaanin ja jugurtin. Äsken oli ruokaa, mutta otin banaanin ja hoitaja heti kysyi enkö ota. Sanoin vaan kylmästi en. Kahvia pitäisi saada. Kai vielä kupillinen ennen kuin lähden nauttimaan tuosta kauniista ilmasta. Nyt on taas tyhjä olo, mutta sen kanssa pärjää. Vaikka haluaisin tuntea jotain mielummin, vaikka suruakin. Mutta minä pärjään ihan varmasti.

Vääristynyt katse.

Katsoin painon äsken ja se on pysyny samassa eli 59.4, vaikka oon syöny ihan hirveästi. Ensimmäinen viikonloppu kun en lihoa ja olen tyytyväinen. Tänään sain skipattua lämpimän ruuan sillä, että sanoin meneväni kaupunkiin ja syöväni siellä jotain. En tosiaan syönyt. Mä valehtelin hienosti, että tehtiin kaverin kassa ruokaa kun hese ei ollut auki. Ja ne uskoi sen. Olipas helppoa. Lauantaina söin lämpimän ruuan kyllä. Herkkulakko meni muuten pieleen. Oon syöny karkkia ja keksiä ja vaikka mitä. No en sentään lihonut. Kauhea nälkä, kai mä jotain vielä tänään syön. Huomasin tänään miten mun s-kokoinen paita on mulle kuin teltta päällä. Oonko mä oikeesti laihtunu niin paljon? Mä en huomaa sitä. Mistäköhän sekin johtuu, että nään vaan sen kaiken mikä mussa on ylimäärästä eli läskin. Makasin piikkimatolla. Tunsin kylkiluut, näin ne, tunsin lonkkaluutkin. Mutta ei, se ei riitä. Solisluut näkyvät jo kauniisti pelistä. Mutta sekään ei riitä. Kuin tavoittelisi täydellisyyttä. Kai mä oon kesällä jo 55 kilonen. jos mikään ei mene pieleen. Mutta pelkään, että menee. Huomenna saan mennä kaupunkiin kattomaan löytyskö uusia vaatteita, mahtuisko mulle xs. Hui kuulostaa pieneltä, mutta sitä mä en kyllä ole. Odotan huomista ja sen mukana alkavaa viikkoa, mä saan laihtua, ihanaa!

Mun päivät on muuten mennyt ihan hyvin. En ole tarvinnut yhtään tarvittavia (lääkkeitä), en ole itkenytkään. Olen ollut iloinen, olen elänyt. En muistanut, että elämä oli tälläistä. Toivotaan, että tää jatkuu vielä pitkään.

Liian heikko ihminen.

Paino 59.4 kiloa. Mun pitäis olla onnellisempi, olenko muka? Juuri vitonen mitä halusinkin. Mä olen nyt itkun rajamailla. En halua itkeä. Mä olen niin pettynyt itseeni. Että söin ne nieriäleivät, että en ole yhtään tämän parempi. Tänään en syö enää mitään, en todellakaan. Ehkä paino on aamulla vähemmän (vaikka en aio katsoa sitä aamulla). Kaikki tunteet tahtoo tulla ulos musta, kaikki se paha olo, jota olen piilotellut monta viikkoa. Se olo, jonka lääkkeet on vienyt pois. Mutta se ei ole oikeasti kadonnut kokonaan, mä huomaan sen nyt. Mä en päässyt tänään lähtemään lomalle, ärsyttää olla täällä osastolla, mä en jaksa tätä paikkaa. Miksi mä olen edes täällä? No mä odotan sitä tukiasuntoa, mutta en jaksa enää odottaa. Mä tahdon muuttaa yksin asumaan, yrittää sitä uudelleen. Mutta vanhemmat ei suostu, ne ei luota muhun yhtään. Mä olen niiden silmissä se itsetuhoinen tyttö, joka nappaa lääkkeet kaapista tilaisuuden tullen. Mutta mun on parempi nyt, uskokaa. Mä olen nyt vahvempi. 

Vielä 18 tuntia niin pääsen kotiin. En tiedä haluanko, haluan ja en. Pelkään edelleen sitä lihomista, koska tiedän, että niin käy. Juuri kun alkoi näyttää hyvältä, niin kaikki menee taas pieleen. Mä olen oikeasti liian heikko. 

On nälkä, miten voi taas olla? En silti syö, en varmasti. Lihon jos syön. Kupillinen kahvia, sitä mä tarvin, enkä mitään ruokaa. Nälkä on vaan pahin vihollinen, mutta kyllä mä senkin voitan. Mä olen vahvempi, vaikka kaupassakin kuljin joka välissä eri ruoka kädessä, jonka jätin aina lopulta hyllylle katsottuani kalorit. Mä en voi syödä mitään niistä. Ja pian pitää taas mennä kotiin näyttämään kuinka syödään. Miksi pitää olla näin heikko ihminen olemassa?

Tahtoisin laittaa silmät kiinni.

Vaaka näytti 61.5 kg. Mä oon ihan hirveän lihava! Tän päivän syömiset:
- viili n. 40 kcl
- ED:iä 40 kcl
- zeroa
- kahvia 3 kupillista 
Tänään en ansaitse syödä enää mitään. Huomenna yritän olla syömättä, koska tiedän, että joudun taas viikonloppuna syödä ja lihota. Että mä vihaan tätä laihtumista ja heti perään lihomista. Sanoin hoitajallekkin kun se pyysi mua syömään, että oon syöny niin paljon viikonloppuna, että pärjään sillä koko viikon. Mua pelottaa tuleva viikonloppu. Aina vain saman asian takia (lihomisen). Mä näytän niin hirveeltä, että en saa lihota enää yhtään. Tänään vielä kupillinen kahvia ja se on siinä. Kyllä mä pärjään.

"Ei mul oo aikaa olla itsestäni huolissaan.

Juoksija lähtökuopissaan.

Irrotessaan telineistä, laittaa silmät kii."

Herkkulakosta kaikki alkaa.

Kaadan viimeiset pääsiäskarkkini pikkusiskon kippoon, etten voi enää syödä niitä. Nyt syön viimeiset jäätelönpalat lautaselta. Ehkä jos en enää söisi jäätelöä. Mä rupean herkkulakkoo ainakin kesään asti, jos se auttaisi laihdutuksessa. Mä en vaan tiedä pystynkö siihen, mä ainakin yritän. Vien huomenna ne loputkin suklaat osaston huoneesta mummalleni. Mun täytyy kiertää karkit kaukaa. Huomenna alkaa taas nälkäkuuri muutaman päivän. Eli ei lämmintäruokaa ja muutakin ruokaa vaan ihan vähän. Mun on pakko saada paino vitosen puolelle kokonaan. Saan taas kokea hyvän ystäväni nälän, rakastan sitä tunnetta, sitä keveyttä. Mun täytyy nyt vaan yrittää, yrittää ja yrittää. Kyllä musta tulee laiha, pakko tulla! Huomenna saan sanoa kaikille ei, jos joku tarjoaa herkkuja. Saan sanoa "mä olen herkkulakossa" ja se hyväksytään. Kukaan ei aavista mitään. Kunhan vaan pystyn tähän, pystyisimpä kerrankin. 

Ahdistavaa olla näin painava.

Mä kuuntelen muiden puheita ja mä ahdistun. Mä oon taas lihonu yli kilon, lähemmäs kaksi. Mua sanottiin taas lihavaksi ja painavaksi. Serkku sano, että oon laihtunu, vaikka yritin hautautua paidan alle. Mua ahistaa nuo puheet. Hypin trampoliinilla. Mä kulutan. Mä lähden lenkille, mä tahdon laihtua. Se ei onnistu, mulla on karkkia, mun täytyy syödä kotona ruokaa. Mä tahdon tulla pieneksi, lentää tuulen mukaan. Miksi mä en pääse? Mä yritän syödä vaan vähän, mua ällöttää. Mä oon hirveä, niin hirveä! Mä en oikeasti kestä itseäni näin, mä en jaksa tätä. 

Siltän käsillä solisluita. Ne on kauniit ja näkyvät. Nään ne jo peilistä, silti se ei riitä. Miksei musta tule laihaa prinsessaa, pientä keijua? Miksi se on niin vaikeaa, miksi lihoo aina uudestaan? Mua sattuu niin paljon, silti syön karkkia ja muita herkkuja. Mä en osaa lopettaa. Mussa on liikaa, liikaa kaikkea kauheaa. Likaa mun sisälläni, kaikkea pahaa, jonka tahdon pois. Mä olen vaan niin heikko, eikö musta ole tähän? Pakko olla. Mä tahdon herätä aamuun laihana ja kauniina. Silloin mä olen onnellinen, sitten mä voin elää.

Vitonen on aika kaunis luku.

Vaaka näytti äsken 59.9 kg. Olin äsken jopa lenkilläkin, siitäkin olin lintsannut melkein viikon flunssan takia. Vieläkin nenä vuoti, mutta sillä mentiin. Lenkkipolulla oli muitakin. Oli ihana tunne kun pääsi reippaalla kävelyllä muiden kävelijöiden ohi. Juoksijat meni tietysti mun ohi, mutta kuitenkin. Huomenna yritän taas lenkille tai viimeistään ylihuomenna. Edes joka toinen päivä, niinhän. Pääsiäinen alkaa ja samoin mun lihominen, taas. Lämminruoka lihottaa ihan liikaa ja sitä on pakko syödä kotona. Lisäksi mulla on karkkia, onhan pääsiäinen. Pieniä suklaamunia ja lakua. Mä tulen lihomaan varmasti. Mä niin tahtoisin nähdä sen luvun, joka laskee kokoajan enemmän vitosen puolelle. Vitonen on jo aika kaunis luku ainakin mulle. Kutonen on taas mun silmissä = läski. Pelottaa lihoa, mä en tahdo. Mä tahdon jo sen oman kämpän, tahdon laihtua lisää ja lisää. Ja kyllä mä haluan sen kämpän muutenkin. Haluan vapauksia mitä mulla ei nyt ole, haluan elää oikeaa elämää.

Tänään mä taas valehtelin vanhemmille, että olin syöny lämpimänruuan osastolla, eikä tarvinnut sitten syödä. Mutta huomenna tarvii, valitettavasti. Mua pelottaa. En tahdo katsoa pääsiäisen jälkeen taas lukua 63...

Kyllä mieli voittaa kehon!

Pelottava vaaka näytti 61.1... Mä onnistuin laihtua tämän päivän aikana lähes kaikki mitä lihoin viikonloppuna. Mä olen tyytyväinen, kerrankin! Huomenna paino on 60 puolella, eikö olekkin? Jos en syö, tai jos syön vaan nähän. Tulin juuri DKT:sta ja toinen potilas osastolla sanoi, että se jätti mulle ruokaa päivälliseltä. Se kysyi mitä mä otan puuron kanssa. Mä en tiennyt mitä sanoa, laitoin vaan huoneen oven kiinni. Mä en saa nyt sortua. Suklaat on korkean kaapin päällä, ehkä en saa niitä sieltä alas. Kahvia jos vielä tänään joisi ja ehkä mehua. Muuten tämän päivän ruokasaldo on ruisleipä juustolla ja kananmunalla (vaikka piti olla syömättä), houkutteli vaan liikaa. Mun pitää laittaa tänään osastolla esille iltapala, toivon vaan etten söisi silti mitään. 

Näin tänään lääkäriä, ei onneksi valittanut siitä kun en syö (ei varmaan tiedäkkään). Se nosti mun lääkitystä 10 mg. Sitä lääkettä, joka lihottaa. Kiva... Tuntuu etten edes tarvisi lääkkeitä, nyt menee sen verran hyvin. Mutta otan nää silti, ettei tule ongelmia lisää. Juon vähän zeroa, että jaksan. Kyllä tää nälkä tästä menee, juon vaan paljon. 

Huomenna nään kaveria, joka pyysi mua syömään kaupunkiin. Mä sanoin, etten oikeen halua syödä, että laihdutan. Se väitti, että mä oon laiha, ettei mun tarvi laihduttaa. Mä en uskonut, en voi uskoa sitä vielä kun numero on näin valtava. Ja pelistäkin mua katsoo liian lihava tyttö, jonka maha pömpöttää. En uskalla edes päästää mahaa rennoksi kun se näyttää liian pahalta.

Se toinen tyttö osastolla ei syönyt tänään aamupalaa, syököhän se illallakaan? Onkohan sillä syömishäiriö, se syö niin vähän. Mä huomaan katsovani sitä tyttöä usein. Se on laiha, sen jalat on laihat ja vartalo. Se on niin hento ja kaunis. Se lähtee usein ulos lenkille, kuinkahan pitkiä matkoja se kävelee? En uskalla kysyä, tyttö on ruotsinkielinen. Tahtoisin sanoa, että tyttö on kaunis.

Enää ei ole nälkä kun join zeroa. Kyllä mä pärjään tällä aamuun, ehkä sitten syön jotain. Mun täytyy nyt pysyä vahvana. Kyllä mieli voittaa kehon, pakko voittaa!

Ja taas käy niin että 19:30 mä syön vielä yhden leivän. Mä olen heikko.

Miksi pitää olla nälkä?

Musta ei ole edes paastoamaan, mä olen ihan surkea! Houkutukset on liian suuret syödä täällä osastolla. No yritän syödä vähän, onnistuukohan sekään. Odotan vaan sitä kun muutan omaan kämppään. Sitten ei tarvi ostaa ruokaa, joka houkuttelee syömään.  Sitten kaikki on helpompaa. Sitten mä onnistun, mun on pakko.

Viikonloppuna sain taas kotona "läskipuheita". Ne sattuu muhun, vaikka en tiedä onko ne tosissaan. Sisko sanoo aina lihavaksi mua ja mun muita sisaruksia. En tiedä miten mun sisarukset kokee sen, muhun se ainakin sattuu. Ei se tiedä missä maailmassa mä elän ja hyvä niin. Kun muutan omaan kämppään ei tarvi laittaa ruokaa, voi ostaa vaan kissalle ruuat. Mitä turhaa tuhlata rahaa johonkin ruokaan, ihan turhaa syödä, parempi olis vaan olla syömättä. Se olisi niin ihanaa. Nyt en vaan osaa, oon niin heikko ja tää lääkitys lisää ruokahalua, että kiva. Mun pitää vaan taistella sitä vastaan, kyllä mun mieli vielä voittaa. 

Ehkä tänään soitetaan parista  kämpästä jos voisi mennä kattomaan. Pääsis täältä osastolta viimein pois. 

"Ethän muuta vääristä syistä niin kuin vaikka sen takia, että voisit olla paremmin syömättä."

Minä olen ensin hiljaa... 

"Mä haluaisin enemmän vapauksia."

Rankaisupaastolle.

Kävin vaa'alla nyt viikonlopun jälkeen. Hirveä tulos, lihonu ihan vitusti! Hyi hitto oikeesti. Huomenna alotan paaston ainakin huomisen ja keskiviikon, sitten torstaina lihoon ne sitten takas kun meen kotiin. Mua ärsyttää. Oon ollu vielä kipeenäkin, enkä ole päässyt lenkille. Huomenna varmaan jo pystyy mennä. Mä oon kyllä nyt niin epäonnistunu. Vihaan tätä kehoa niin paljon ja noita 6 alkavia numeroita ja sit kun vielä lihoo niin, että vaan lähenee 65 kiloa, nii on ihan hirveen läski. No mä oon nyt ansainnu nää paastot ja noi suklaat mitkä ostin nälissäni tänään lentää roskiin tai sitten annan jollekkin. Mun täytyy nyt yrittää lopettaa herkkujen syönti. Illalla en ainakaan enää syö mitään. Ja huomisesta alkaen enää vaan saan juoda. Katotaan nyt onnistuuko, ainakin meinaan yrittää. Rupesin kyllä oikeesti melkeen itkee kun näin sen vaa'a numeron. Mä oon niin epäonnistunut. No arvaahan sen kun syö kakkua ja muita herkkuja synttäreillä. No tää nyt on vaan pakko kestää ja yrittää vaan uudestaan. Odotan jo sitä, että laihdun!

Niin kuin ne multa salaa tahtoi.

Saan jälleen laittaa rastin ruutuun. 61 kiloa, tasan! Jes, olisin ollut niin pettynyt jos siinä olisi ollut jotain lisänumeroita. Lenkki meni hyvin, vaikka nenä vuotaa. Pakko sinne oli taas päästä. Onnistuin taas olemaan poissa oastolta ruoka-aikana. Ei hoitajat ole edes vielä valittanut. Kuulin kun kaksi potilasta kuiski kun en syö, tai ainakin luulin kuulleeni. 

Menen tänään lihomaan kotiin viikonlopuksi. Ahdistava tunne. Ainakin lenkille pitää päästä joka päivä. Viikonloppuna juhlitaan mun synttäreitä, eli on tarjolla kakkua ja muuta hyvää, jota on pakko syödä ja esittää vanhemmille ettei ainakaan laihduta. Ne rupes jo syksyllä tarkkailemaan mun syömisiä, kun mun paino laski. En mä halua, että ne sekaantuu tähän, tää on mun elämää! Mua pelottaa, että ne saa jostain tietää. Alku vuodesta mulle oltiin niin vihaisia kun oksentelin. Ehkä ne oli vaan huolisaan? Mitäs ovat sanoneet, että olen lihava, mitäs antoivat sellaisia merkkejä. Nyt teen niin kuin nekin haluaa. Musta tulee laiha, niin kuin te tahdotte. Mä katoan maan päältä, niin kuin te tahdotte. Mä vain häviän tuuleen niin kuin itse tahdon. 

"Mä seison ja katson merta.

Se on hopeinen ja musta ja jatkuu ikuisesti.

Ei merta voi vihata, ei sitä voi unohtaa. 

Ja silti mua pelottaa.

Mä tunnen miten mua vedetään sameaan syvyyteen."

Tahdon olla jälleen se laiha tyttö.

Mä pelkään, että lihoan. Söin berliinimunkin, hypin sen trampoliinilla pois (toivottavasti). Viikonloppuna menen taas kotiin syömään liikaa, en osaa kieltäytyä vaikka pitäisi, en halua herättää huomiota. Ei ne saa huomata, en halua et ne tietää. Mitä nekin aattelis musta. Ei tässä ainakaan mitään ongelmaa ole. Kyllä mä pystyn vielä syödä ihan hyvin, vaikka se ahdistaakin. Haluan vaan laihtua. Nälkä tulee taas päälle, mutta sen kestää kyllä. Oon oppinu vähän jopa pitään siitä tunteesta. Tänään oon saanu onneksi ajatuksia vähän pois tästä syömisjutusta. Oon saanu vaan elää hetkittäin. Mulla on nyt parempi olo. 

Puhuin pitkäaikaisen terapeuttini kanssa. Puhuttiin, että haluan tällä ainakin hallinnantunnetta, jotain mitä kontrolloida ja haluan jotain mistä edes pitää itsessäni. Terapeutin mielestä mun pitäis kehittää itsetuntoa paremmaksi, oon kyllä samaa mieltä. Terapeutti sanoi vaan, että vaikka on joku tavoite painossa niin ei silti välttämättä ole onnellinen kun sen saavuttaa, tai ainakaan riittävän onnellinen, että elämä paranisi. Mä toivon silti, että oon. Tahdon olla jälleen se laiha tyttö, jota ihastellaan tiukoissa vaatteissa, jolle sanotaan "ootpas sä hoikka". Tänään sain kuulla kommentin, että oon laihtunu. Ihanaa, joku huomaa. Mä etenen, mä näytän jo paremmalta. Se on kannustavaa. Ei enää pitkä matka, että paino on vitosen puolella. Sitten saan olla tyytyväinen taas hetken. En tiedä kauanko jatkan, niin kauan kun tuntuu siltä. 

"Uskotko, että pystyt sitten lopettaa?"

"Joo kyllä mä uskon."

Salaa toivon, etten lopettaisi koskaan.

Mistä kaikki alkoi?

Perhostyttö

Mä olin ennen laiha, alipainoinenkin. Mä harrastin joukkuevoimistelua jopa neljästi viikossa. Söin hyvin aina, en ymmärtänyt silloin, että jonain päivänä se olisi ihanne. Syödä piti aina vähintään puoli tuntia ennen harjoituksia. Piti syödä hyvin ja terveellisesti. Kisamatkalla karkit olivat kiellettyjä. Piti tarkkailla himan mitä painaa. Muistan etten halunnut koskaan painaa yli 60 kiloa. Tarkkailin painoa aina välillä. Se olikin aina reilusti 50 kilon puolella, oli tietysti pienempänä allekkin sen. Mä en pitänyt itseäni kauniina, mulla oli huono itsetunto silloin (ja on edelleenkin, mutta ei ehkä niin paljon). Rakastin voimistelua, vaikka itkin sen takia usein. Mä olin aina se yksin jätetty, viimeisenä pariksi valittu. Silti mä rakastin sitä, enkä olisi halunnut lopettaa. Lopussa en vaan enää kestänyt. Mä olin niin yksin, jopa valmentajan vihaama. Olin harrastanut joukkuevoimistelua 8 vuotta. Se oli mun elämäni, mutta ei ole enää. Ei enää pitkään aikaan. Kaipaan välillä niitä aikoja. Nyt taas tosi paljon. Nyt tahdon olla niin kuin silloin, laiha, laiha. 

Sitten tuli nämä vuodet kun masennuin. Olin yksin ilman apua, yksin ongelmieni kanssa. Kasi luokasta en muista mitään, en ole kai elänyt. Mä lihoin, en huomannut, oli niin paha olo. En tarkkaillut painoa, en jaksanut välittää mistään, en halunnut elää. Sain apua, pääsin hoidon piiriin. Jouduin nuoriso-osastolle, en ollut ehtinyt ihan täyttää kaheksaatoista vuotta. Viiltelin, olin muutenkin itsetuhoinen, halusin kuolla, jätin itsemurhakirjeitä vähän väliä huoneeni kirjoituspöydälle. Sain lääkkeet, vointi alkoi paranemaan. Pääsin osastolta pois ja lihoin lisää. Söin pahaan oloon, ostin hirveästi karkkia. Jouduin aikuisosastolle ja lihoin vielä lisää. Koin psykoosintapaisen vaiheen, en muista edes paljoa. Hoitajat löysivät minut vähän väliä naru kaulussa huoneestani, olin niin epätoivoinen. Uusi lääkitys aloitettiin. 

Tulin parempaan kuntoon ja huomasin miten lihava olen. Ällötin itseäni, vihasin kehoani. Hoin itselleni "älä välitä", mutta aloin silti välittää. Perheenjäsenet sanoivat, että olen lihonnut, silloinen poikaystävä sanoi ja minua ahdisti olla hänen kanssa. Lopulta vaatteeni vaihtuivat L-kokoon ja jouduin ostaa kevättakin kokoa L. Viimeinen pisara oli se kun näin lapsuudenkaverini. jota en ollut nähnyt moneen vuoteen. Se sanoi "Ootpas sä lihonu". Mä en kestänyt enää ympäristön paineita. Otin aloituspainon 82.6 kg ja aloitin lievästä ylipainosta laihduttamaan. Aloin välttää ruokaa ja hyppäsin vaa'alle. Olin osastolla ja laihdutin.

Nyt olen tässä 61.7 kiloisena, enkä vieläkään tyytyväinen. Syksystä painoa on tippunut vähän päälle 20 kiloa. Välillä oli tauko kun en laihduttanut, en onneksi lihonut. Nyt mä olen päättänyt onnistua. Ensimmäisenä tavoitteena nyt on 55 kiloa, sitten katson tarviiko mun laihtua enää. Tässä oli mun tarina, tervetuloa seuraamaan mun laihdutusblogia. Nyt minä olen valmis tähän!

Laihdutusta ja laihdutusblogi.

Kävin kämpällä viemässä tavaroita ja uskaltauduin vaa'alle, joka näytti 61.7 kg. Aika hienoa, mutta vielä on pitkä matka. Lenkkikin on vielä kiertämättä tänään, pitää mennä DKT:n jälkeen. Otin vaa'an mukaan. Saan/joudun katsoa lukemaa joka päivä. Aamulla sängystä noustessa meinasin pyörtyä, jouduin ottamaan tukea tuolista niin kauan ettei huone enää pyörinyt. Mutta mä rakastan tätä jollain tavalla. Mun täytyy nyt vaan kiduttaa itteeni. Jos huomenna paastoaisi ruuan suhteen? Pelottaa, että hoitajat alkaa valittaa mulle kun en syö. Tänäänkin lähdin pois kun oli ruoka ja illalla teen saman kun menen pian DKT:hen. Siellä on tietysti tarjolla keksejä ja kaikkea muuta. Toivottavasti en sorru ja otan vaan sen kahvin. Nälkä yrittää nousta pintaan, mutta minä juon vaan zeroa niin kyllä se siitä menee. 

Tää blogi on tosiaan mun matkaa laihdutuksesta ja yritän olla kirjoittamatta sinne toiseen blogiin tästä. Haluan pitää nämä erillään tai yritän ainakin. Mulla ei tosiaan ole edes mitään diaknoosia tän laihdutuksen suhteen. Tää on vielä niin uusi juttu mulle ja ehkä sen takia vielä niin hienokin. Eilen olin iha uupunut tähän, mutta yöllä sain lisää voimaa ja nyt olen innoissani tästä. Musta tulee kaunis vielä ja kukaan ei enää sano mua läskiksi tai lihonneeksi. Tänään vielä illalla jos söisi jotain, ei kyllä huvittaisi, mutta en halua pyörtyäkkään. Mulla on mennyt kyllä ruokahalu melkein kokonaan, mikä on hyvä. Mutta nyt lähden sinne DKT:hen ja sitten menen lenkille!